Miksi sinulla ei ole ystäviä

Teininä sairastuin syömishäiriöön ja masennuin, eristäydyin ihmisistä ja toisaalta myös ystäväni hylkäsivät minut. Myös perheeni jätti minut yksin ongelmieni kanssa ja tämä aiheutti minulle syvän trauman. Koin pitkään todella syvää yksinäisyyttä kaikkien muiden murheitteni lisäksi ja häpesin tilannettani.

Sittemmin olen muuttanut useasti ja myös ulkomaille. Olen saanut tuttavia ja kavereita mutta en ole onnistunut rakentamaan syvempää ystävyyttä. Pelkään antaa itsestäni liikaa, koska pelkään tulevani hylätyksi. Yksinäiset vuodet ovat myös vahvistaneet jo ennestään melko itsenäistä luonnettani ja nykyään en enää edes tunne yksinäisyyttä, vaikka minulla ei ole asuinkaupungissani yhtään ystävää.

Kouluaikoina oli muutamia ystäviä, mutta päädyin aina loppujen lopuksi siksi ns. kolmanneksi pyöräksi. Ja oli vielä niin, että yksi ja sama tyttö "omi" ensin ensimmäisen parhaan kaverini ja sitten toisen. En viitsinyt roikkua siinä messissä.  Aikuisiän paras ystäväni puolestaan sai syövän ja kuoli.  Muita ystäviä/kavereita on,  mutta sellaista bestistä ei kyllä ole, jolle voisin soittaa ja valittaa aivan kaikesta. Onneksi on sisko ja mies ja lapset - no, lapsille ei viitsi aivan kaikesta puhua, heillä on omat juttunsa.

Olen ujo ja hiljainen ja viihdyn hyvin yksin. Ehkä jälkimmäinen on seurausta ensimmäisistä ominaisuuksista. 

Nykyään on - se mitä olen lasten kuvioita seurannut - nuorten systeemit onneksi toisenlaiset, eli ihmiset liikkuvat sujuvasti erilaisilla kokoonpanoilla. 

Vierailija kirjoitti:

Tässä iässä (+35-v) tuntuu ystävystyminen ja sellainen syvempi tutustuminen olevan sula mahdottomuus.

Vanhat ystävät ja etäisemmät kaveritkin ovat vähitellen jääneet taakse monien muuttojen, uusien työ- ja koulukuvioiden ja isompien elämäntilanteiden muutosten vuoksi.

Lisäksi oman haasteensa tutustumiseen ja ystävystymiseen tuo se, etten luonteeltani ole ns. tyypillinen nainen. Tai siis sellainen porukassa kotkottaja ja juoruilija, tiedättekö ne naislaumat jossa supatetaan ja päivitellään muiden tekemisiä ja tekonauretaan jollekin tyhjänpäiväiselle jutulle? Ihastellaan suurieleisesti Marja-Riitan upeita korvakoruja (jotka eivät edes ole ihastelemisen arvoiset) ja kehutaan ylisanoin Sanna-Marin uutta sohvakalustoa (joka ei oikeasti sykähdytä).

Siis en vaan jaksa esittää muuta kuin olen, en jaksa väkisin tekonauraa jonkun jutulle vain koska olettamus on, että pitäisi tehdä niin. Ta ihastella jotakin, jota en pidä ihastelemisen arvoisena. Koen sen valehteluna. Sori vaan.

Toki kehun jotakin jos koen jonkin kehumisen arvoiseksi, mutta en tee sitä silloinkaan liioitellun teennäisesti. Enkä itsekään haluaisi kuulla sellaista omista asioistani. Haistan feikkiyden kilometrien päähän ja kierrän kaukaa jos vain pystyn.

Tämä olisi voinut olla täysin minun kirjoittamani. Joskus tuntuu että katson näitä kahvihuonekeskusteluja ihan ulkopuolisena aivan kuin jotain surkeaa näytelmää. En osaa samaistua ollenkaan, enkä ymmärrä miksi sellaista keskustelua käydään sen sijaan että oltaisiin aitoja. Enkä jaksa ihmisten kaksinaamaisuutta, että esitetään ystävää mutta selän takana haukutaan. Minusta sellainen "ystävyys" on vain pelkkää valehtelua, minä en puhu pahaa pitämistäni ihmisistä, ja niille kenestä en pidä(ne ilkeät riidankylväjät) en edes jaksa esittää ystävää.

Ja sama somessa, ne kaikki kommentit kaikkien kuviin "kaunis muru

Ja joo, tiedän, olen sosiaalisesti hyvin kömpelö. Mutta ilmeisesti piilotan sen aika hyvin, koska töissä olen tunnettu sellaisena joka tulee kaikkien kanssa toimeen. Ystävyyssuhteita en kuitenkaan osaa muodostaa kenenkään kanssa.

Jep. Just se lässyttävä mielistelyn keinotekoinen maailma millainen somestakin on tullut. Sydämiä ja hehkutusta kaikkien päivityksiin. Kaikki on niin ihanaa ja mahtavaa ja sydämiä vilisee ja kehutaan ja hehkutetaan. Ja kuitenkin ne todelliset ajatukset on ihan erilaisia. Todennäköisiä jopa päinvastaisia.

Hyi hitto.

En jaksa. En todellakaan. Siksi olen poistunut myös facebookista.

Take me as I am or not at all.

En osaa hankkia ystäviä. Viimeisimmät ystävät hankin yläasteella ujuttautumalla ala-asteen kavereiden uusiin porukoihin. Sitten jouduin muuttamaan toiselle puolelle Suomea ja yhteydenpito lakkasi. Ei parikymppisenä oikein tiedä mistä aloittaisi puhumisen, pienenä pystyi vain menemään ikätovereiden luokse tyyliin "moi olen x! onko teillä lemmikkejä?" Nyt pitäisi oikeasti keksiä jotain järkevää joka ei ole kiusallista. En ole myöskään koskaan ollut hirveän ulosmenevä, joten uusiin tuttavuuksiin on hankala törmäillä.

Viihdyn hyvin itsekseni. Koen sen vapauttavana, eikä tarvitse olla kiinni kaverisuhteissa. Olen niitä aktiivisesti katkonut, tai vain antanut kuihtua kasaan. Rakastan kirjojen lukemista, musiikin kuuntelua, matkustelua, ulkoilua koiran kanssa. Joku kammo on sidottuna olemiseen, enkä myöskään jaksa kantaa toisten taakkoja. Koen, että ystäväsuhteiden hoito vie voimia, saamapuoli jää tyhjäksi. Mutta kollektiivisesti haluan osallistua, missä ollaan yhdessä jonkin asian tai aatteen yhdistäminä, mutta ei henk.koht.tasolla.

Tuli "poltettua sillat" kaikkien lapsuuden- ja nuoruudenystävien ja itseni väliltä. Opiskelukavereiden kanssa ripottauduttiin ympäri maata ja välit viileni ilman yhdistävää tekijää. Lisäksi tykkään olla omassa rauhassa. Oma perhe ja miesystävä riittävät mulle hyvin. En vaan osaa/jaksa enää luoda uusia ystävyyssuhteita.

.

Päätin joskus että en halua ystäviä, enkä yritä ystävystyä, en edes kaveerata kummemmin. Taustana tälle pettymykset ihmissuhteissa (kauan sitten). Voin jutella ihmisten kanssa joita kulloinkin on elämässä esim. töiden kautta, mutta en pyri solmimaan kehenkään mitään pysyvää kontaktia.