Kannattaako syövästä kertoa?

Vaikea tilanne. Haluaisi säästää itseään ja läheisiään, mutta tarvitsisit kuitenkin tukea. Joskus raskainta onkin toisten säälittely ja surkuttelu, kun pitäisi itse jaksaa hoidot ja kivut, joutuukin tukemaan toisia. Itse pähkäilen saman asian kanssa, ja olen ajatellut, että jos oireet osoittautuvat syöväksi, kerron vain omalle perheelle. Äitini tuskin jaksaisi jo toisen tyttären syöpää vuoden sisään, kun on itsekin jo vanha ja sairas. Teen onneksi työtä pääasiassa etänä, joten työpaikalle en ainakaan heti ole kertomassa.

 Toivottavasti uutisesi ovat hyviä, eikä ole syöpää.

Minä kerroin avoimesti. En muutenkaan jaksa mitään salailuja elämässäni, enkä todellakaan ala suojelemaan muita ihmisiä huolestumiselta, jos itselläni on isompi huoli. Elämä nyt vaan on sellaista, että eteen tulee sairauksia ja muuta ikävää, ja ihmisten pitää oppia olemaan tekemisissä niiden kanssa. Parempi minusta oli, että työpaikallakin tiedetään mikä on vikana, eikä juoruta ja arvailla. Sairaudessa ei ole mitään hävettävää eikä piiloteltavaa.

Jos koet työkaveriesi olevan sellainen suht turvallinen porukka jolle asian voi kertoa niin kerro. Yksi työkaverini on ollut pitkään pois, eikä ole syytä halunnut kertoa. Ei ole kokenut sitä tarpeelliseksi. Ei siis ole mikään pakko kertoa. Töissä olemme lähinnä vain arvanneet ja olleet pahoillamme toisen puolesta.

Puoliso, lapset, vanhemmat, siskot ja veljet, siinä taitaa olla se läheisin porukka kenelle kannattaa/voi kertoa. Netissä on keskustelupalstoja joista saa vertaistukea tarvittaessa, joten sitä kautta voi purkaa tuntojaan.

Toivottavasti sinulta ei kuitenkaan ko. soluja löydy mistään. Tsemppiä!!!!!

Jos selviät töissä kertomatta esimiehelle, et varmaan olisi edes kovin vakavasti sairas.

Toisaalta, lääkärintodistuksestahan esimiehesi tuon tiedon saa...

Äitini kuoli syöpään ja isäni kailotti lähes jokaiselle vastaantulijalle tästä pintapuolisesti. Ehkä tämä oli isäni selviytymiskeinoja, mutta minusta tämä ei olut mukavaa. Kuitenkaan minulle ei varsinaisesti kerrottu mitään muuta tähän liittyen kuin, että nyt tilanne on tämä ja muuten asiasta kuitenkin vaiettiin. Itse en kertonut tästä kenellekään. Ei ollut mitään tarvetta, eikä se edes ollut sellainen asia, josta minun tulisi jollekin kertoa. Oli kamalaa katsoa kun äitini olisi pitänyt lohduttaa ihmisiä, jotka eivät oikeasti edes välittäneet äidistäni. Kuolemasta on jo yli 10 vuotta ja vaikka se ei herätäkään mitään tunteita niin en sitä nyt halua muistella.

Itselläni ei nyt epäillä syöpää, mutta muuta kylläkin. Olen yrittänyt puhua työttömyyden minulle aiheuttamista ongelmista esim. pahentunut ahdistus ja suolistovaivat, mutta koska näitä on selvästi vähätelty, olen päättänyt, että en sitten kerro kenelläkään siitä, että minulla epäillään aspergeria. Todennäköisesti saisin tästä hyvästä kuulla vain huutoa. Siis mitä vähemmän sairauksistaan ulkopuolisille kertoo sen parempi monessakin mielessä.