Lue keskustelun säännöt.
Miksi sinulla ei ole ystäviä
16.01.2018 |
Niin? Kai se johtuu sinustakin, ettei sinulla ole ystäviä tai miksi et vietä aikaa, jos sinulla niitä on?
Mun syyni on puhtaasti se, että olen aina ollut ihmisten mielestä epäsuosittu. Sanon asiat suoraan, enkä mielistele ketään. Muutamia ystäviä on, mutta niitäkään en hirveästi jaksa nähdä, kun tuntuu, että arjen velvoitteet kuluttavat voimani loppuun ja vapaalla mieluusti luen/nukun/urheilen, eli otan aikaa itselleni?
Kaipaatko sosiaalista elämää? Joskus kyllä, useimmiten en. Olen yksinviihtyjä.
Kommentit (49)
Vierailija kirjoitti:
Useita syitä. Uskon, että juontaa suurimmaksi osaksi lapsuudestani. Olen aina tutustunut helposti ihmisiin ja ollut ihan pidetty. Vanhempani pyrkivät ja onnistuivatkin lapsena valitsemaan itselleni pari kontrolloivaa kaveria, muut olivat "huonoa seuraa" joiden kanssa vapaa-ajan viettäminen oli kiellettyä.
Onnistuin nuorena saamaan joitakin kavereita, mutta yhteydenpito oli itselleni hankalaa ja tunsin aina olevani jotenkin ulkopuolinen.
Sain hyvin nuorena lapsen, joka sitten löi viimeisen naulan arkkuun. Olosuhteiden pakosta asuin syrjässä ja muilla ikäisilläni oli niin erilainen tilanne, lukiossa opiskelua ja biletystä.
Nyt kun lapsi on jo iso ja itse olen vanhempi, ei minulla ole ollut tai muodostunut sellaisia verkostoja joista ystävien saaminen onnistuisi.En varsinaisesti kärsi ystävien puutteesta vaan (olen ehkä oppinut) viihdyn yksinkin.
Pidin itseäni ennen ulospäin suuntautuneena ja sosiaalisena, nyt enemmän inteoverttina, mutta totuus on etten tiedä mikä on itseäni ja pakon sanelemaa. Nuorena aina haaveilin naispuoleisista ystävistä, joiden kanssa voisi tehdä niitä "halveksuttuja tyttöjen juttuja" ja osittain kai vieläkin. Seuraani vain sillon harvoin kuin joku hakeutuu on kaltaiseni yksinäinen,mutta kontrolloiva ihminen, jonka kanssa en tunne olevan paljoakaan yhteistä.
Puhun usein liikaa ja avaudun liian henkilökohtaisista ja vaikeista asioista, jota yleisesti ottaen pidetään raskaana ja toisaalta tunnen myös itse raskaaksi leikkiä tiettyjä sosiaalisialeikkejä, joita useat odottavat.Vaikka historia on osoittanut, etten oikein jaksa ylläpitää ihmissuhteita, niin edelleen kai salaa toivon, että löytäisin kaltaisian ei-liian-aikuisia ihmisiä joiden kanssa oikeasti synkkaisi ja jotka olisivat voimavara, eikä rasite ja etten kokisi olevani itse rasite heille. Sitä odotellessa :D
Jos joku muukin kokee olevansa yhtään samanhenkinen ystävää kaipaava, niin saa ilmoittautua!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minussa on joku vika. Olen huumorintajuinen, rehellinen (mutta en sillä tavalla että loukkaisin toista), en puhu selän takana, yritän nähdä asioissa positiivistakin. Poika- tai miesystävää ei ole ollut vaikea saada. Ystäviä sitten on.
Se on ehkä siinä, että osaan kuunnella. Minun luo on helppo poiketa kaatamaan omat murheet, tai kun lapseni ovat sen ikäisiä että vielä tarvitaan leikkitreffejä, niin niitä kyllä sovitaan. Saan joskus kutsuja kotikutsuille, mutta en muualle. Olen sellainen mukavan harmiton, joskin jotain ärsyttävää minussa on, sillä tuntuu että usein täytyy rikkoa jää että voidaan jutella.
Jos sitten olenkin saanut kaverin, se kaatuu aina siihen että minulle suututaan. Olen näyttänyt jonkun heikon puolen itsessäni, tai sanonut että joku ei tuntunut minusta reilulta. Sen jälkeen olenkin taas ollut ilman kaveria :(
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useita syitä. Uskon, että juontaa suurimmaksi osaksi lapsuudestani. Olen aina tutustunut helposti ihmisiin ja ollut ihan pidetty. Vanhempani pyrkivät ja onnistuivatkin lapsena valitsemaan itselleni pari kontrolloivaa kaveria, muut olivat "huonoa seuraa" joiden kanssa vapaa-ajan viettäminen oli kiellettyä.
Onnistuin nuorena saamaan joitakin kavereita, mutta yhteydenpito oli itselleni hankalaa ja tunsin aina olevani jotenkin ulkopuolinen.
Sain hyvin nuorena lapsen, joka sitten löi viimeisen naulan arkkuun. Olosuhteiden pakosta asuin syrjässä ja muilla ikäisilläni oli niin erilainen tilanne, lukiossa opiskelua ja biletystä.
Nyt kun lapsi on jo iso ja itse olen vanhempi, ei minulla ole ollut tai muodostunut sellaisia verkostoja joista ystävien saaminen onnistuisi.En varsinaisesti kärsi ystävien puutteesta vaan (olen ehkä oppinut) viihdyn yksinkin.
Pidin itseäni ennen ulospäin suuntautuneena ja sosiaalisena, nyt enemmän inteoverttina, mutta totuus on etten tiedä mikä on itseäni ja pakon sanelemaa. Nuorena aina haaveilin naispuoleisista ystävistä, joiden kanssa voisi tehdä niitä "halveksuttuja tyttöjen juttuja" ja osittain kai vieläkin. Seuraani vain sillon harvoin kuin joku hakeutuu on kaltaiseni yksinäinen,mutta kontrolloiva ihminen, jonka kanssa en tunne olevan paljoakaan yhteistä.
Puhun usein liikaa ja avaudun liian henkilökohtaisista ja vaikeista asioista, jota yleisesti ottaen pidetään raskaana ja toisaalta tunnen myös itse raskaaksi leikkiä tiettyjä sosiaalisialeikkejä, joita useat odottavat.Vaikka historia on osoittanut, etten oikein jaksa ylläpitää ihmissuhteita, niin edelleen kai salaa toivon, että löytäisin kaltaisian ei-liian-aikuisia ihmisiä joiden kanssa oikeasti synkkaisi ja jotka olisivat voimavara, eikä rasite ja etten kokisi olevani itse rasite heille. Sitä odotellessa :D
Jos joku muukin kokee olevansa yhtään samanhenkinen ystävää kaipaava, niin saa ilmoittautua!
Hep, täällä yksi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useita syitä. Uskon, että juontaa suurimmaksi osaksi lapsuudestani. Olen aina tutustunut helposti ihmisiin ja ollut ihan pidetty. Vanhempani pyrkivät ja onnistuivatkin lapsena valitsemaan itselleni pari kontrolloivaa kaveria, muut olivat "huonoa seuraa" joiden kanssa vapaa-ajan viettäminen oli kiellettyä.
Onnistuin nuorena saamaan joitakin kavereita, mutta yhteydenpito oli itselleni hankalaa ja tunsin aina olevani jotenkin ulkopuolinen.
Sain hyvin nuorena lapsen, joka sitten löi viimeisen naulan arkkuun. Olosuhteiden pakosta asuin syrjässä ja muilla ikäisilläni oli niin erilainen tilanne, lukiossa opiskelua ja biletystä.
Nyt kun lapsi on jo iso ja itse olen vanhempi, ei minulla ole ollut tai muodostunut sellaisia verkostoja joista ystävien saaminen onnistuisi.En varsinaisesti kärsi ystävien puutteesta vaan (olen ehkä oppinut) viihdyn yksinkin.
Pidin itseäni ennen ulospäin suuntautuneena ja sosiaalisena, nyt enemmän inteoverttina, mutta totuus on etten tiedä mikä on itseäni ja pakon sanelemaa. Nuorena aina haaveilin naispuoleisista ystävistä, joiden kanssa voisi tehdä niitä "halveksuttuja tyttöjen juttuja" ja osittain kai vieläkin. Seuraani vain sillon harvoin kuin joku hakeutuu on kaltaiseni yksinäinen,mutta kontrolloiva ihminen, jonka kanssa en tunne olevan paljoakaan yhteistä.
Puhun usein liikaa ja avaudun liian henkilökohtaisista ja vaikeista asioista, jota yleisesti ottaen pidetään raskaana ja toisaalta tunnen myös itse raskaaksi leikkiä tiettyjä sosiaalisialeikkejä, joita useat odottavat.Vaikka historia on osoittanut, etten oikein jaksa ylläpitää ihmissuhteita, niin edelleen kai salaa toivon, että löytäisin kaltaisian ei-liian-aikuisia ihmisiä joiden kanssa oikeasti synkkaisi ja jotka olisivat voimavara, eikä rasite ja etten kokisi olevani itse rasite heille. Sitä odotellessa :D
Jos joku muukin kokee olevansa yhtään samanhenkinen ystävää kaipaava, niin saa ilmoittautua!
Hep, täällä yksi.
Hei! Mistä päin olet?
Olen erakkomainen ja vetäytyvä luonne. Entinen 'roskasanko' kaikkien murheille ja jos oli kaveriporukka niin se jota mollattiin ja haukuttiin. Ihmisiä vastaan ei tavallaan ole mitään, mutta kun osani on vain kuunnella muiden murheita ja kukaan ei kysy miten minulla menee tms. niin päätin että loppui kuuntelut ja yritän pärjäillä itseni kanssa keskenään. En tuo muille murheita eikä muut tuo minulle. Simply. On mulla toki somessa joitakin hyviä some-ystäviä joiden kanssa kirjoitellaan kuulumisia, mutta en näe heitä livenä koskaan enkä ole nähnyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on kuljettanut meidät eri kaupunkeihin, joten nään heitä harvoin. Onneksi on messengerit, whatsappit ja vastaavat. Uusien kavereiden hankkiminen on vaikeaa, kun on introvertti ja epäsosiaalinen. Viihdyn hyvin yksinkin, mutta olisi mukava jos olisi lähempänä joku, jonka kanssa käydä silloin tällöin kahvilla, leffassa ja ravintolassa.
Sairastuin 2013 parantumattomaan rintasyöpään. Alussa ystävät kyselivät vointia joka päivä, mutta pikkuhiljaa he lopettivat yhteydenpidon. Itse en jaksa soitella kellekkään, nukun suurimman osan päivää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä miten muilla, mutta minä olen sellainen jolla on äitituttuja, joiden kanssa nähtiin leikkipuistossa ja toisten kotona joskus ja välillä perhekerhossa. Tuli juuri niitä kotikutsuille pyyntöjä ja pari kertaa käytiin ilmankin lapsia jossakin. Sitten yksi toisensa perään palasi töihin, ja minä sain kolmannen lapsen. Muiden elämät tavallaan meni eteenpäin, ja minä jäin. Osa on ystäviä edelleen, ja se satuttaa.
Toisaalta en näidenkään ihmisten kanssa voinut puhua elämäni hyvistä asioista. Kaveruus perustui hyötyyn ja vertaistukeen. En voinut puhua rantalomista, en kodin remontoinnista, en opiskelusuunnitelmista. Kukaan ei kommentoinut niihin mitään! Toisaalta minun piti tukiverkottomana kuunnella muiden parisuhdeviikonlopuista ja myötäelää heidän arjessaan, kun oli vielä kolme päivää siihen että mummo hakee lapset viikoksi kylään.
Se oli epäreilua! Aina jotenkin en sovi toisten elämiin. Aina olen jotain liikaa tai liian vähän. Aina.
Tykkään olla sosiaalinen ja ihmisten kanssa tekemisissä,kuitenkin vain niin että minulla on mahdollisuus samaan aikaan painua esim metsään olemaan ihan yksin.Liikaa ihmisiä,esim jos vieraita käymässä pari tuntia,ja olen helpottunut kun lähtevät pois.Hyvin kuormittavaa enkä jaksaisi mtn tiivistä kaveruutta ollenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Useita syitä. Uskon, että juontaa suurimmaksi osaksi lapsuudestani. Olen aina tutustunut helposti ihmisiin ja ollut ihan pidetty. Vanhempani pyrkivät ja onnistuivatkin lapsena valitsemaan itselleni pari kontrolloivaa kaveria, muut olivat "huonoa seuraa" joiden kanssa vapaa-ajan viettäminen oli kiellettyä.
Onnistuin nuorena saamaan joitakin kavereita, mutta yhteydenpito oli itselleni hankalaa ja tunsin aina olevani jotenkin ulkopuolinen.
Sain hyvin nuorena lapsen, joka sitten löi viimeisen naulan arkkuun. Olosuhteiden pakosta asuin syrjässä ja muilla ikäisilläni oli niin erilainen tilanne, lukiossa opiskelua ja biletystä.
Nyt kun lapsi on jo iso ja itse olen vanhempi, ei minulla ole ollut tai muodostunut sellaisia verkostoja joista ystävien saaminen onnistuisi.En varsinaisesti kärsi ystävien puutteesta vaan (olen ehkä oppinut) viihdyn yksinkin.
Pidin itseäni ennen ulospäin suuntautuneena ja sosiaalisena, nyt enemmän inteoverttina, mutta totuus on etten tiedä mikä on itseäni ja pakon sanelemaa. Nuorena aina haaveilin naispuoleisista ystävistä, joiden kanssa voisi tehdä niitä "halveksuttuja tyttöjen juttuja" ja osittain kai vieläkin. Seuraani vain sillon harvoin kuin joku hakeutuu on kaltaiseni yksinäinen,mutta kontrolloiva ihminen, jonka kanssa en tunne olevan paljoakaan yhteistä.
Puhun usein liikaa ja avaudun liian henkilökohtaisista ja vaikeista asioista, jota yleisesti ottaen pidetään raskaana ja toisaalta tunnen myös itse raskaaksi leikkiä tiettyjä sosiaalisialeikkejä, joita useat odottavat.Vaikka historia on osoittanut, etten oikein jaksa ylläpitää ihmissuhteita, niin edelleen kai salaa toivon, että löytäisin kaltaisian ei-liian-aikuisia ihmisiä joiden kanssa oikeasti synkkaisi ja jotka olisivat voimavara, eikä rasite ja etten kokisi olevani itse rasite heille. Sitä odotellessa :D
Jos joku muukin kokee olevansa yhtään samanhenkinen ystävää kaipaava, niin saa ilmoittautua!
Hep, täällä yksi.
Hei! Mistä päin olet?
Päijät-hämeestä, mistä sinä? :)
En mä tiedä. Kai mä oon vain niin ärsyttävä =(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Totta puhuen en koe tarvitsevani ystäviä. Tajusin tämän viimme kesän aikana, kun näin vain tasan yhtä kaveria miesystäväni lisäksi. Lopetin yhteydenpidon ihmisiin, joita kutsuin kavereikseni, eivätkä hekään ole minuun yhteyttä pitäneet. Tunnen olevani paljon onnellisempi kuin vuosi sitten, jolloin vietin vapaa-aikaani opiskelukavereiden seurassa. Minulle riittää se, että näkee ystäviä kerran vuodessa ja viestittelen silloin tällöin. Mielenterveyteni voi tällä tavoin paljon paremmin. En pidä hirveästi yhteyttä perheeseenikään. Näemme muutamia kertoja vuodessa
Näen miesystävääni sen verran usein, että se riittää sosiaalisoitumiseksi
Vierailija kirjoitti:
En mä tiedä. Kai mä oon vain niin ärsyttävä =(
Heh itsekkin luulin olevani vajaa älyinen, ruma, kömpelö ja huonopi kuin muut. Nyt kun törmäsin ihmisiin jotka ensin kehui ulkonäköäni, kertoi kuinka fiksu olen, kuinka minusta olisi vaikka ja mihin. Alussa olivat oikein ystävällisiä ja anteliaita. Autoin heitä tarvittaessa, touhuttii kaikkea jännää. Mutta kun tajusivat etten ole ole niin helposti vietävissä enkä ole heitä aina palvelemassa muuttui äkkiä ääni kellossa. Ymmärsin heidän olevan kateellinen ja katkera siitä mitä minulla on ja yrittivät saada sen olon pois kun en ollutkaan heille hyödyksi odotetulla tavalla. Ymmärsinkin samalla miksi jotkut ihmiset käyttäytyy minua kohtaan tympeästi ennenkuin edes ollaan kunnolla tutustuttu. Toki osa syy voi olla vain siinä ettei kemiat natsaa kaverina jne, mutta kun ihmisen käytös menee töykeäksi siinä on takana selvästi kateellisuus kun näkevät sen potentiaalin mikä sinussa on, jota Itse ei vain tajua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tässä iässä (+35-v) tuntuu ystävystyminen ja sellainen syvempi tutustuminen olevan sula mahdottomuus.
Vanhat ystävät ja etäisemmät kaveritkin ovat vähitellen jääneet taakse monien muuttojen, uusien työ- ja koulukuvioiden ja isompien elämäntilanteiden muutosten vuoksi.
Lisäksi oman haasteensa tutustumiseen ja ystävystymiseen tuo se, etten luonteeltani ole ns. tyypillinen nainen. Tai siis sellainen porukassa kotkottaja ja juoruilija, tiedättekö ne naislaumat jossa supatetaan ja päivitellään muiden tekemisiä ja tekonauretaan jollekin tyhjänpäiväiselle jutulle? Ihastellaan suurieleisesti Marja-Riitan upeita korvakoruja (jotka eivät edes ole ihastelemisen arvoiset) ja kehutaan ylisanoin Sanna-Marin uutta sohvakalustoa (joka ei oikeasti sykähdytä).
Siis en vaan jaksa esittää muuta kuin olen, en jaksa väkisin tekonauraa jonkun jutulle vain koska olettamus on, että pitäisi tehdä niin. Ta ihastella jotakin, jota en pidä ihastelemisen arvoisena. Koen sen valehteluna. Sori vaan.
Toki kehun jotakin jos koen jonkin kehumisen arvoiseksi, mutta en tee sitä silloinkaan liioitellun teennäisesti. Enkä itsekään haluaisi kuulla sellaista omista asioistani. Haistan feikkiyden kilometrien päähän ja kierrän kaukaa jos vain pystyn.
Vierailija kirjoitti:
Tässä iässä (+35-v) tuntuu ystävystyminen ja sellainen syvempi tutustuminen olevan sula mahdottomuus.
Vanhat ystävät ja etäisemmät kaveritkin ovat vähitellen jääneet taakse monien muuttojen, uusien työ- ja koulukuvioiden ja isompien elämäntilanteiden muutosten vuoksi.Lisäksi oman haasteensa tutustumiseen ja ystävystymiseen tuo se, etten luonteeltani ole ns. tyypillinen nainen. Tai siis sellainen porukassa kotkottaja ja juoruilija, tiedättekö ne naislaumat jossa supatetaan ja päivitellään muiden tekemisiä ja tekonauretaan jollekin tyhjänpäiväiselle jutulle? Ihastellaan suurieleisesti Marja-Riitan upeita korvakoruja (jotka eivät edes ole ihastelemisen arvoiset) ja kehutaan ylisanoin Sanna-Marin uutta sohvakalustoa (joka ei oikeasti sykähdytä).
Siis en vaan jaksa esittää muuta kuin olen, en jaksa väkisin tekonauraa jonkun jutulle vain koska olettamus on, että pitäisi tehdä niin. Ta ihastella jotakin, jota en pidä ihastelemisen arvoisena. Koen sen valehteluna. Sori vaan.Toki kehun jotakin jos koen jonkin kehumisen arvoiseksi, mutta en tee sitä silloinkaan liioitellun teennäisesti. Enkä itsekään haluaisi kuulla sellaista omista asioistani. Haistan feikkiyden kilometrien päähän ja kierrän kaukaa jos vain pystyn.
Jep. Ihmiset nykypäivänä tykkää pinnallisista asioista. Kun tulee yksi totuudentorvi sitä yritetään vältellä. En yhtään ihmettele jos ne, jotka eivät mielistele ja sanoo niinkuin asiat on jäävät ulkopuolelle kun ihmiset tuntuu haluavan kuulla vain sen minkä toivoisivat olevan totta.
En tiedä mitä se sellainen "ystävä" on. Tahdon kaikkien kanssa vain sänkyyn. Se ei kuulemma ole ystävyyttä. Joten ystäviä minulla ei ole. Minulla on vain sänkykumppaneita. Sänkytouhut ovat ainoa tietämäni syy viettää aikaa toisen ihmisen kanssa. Ja en minä mikään seksihullu ole, ja sänkytouhut voivat olla kaikkea muutakin kuin seksiä; halailua, nukkumista, makoilua,...
Syitä siihen, miksi minulla ei juurikaan ole ystäviä, eipä paljon tuttaviakaan sen puoleen, on monia. Liikkeelle on lähdettävä lapsuudesta. Minua palloteltiin kodin ja isovanhempien välillä, joten kaveruussuhteet jäivät pinnallisiksi molemmissa paikoissa. Toisaalta äiti kyllä olisi halunnut, että olisin hankkinut ystäviä ns. paremmista piireistä, mutta eihän minulla, äpärällä ollut siellä mitään tekemistä.
Ensimmäinen selkeä vedenjakaja oli se, kun osa meistä pyrki ja pääsi oppikouluun. Ne jotka sinne joko eivät edes pyrkineet tai eivät päässeet, alkoivat haukkua meitä oppikoululaisia leuhkoiksi ja itserakkaiksi ja lakkasivat olemasta kavereita kanssamme. Vähitellen useimmat kaveruussuhteet haihtuivat ilmaan, kun monet muuttivat jo nuorina toiselle paikkakunnalle töihin.
Kotoa sain myös mallin ystävien ja kavereiden katoamisesta. Äidilläni oli kyllä nuorena suuri joukko ystäviä, mutta avioitumiset ja muutot katkaisivat suhteet. Harvalla oli edes puhelin, jolla olisi voinut hoitaa suhteita. Oma tulkintani on myös, että koska äiti ei ollut varma asemastaan aviomiehensä ja hänen sukunsa suhteen, niin hän kai epäili, ettei aviomies olisi hyväksynyt äidin nuoruusajan kavereita, joten ne sitten jäivät.
Tiedän kyllä, että omassa luonteessanikin on vikoja ja puutteita koko rahan edestä. Olen introvertti ja usein tutustun uusiin ihmisiin hyvin hitaasti. Minulta puuttuu myös kepeän seurustelun geeni ja olen siksi varsin tosikkomainen, ainakin muiden mielestä. En osaa viihdyttää toisia. Kyllä minusta löytyy huumorintajua, mutta koska itsetunto on ajoittain varsin heikko, en kestä, että minusta tehdään pilaa. Ja vielä: olen absolutisti, mikä tuntuu olevan ongelma monelle, mutta ei minulle.
Minusta on aikojen saatossa kehittynyt oman tieni kulkija. Kyläkutsujakin tosin tulee aina joskus, mutta jos ne ovat tyyliä "Tule lähiaikoina käymään meillä", jätän ne omaan arvoonsa. Eri asia on, jos kutsuja sanoo: "Tule meille huomenillalla kuuden maissa". Tällaista kutsua yleensä noudatan, koska tiedän, että kutsuja on tosissaan eikä esitä kutsua pelkästään kohteliaisuuttaan.
Viihdyn yksin ja tarvitsen paljon omaa aikaa. Olisi tavallaan kivaa jos olisi ystäviä ja turvaverkkoa, mutta en vaan meinaa jaksaa pitää yhteyttä niihin pariinkaan mitä vielä on.
En jaksa ihmisiä. Pysykää vain kaukana niin olen onnellinen. Siksi.
Useita syitä. Uskon, että juontaa suurimmaksi osaksi lapsuudestani. Olen aina tutustunut helposti ihmisiin ja ollut ihan pidetty. Vanhempani pyrkivät ja onnistuivatkin lapsena valitsemaan itselleni pari kontrolloivaa kaveria, muut olivat "huonoa seuraa" joiden kanssa vapaa-ajan viettäminen oli kiellettyä.
Onnistuin nuorena saamaan joitakin kavereita, mutta yhteydenpito oli itselleni hankalaa ja tunsin aina olevani jotenkin ulkopuolinen.
Sain hyvin nuorena lapsen, joka sitten löi viimeisen naulan arkkuun. Olosuhteiden pakosta asuin syrjässä ja muilla ikäisilläni oli niin erilainen tilanne, lukiossa opiskelua ja biletystä.
Nyt kun lapsi on jo iso ja itse olen vanhempi, ei minulla ole ollut tai muodostunut sellaisia verkostoja joista ystävien saaminen onnistuisi.
En varsinaisesti kärsi ystävien puutteesta vaan (olen ehkä oppinut) viihdyn yksinkin.
Pidin itseäni ennen ulospäin suuntautuneena ja sosiaalisena, nyt enemmän inteoverttina, mutta totuus on etten tiedä mikä on itseäni ja pakon sanelemaa. Nuorena aina haaveilin naispuoleisista ystävistä, joiden kanssa voisi tehdä niitä "halveksuttuja tyttöjen juttuja" ja osittain kai vieläkin. Seuraani vain sillon harvoin kuin joku hakeutuu on kaltaiseni yksinäinen,mutta kontrolloiva ihminen, jonka kanssa en tunne olevan paljoakaan yhteistä.
Puhun usein liikaa ja avaudun liian henkilökohtaisista ja vaikeista asioista, jota yleisesti ottaen pidetään raskaana ja toisaalta tunnen myös itse raskaaksi leikkiä tiettyjä sosiaalisialeikkejä, joita useat odottavat.
Vaikka historia on osoittanut, etten oikein jaksa ylläpitää ihmissuhteita, niin edelleen kai salaa toivon, että löytäisin kaltaisian ei-liian-aikuisia ihmisiä joiden kanssa oikeasti synkkaisi ja jotka olisivat voimavara, eikä rasite ja etten kokisi olevani itse rasite heille. Sitä odotellessa :D