Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Just nyt antaisin mitä vain, että olisin taas 16v, istuisin siellä lapsuuden kodin sohvalla ja poikaystävä ajaisi mopolla pihaan
16.01.2018 |
Mulla on niiiiin ikävä sitä huoletonta nuoruutta, mopon pärinää ja poikaystävän halausta!!
Aikuisuus on ihan paskaa. Kukaan ei tee enää muuta kuin töitä, lasten hoitoa, perhettä perhettä perhettä. Ei mitään extempore kyläilyjä. Harvat kyläilytkin vain jäykkää kahvikupin kallistelua ja sekin äkkiä, kun pitää joutua kotiin, kun blaa blaa blaa!
No tulipahan taas ne Marimekon tarjousservetit käytettyä.
Elämä yhtä keittiön siivousta ja pyykin pyöritystä. Laskut huutaa maksamista ja ukko huutaa vessasta lisää paskapaperia.
Sama pyörä pyörii joka he**etin päivä!
Aamen.
Kommentit (57)
Ei kuulosta tutulta. Nyt on "oma tupa ja oma lupa". Nyt on rahaa, työ on paljon mukavampaa kuin koulunkäynti, ei tarvitse päntätä iltaisin, on onnellinen parisuhde ja voi toteuttaa haaveitaan. Eikä mikään estä silloin tällöin vanhojen kavereiden kanssa pussikaljoitteluakaan, jos sitä ikävä tulee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap, sulla taisi olla aika idyllinen lapsuus.
Itse nautin aikuisuudesta ja siitä, että saan itse vaikuttaa ja päättää, millaista elämää haluan elää. En ole enää avuttomana muiden armoilla. Ei tarvitse enää paeta väkivaltaa.
Vastuuta kyllä riittää perheellisenä ja oravanpyörä on rasittavan tuttu juttu, mutta silti elämässä on ihanaa vapautta jo perusasioista lähtien, kuten mitä pukea päälle, mitä syödä, miten sisustaa tai vaikkapa milloin mennä suihkuun.
Aikuisuus on ihanaa.
En tunnista, mä en elä tolleen, vaikka on lapset ja mies. Ei ole mitään jäykkiä kyläilyjä tms. On spontaaneja saunailtoja, baari-iltoja, puistofutista, yöuinteja meressä, turnausreissuja...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En mä oikeasti vihaa elämää, mutta aargh! Eikö teitä koskaan väsytä tämä vastuullinen ja ankean harmaa aikuismainen elämä? Kun kaikki on niin rutiinimaista ja järkevää ja suunniteltua ja kukaan ei innostu enää mistään. Paitsi niistä sävy sävyyn olevista lautasliinoista.
Ap.Mä lähdin vähän aikaa sitten just extempore laivareissulle uuden mieheni kanssa. Illalla päätettiin lähteä ja aamulla oltiin jo laivassa. Lapset olivat hoidossa. Joten ei, aikuinen elämäni ei ole harmaata tai rutiinia. Se on just sitä mitä itse haluaa elämällään tehdä.
Niin, jos siis sattuu olemaan spontaani kumppani tai joku ystävä, joka ei myöskään ole sidottu työhön.
Jotkut onnekkaat tekevät asioita mielellään yksin, minä en, vaikka viihdyn yksin kotona pitkäänkin. Johonkin mennessäni haluan seuraa ja nykyään on todella vaikea saada ketään mukaan.
Kukaan ei tietenkään pakota oravanpyörään, mutta vahvasti tuntuu tää yhteiskuntamme siihen ohjaavan. Jos ei oikeesti tiedosta sitä ja laita hanttiin, ni siinä sitä ollaan. Toki siitä pääsee poiskin elämänmuutoksilla mutta ei varmaa o helppoo etenki jos lapsia?
Samaa mieltä av:n kanssa että aikuisuus on tylsempää kuin nuoruusvuodet.
Elämä on jotenkin kauheen vakavaa ja ennustettavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse en kaipaa nuoruutta. Minulla ei ollut mitään turvallista lapsuutta/nuoruutta. Koulukiusaamista/syömishäiriötä/alkoholisti vanhempi/jatkuvasti vaihtuvia väkivaltaisia isäpuolia.
Kyllä itselläni 15v oli poikaystäviä, mutta ajokortin juuri saaneita eli ei mitään muistoja tule mopon pärinästä. Tosin en kiellä etteikö ne omasta huoneesta arestissa ollessa yöllä poikaystävän pihasta hakiessa yöksi kiertelemään pitkin rantoja olisi ollut mukavaa aikaa, mutta ne hetket säilyy sydämessä ei niihin takaisin kaipaa😊
Nyt olen 26v ollut aviomeheni kanssa yhdessä 11v kaksi tervettä lasta ihana omakotitalo. Laskuja pitää tietysti maksaa, perseet tarvitsee paperia ja pyykit on laitettava, mutta ai että miten nautin kun ympärillä on nyt OMA rakastava perhe ja ikinä ei tarvitse olla yksin tai pelätä koska herää siihen kun porukat tappelee ja poliisit tulee.
Jos minusta tulisi yhtäkkiä taas 16-vuotias niin ajaisin mopolla suohon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän ap:tä. Aikuisuus on pelkkää velvollisuutta, teininä oli ihan erilainen vapaus, vaikka rajojakin tietysti oli. Kaikki "huvittelukin" on nykyään velvollisuutta, kun kaikkien muiden velvollisuuksien takia on niin väsynyt, että mieluummin käpertyisi yksinään sohvannurkkaan kuin lähtisi tapaamaan kavereita kaupungille.
Minulla ei ole yhtään ikävä teinivuosia. Se oli rankinta aikaa mun elämässä. Äiti oli just kuollut ja isä oli pakottanut minut muuttamaan ”takaisin kotiin” isän kotimaahan. Minun oli hyvästeltävä ensirakkaus, jonka kanssa silloin vannoimme ikuista rakkautta. Välimatkaa meille tuli kahden viikon varoitusajalla noin 6000km. Kaikki kaverit ja tutut kuviot. Voi kuinka vihasinkaan isää silloin, enkä ymmärtänyt kuinka surun murtama hän oli. Aloin ärsyttämään häntä tahallani ja suunnittelin jopa karkaavani takaisin ”kotiin”. Onneksi en karannut ja hoidin koulun kunnialla ja löysin vielä ihan fiksuja kavereita. Ajan myötä lopetin kapinoinnin ja nykyään olemme hyvissä väleissä isän kanssa. En missään nimessä haluaisi palata takaisin niihin vuosiin.
Even if there was a hand, it was the hand of God -Diego Maradona
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en niinkään kaipaa ”huoletonta nuoruutta” vaan ennemminkin tiettyjä juttuja 80 luvulta. Jotenkin silloin oli yhteisöllisempää ja ihmisten kanssa vietettiin oikeasti aikaa kasvotusten. Elämä oli kiirettömämpää ja turvallisempaa (tai ainakin se tuntui siltä).
Se on se levoton tunne toisinaan, kun mieli on nuorempi kuin ikävuodet. Haluaisi välillä tehdä spontaaneja juttuja. Juopua vaikka tiistai- iltana tai maata sängyssä koko viikonloppu, jos sattuu huvittamaan. Ei jokapäiväinen tunne, mutta joskus.
Sen sijaan istun sohvalla ja kuuntelen esikoisen mankumista. Mies nukuttaa toisessa huoneessa nuorempaa. Pyykit odottavat ripustamista, koira iltalenkkiä. Aamulla herätys kuudelta, sitten töihin. Illalla makkarakeittoa, leikkejä ja pyykkiä, koiran lenkki ja nukkumaan. Päivästä toiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Elämä on muuten ihan ok, lapsetkin ovat jo sen verran isoja. Mutta ärsyttää aamulla töihin lähtö ja jatkuva kiire töissä. Lottovoittoa toivon, niin voisin lopettaa työt ja voisin lähteä spontaanisti vaikka jonnekin matkalle. No vielä ärsyttävämpää olisi olla työttömänä. Olisi kyllä aikaa muttei rahaa.
Vierailija kirjoitti:
Se on se levoton tunne toisinaan, kun mieli on nuorempi kuin ikävuodet. Haluaisi välillä tehdä spontaaneja juttuja. Juopua vaikka tiistai- iltana tai maata sängyssä koko viikonloppu, jos sattuu huvittamaan. Ei jokapäiväinen tunne, mutta joskus.
Sen sijaan istun sohvalla ja kuuntelen esikoisen mankumista. Mies nukuttaa toisessa huoneessa nuorempaa. Pyykit odottavat ripustamista, koira iltalenkkiä. Aamulla herätys kuudelta, sitten töihin. Illalla makkarakeittoa, leikkejä ja pyykkiä, koiran lenkki ja nukkumaan. Päivästä toiseen.
Nimenomaan tuota, kun mieli on nuorempi kuin ikävuodet.
Kyllä välillä tuntuu kuin se mieli olisi kahlittuna johonkin häkkiin. Tekisi olla ja mennä sinne ja tänne, mutta ei sieltä häkistä pääse.
Lohduttavaa on se, että tuo tunne ei ole aina vaan toisinaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä olisi estänyt sinua lähtemästä pojan luokse, kenties omalla mopolla?
Ei siihen aikaan ollut tytöillä mopoja. Paitsi ihan tosi harvalla poikatytöllä. Pojat haki tytöt mopoillaan jos jonnekin mentiin.
Kuinka vanha oikein olet? Tai olikohan tässä paikallista vaihtelua paljonkin? Täytin 15 v vuonna -89 , yli puolella luokan tytöistä oli mopot. Mopoiltiin yhdessä poikakaverien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä olisi estänyt sinua lähtemästä pojan luokse, kenties omalla mopolla?
Ei siihen aikaan ollut tytöillä mopoja. Paitsi ihan tosi harvalla poikatytöllä. Pojat haki tytöt mopoillaan jos jonnekin mentiin.
Kuinka vanha oikein olet? Tai olikohan tässä paikallista vaihtelua paljonkin? Täytin 15 v vuonna -89 , yli puolella luokan tytöistä oli mopot. Mopoiltiin yhdessä poikakaverien kanssa.
Ainakaan 90-luvun puolessa välissä ei ollut kovinkaan monella tytöllä mopoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mikä olisi estänyt sinua lähtemästä pojan luokse, kenties omalla mopolla?
Ei siihen aikaan ollut tytöillä mopoja. Paitsi ihan tosi harvalla poikatytöllä. Pojat haki tytöt mopoillaan jos jonnekin mentiin.
Kuinka vanha oikein olet? Tai olikohan tässä paikallista vaihtelua paljonkin? Täytin 15 v vuonna -89 , yli puolella luokan tytöistä oli mopot. Mopoiltiin yhdessä poikakaverien kanssa.
Ainakaan 90-luvun puolessa välissä ei ollut kovinkaan monella tytöllä mopoa.
Riippuisko asuinpaikasta. Itselläni oli käytännön syistä, samoin kaverillani. Asuimme 5-10 km sivussa. Keskustan tytöillä ei ollut.
Alue: Aihe vapaa
Kun olin 16, odotin poikaystävää joka tuli isänsä saabilla :D Kasettisoittimesta soi Bad Boys Blue, ihana lämmin kesä ja laitoin sinistä ripisaria ja vaalean pinkkiä luomiväriä. Mustaa fiitä kainaloon ja tippa jotain yves rocherin hajuvettä ranteisiin. Oi, se fiilis. Huoleton, vapaa vastuista, ihana rakastuminen ja ne uudet kivipestyt farkut. Antaisin mitä vaan että pääsisin kokemaan sen uudestaan.