Sos. fobia. Millä tavoin olet selvinnyt?

[/quote]Miten onnistuis saamaan PKV-lääkkeen? Ehdottiko lääkäri sitä sinulle vai sinä hänelle? Minä en varmaan uskaltaisi kysyä, kun on niin paljon myös väärinkäyttöä että epäilisikö myös.[/quote]

Vastaan rehellisesti. Elämällä ei siinä tilassa ollut merkitystä ja julkiselta osasin vain hakea apua. Kesällä 2010 viiltelin kummatkin kädet täyteen vekkejä, että arvet ovat vieläkin ja selitin syyksi sen totuuden, että tarvitsen rauhoittavat ja voin myös lopettaa näin alkoholin minulle haitallisen käytön. Ei auttanut joten toinen yritys samana syksynä ns. itsemurhan feikkausyritys ja sairaalaan ambulanssilla. Oli se helvetti kauheaa aikaa, mutta se on osa elämääni.

Minulta 2013 katkaistiin loppuvuodesta bentsot seinään ilman syytä oikeastaan, en ainakaan ole keksinyt miksi, mutta seinäänlopetus on hoitovirhe - toki en valittanut, kun en osannut.

No menin 2014 keväällä sitten ensimmäisen kerran Mehiläiseen Oulussa ja etsin lääkärin jonka kohdalla ei lukenut, että "EN MÄÄRÄÄ BENTSOJA". Löysin yhden aika nuoren naisen 30+ lääkärikseni, joka sitten kirjoitti minulle bentsoni uudestaan kolmeksi kuukaudeksi, jotta sain järki puheella hommattua ne julkiselta puolelta takaisin sinä aikana. Kuusi vuotta tosiaan tulee pian täyteen ellei tuota väliä 2013 lopun ja 2014 kevään välillä lasketa.

Voit sanoa vaikka saman kun itse sanoin, että äidilläni on paha paniikkihäiriö ollut ja siihen hänellä oli täsmälääkkeenä Xanor 1mg tarvittaessa max 3 tbl / pv.

Nykyään hän tosi harvoin käyttää yhden 1mg tabletin jos tulee kohtaus.

Mulle tuli eka kohtaus itselle noin kaksikymmentä vuotiaana (olen nyt 30v) ja sain äidiltäni tosiaan yhden kokonaisen pillerin. Vaikka alkoi nukuttamaan kauheana, niin tiesin, että näilläkin voisin elää normaalia ihmisten elämää kuten nyt elänkin. Rivatrilisissa on vielä se hyvä puoli, että se on pitkävaikutteinen, eli voi ottaa vaikka ennen työpäivää yhden tai kaksi ja ne vaikuttavat helposti koko työpäivän ajan. Voisin sanoa, että noin 12 tuntia. Ja noitakin rauhoittavia on niin paljon erilaisia, että sen oikean löytäminen voi viedä aikaansa, mutta tehoavat taatusti paremmin, kuin jotkut masarit. Ainakin itselleni, koska en ole koskaan ollut masentunut vaikka ylläolevasta tekstistä toisin voisikin päätellä. Olin vain kyllästynyt elämään elämää neljän seinän sisällä kaljan avulla.

Jatkuu toinen osa. Tekstini oli mukamas liian pitkä. :p

JATKUU;

Muistathan sitten, että kun toivottavasti saat vaikka Mehiläisestä apua niin, et sitten ikinä ota alkoholia niiden rauhoittavien kanssa. Et ikinä! Ja toivon todellakin että sinä, kuten kaikki muutkin niitä OIKEASTI tarvitsevat niitä saavat. Toivottavasti tästä kirjoituksestani olisi jollekin edes jotain hyötyä.

Niin ja vaikka 2010 "oli itsemurhayritys" niin vasta 2012 kun kuljin silloin avohoidossa Oulussa Tuirassa, niin psykiatrimies totesi, että olisin voinut kuolla siihen "itsemurhayritykseeni". Otin tosiaan noita paljon hehkutettuja Propraleja, jotka eivät itselläni poistaneet edes 40mg annoksella hikoilua ja tärinää ym. - otin niitä 30 x 40mg, eli aivan sairas overdose ja olen minä sitä jälkeen päin ajatellut. No lääkkeen tehon huomasin kyllä sairaalassa, kun ei edes pulssi noussut. Olin yön sydänfilmissä tarkkailtavana. Tosin ambulanssissa sain lääkehiiltä, mutta pohjalla oli 12 päkki ja ambulanssiakin odotin noin 10 min.

Niin sori - mulla on hankalaa tää tekstin tuotto, kun mulla on myös AD/HD, eli se psykiatri sano vasta 2012, että oisin voinu kuolla tuohon. No sanoin lakonisesti sille, että luuletko että olisi vähempää voinut kiinnostaa ja sillä käynnillä hän kirjoitti minulle 3 x 1,5mg Rivatril tarvittaessa sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja paniikkihäiriöön. Mutta älkää tuon minun teiniangstikaavani hakeko sitä apua. Halusin vain kertoa tarinani ja sori jos se on hieman epäselvä. Haluaisin oikeasti vain sitä, että kaikki kotinsa vankina pelkojensa orjina elävät ihmiset kokeilisivat yksityislääkäriä ja kertoisivat rehellisesti, että tarvitsevat rauhoittavaa luultavasti toimiakseen ihmisten keskuudessa normaalisti. Elämästäni ainakin tuli ihan mukavaa kun sain oman apuni, vaikka se monenkirjavaa onkin ollut. ;)

Tsemppiä kaikille sosiaalisesti kömpelöille! =p

Sori spammista, mutta keskittymishäiriön takia unohtelen sanan sieltä täältä, sekä teksti voi pomppia, mutta kai siitä silti selvän saa. Niin ja varatkaa sellainen yksityislääkäri, joka ei tee töitä julkisella puolella, esim. TK:ssa

Best wishes,

- SS

Lääkkeitä olen syönyt nyt kaksi vuotta. On edelleen taipumusta sos tilanteiden pelkoihin mutta lääkitys on auttanut todella paljon. Silti töissä esim kokouksissa käyminen on tuskaa ja välttelen sitä viimeiseen asti. Samoin uusien ihmisten tapaaminen on vaikeaa, en uskalla/osaa puhua vieraille. Täydet bussit ahdistavat jonkin verran.

Olisi kiva kuulla myös mitä lääkkeitä käytätte, te jotka siis syötte lääkkeitä ja onko niistä ollut mitään vastetta?

Ja minkälainen oli ensimmäinen lääkärikäyntinne tän asian kanssa, saitteko heti avun?

-yks jolla lääkäriin meno tuottaa jo tuskaa

Onko nyt niin, että kukaan tätä ketjua lukevista, tästä sairaudesta kärsivistä ei syö mitään muuta kuin bentsoja tai b-salpaajaa?

Ahdistaa joka asia niin kauheasti. En voi käydä koulua tai töissä tällä hetkellä. Tai en edes uskalla hakea kumpaankaan. Turhauttaa miettiä aina tekosyytä jokaiseen menoon, ja yrittää esittää kaiken olevan ok

Toinen joka ei ole uskaltanut vielä lääkäriin

Välttelen mahdollisimman paljon kaikkea, pienikin asia ( joku tapaaminen esim) saa oman pään ahdistumaan ja päivät menee vaan pelkästään sitä miettiessä kokoajan eikä sitä saa mielestä edes pois tekemällä jotain muuta. Monta kertaa ollut lähellä että varaan ajan lääkäriin.. niin.. ja työttömänä itsekin, jotenkin koko työnhakukin saa pakokauhun tunteen. Eikä kyse ole siitä ettein jaksaisi tai viitsi.. tahtoisin niin normaalielämästä kiinni, mutta .. no tiedätte kyllä.

Menemällä ja tekemällä. Niin se vain on. Hiki valui pahimpina kausina otsalta jopa kassajonossa ennen kun kassa oli edes moikannut. Olin punainen kuin tomaatti ja haukoin henkeä. Monet kerrat tässä vaiheessa olen jättänyt kamat siihen ja juossut kotiin itkemään. Mutta kai minulla on sellainen luonne että periksi ei anneta ja p*rkele tästä noustaan. Asensin tinderin; treffit olivat minulle kaikista pahin tilanne minkä pystyin kuvitella. Toinen katsoo minua, näkee kun punastun, näkee kuinka hiki tulee otsalle ja kuulee kuinka takeltelen. Ei auta, sovin treffejä. En kuollut. Mistään ei mitään tullut, mutta minulle aukesi uusi elämä.

Puskin vain eteenpäin ajattelemalla että siihen helvettiin en enää palaa. Mutta minä toisaalta olen niitä ihmisiä joiden mielestä masentuneelle voi sanoa "koita edes piristyä, mene ulos". Olen sairastanut pahan masennuksen ja maannut sängyssä 4kk putkeen. Ja mikään muu ei tähän auttanut kuin se että siskoni tuli minut väkisin kampeamaan ulos. Minä nään nämä asiat niin että paljon on itsestä kiinni, olen käynyt pohjalla ja sieltä itse noussut ja taistellut. Olen ajatellut kliseisesti että elämä on tässä ja nyt.

Mulla propral.. Mutta sen syöminen alkaa olla aika tyhjän kanssa. jonkin verran tasaa sitä fyysistä oireilua mutta silti kädet tärisee kuin koivun oksilla ja se henkinen jännitys vasta paha onkin.. en oikein tiedä mitä lääkettä tähän kokeilla? itkettää kun ei voi elää täysillä kun kaikkea pitää pelätä. :'( yritän pakottaa itseni tilaisuuksiin nykyisin, esim pienimuotoisiin juhliin, mutta sen kokoajan mitä siellä juhlissa olen, on yhtä taistelua. Kun pääsee kotiin, olo helpottaa mutta olen väsynyt kuin mikä siitä kaikesta paineesta.  itsensä pakottaminen ei ole mulla johtanut mihinkään parempaan tilanteeseen.

up

Kiitos kaikille jotka ovat jakaneet omia kokemuksiaan. <3

Olen kärsinyt sosiaalisten tilanteiden pelosta koko ikäni. Olen ollut aina ujo, mutta ehkä siinä 12-13-vuotiaana sairastuin sosiaalisten tilanteiden pelkoon. Koulussa oli kaikkein vaikeinta, mutta näin aikuisena on vähän helpompaa, koska voi itse valita tekemisensä. Koulu oli yhtä tuskaa, ahdistusta ja paniikkia. Lukiossa sain vapautuksen kaikista esiintymisistä. Töissä pärjään paremmin, koska täällä en joudu eniten pelkäämiini tilanteisiin. En ole unelmahommissani, mutta tätä työtä pystyy tehdä. Joskus herää ajatus opiskeluista, mutta en taida pystyä enää koskaan mennä mihinkään kouluun. Ajatuskin ahdistaa.

Vapaa-ajalla pärjään, koska harrastan lähinnä kotoilua eli lukemista ja käsitöitä. En käy missään harrastuksissa. Nykyaikana melkein kaikki asiat voi hoitaa netissä. Kaupassa ja muualla joutuu käydä ja sellaiset kaikki ahdistaa. Usein yritän saada jonkun mukaani kaupoille, koska sitten voi keskittyä toisen kanssa jutteluun. Yksin alan miettiä jokaista liikettänikin ja sitten tulee paniikki. Elämäni on kyllä helpottanut todella paljon koulujen loppumisen jälkeen. Nykyinen ahdistukseni ei ole mitään verrattuna siihen, minkälaista se oli nuorena.  En kuitenkaan ole päässyt aikuisuuden myötä peloistani eroon kokonaan.

Tällä hetkellä syön Propralia tarvittaessa. SSRI-lääkityksen lopetin puoli vuotta sitten. Söin sitä jotain 5-6 vuotta. Se auttoi jonkun verran.

Mulla on auttanut terapia, jossa sain puhua tunteistani ja oppia, ettei toinen suhtautunut niihin vihalla tai toisaalta välinpitämättömästi eikä mennyt niistä itse rikki. Ajan myötä tästä alkoi tulla sellainen olo, että voin olla tunteideni kanssa, niitä ei tarvitse paeta. Nykyään ei tarvitse vältellä tilanteita, joissa mahdollisesti nousee tunteita, joita ennen pelkäsin.

Työskentelen vielä häpeän ja nolostumisen kanssa yrittäen opetella sietämään esim. punastumista ym. hermostuneisuuden merkkejä ja olemaan niidenkin kanssa esillä, koska en niitä tahdonvoimalla pysty hallitsemaan. Tämäkin on helpottunut kiitos terapiassa saamani ehdottoman hyväksynnän ja sen myötä kohonneen itsetunnon. Vieläkin tulee joskus esim. kaupan kassalle kävellessä pakokauhu, että mitä jos punastun tässä myyjän sekä jonossa olevien ihmisten edessä enkä pääse pakoon.. Mutta nykyään pystyn hyväksymään sen, että olen hyvä ihminen, vaikka punastuisin, änkyttäisin, kädet vapisisivat, mitä hyvänsä.. Jokaisella on jotain, jonka kanssa kamppailee. Todella iso juttu on myös ollut oppia luottamaan siihen, että maailmassa on oikeasti hyviäkin ihmisiä, jotka eivät toivo kenellekään pahaa eivätkä ajattele ikävästi, jos näkevät vaikka toisen hermostuneisuuden, vaan suhtautuvat siihen myötätunnolla. Ja jotka pahasti ajattelevat - heidän sanansa ei ole totuus kenestäkään!!

Syvä häpeä on ongelmistani suurin ja sitä alan pian kohtaamaan juuri altistamisharjoitusten avulla.. Musta altistamisessa keskeistä on toisen, asiansa osaavan ihmisen tuki ja läsnäolo. Jos sitä yksin yrittää, jää todellakin yksin myös kaikkien vaikeiden tunteiden sekä mahdollisten uusien huonojen kokemusten kanssa. Toisen kanssa työskennellessä taas voi heti käydä ne tunteet läpi ja asettaa ikävätkin kokemukset oikeaan mittakaavaan - ne eivät ole maailmanloppu ja niistä voi selviytyä. Toinen voi luoda uskoa, luottamusta ja rohkeutta yrittää uudestaan, kun ei itse enää jaksaisi.

.-

lisää

-