Uupunut yh äiti kaipaa vertaistukea!

Tsempatkaa, antakaa vinkkejä tai sympatiaa, mä oon nyt ihan finaalissa.

Olen kahden lapsen yksinhuoltaja, minulla on haastava työ ja lapset haastaa. Olen ihan loppu ja väsynyt ja alakuloinen. Mies lähti kaksi vuotta sitten toisen naisen matkaan, tavallaan olen siitä yli päässyt mutta kai nää sydänsurutkin vie voimavaroja. Lisäksi arvottomuuden tunteet yhdistettynä satunnaisiin miessuhteisiin eivät varmaan ole psyykeelle hyväksi. Nyt tosin olen ollut niin kiinteästi lasten kanssa ettei miehiä ole ehtinyt tapaamaan, onneksi.
Miten te arjen puurtajat jaksatte tätä yksinäisyyttä ja vastuuta? Ystäviä on mutta heillä omat menonsa, vanhemmat auttaa kun ehtii. Eli tosi harvoin. En tiedä kumpi on pahempaa, tää konkreettinen yksin rämpiminen arjessa vai jatkuva hyljätyksi tuleminen joka suunnasta.
Pahoittelut sekavasta tekstistä, piti vaan saada avautua johonkin..