Onko ihmisellä ongelma, jos hän tarvitsee palkkatyön mielenterveytensä säilyttämisen vuoksi?

Mielestäni on. Ihminen on silloin liian ohjelmoitu ja riippuvainen ulkoapäin tulevasta pakosta osallistua, monesti kapeassa roolissa. Toki joillakin on aivan unelmatyö, mutta silloinkin olisi osattava iroittautua siitä työstään.

Kun on töitä, ei tarvitse oppia huolehtimaan sisäisen motivaationsa säilyttämisestä, joka ajaisi elämään mielekästä elämää vaihtuvissa elämäntilanteissa, myös työttömänä. Vaikeinta on johtaa itseään ja sitä oppii juuri silloin, kun on aikaa tehdä itseään kiinnostavia asioita. Työttömällähän on aikaa, jos sitä ei työvoimatoimiston temputtaminen vain vie. Ihmiseltä, joka ei viihdy työttömänä puuttuu mielikuvitusta, luovuutta, kykyjä parantaa omaa asemaansa ja hioa monipuolisesti taitojaan. Yksi elämän haaste voisi tällöin olla olla kyky selviytä työttömänä ja vieläpä oppia siitä.

Tunnen ihmisen, joka ei osaa olla työttömänä, vaan ottaa työtä vastaan aivan millä hinnalla tahansa. Hän uhraa terveytensä, todennäköisesti vielä elämänsäkin, työlle. Ei tule selviämään eläkeikään ja mitäpä hän eläkkeellä osaisikaan tehdä!

Hän tekee työtä, jossa hänellä on paha olo, koska hänellä on sairauksia, jotka pahenevat tätä yksipuolista, suorittavaa ja pakkotahtista työtä tekemällä. Hän yrittää salata sairautensa työnantajaltaan, jotta ei menettäisi työtään. Hän menee töihin, koska hänen päänsä ei kestä sitä, että itse suunnittelisi mielekkäämpää tekemistä. Työkaverit vetävät töihin, mutta en ymmärrä miten, sillä voihan kavereita olla muutenkin ja tauot ovat niin lyhyitä muutenkin. Palkka on niin matala, että ei kannattasi tehdä työtä, jossa tosiaan menettää terveyttään.

Itse teen mielelläni töitä, mutta osaan järjestää päiväni myös työttömänä ja nauttia.