Ystävyydestä ja yksinäisyydestä
Olen uusi palstailija täällä, tervehdys vain kaikille! Olen jo jonkin aikaa miettinyt, millä foorumilla viitsisin purkautua hiukkasen ja etsiskellä vertaistukea. Tänne sitten päädyin, ehkäpä taustojeni takia.
Tilanteeni on hiukan ristiriitainen: minulla on ihana mies, joka on samalla paras ystäväni, ja meillä on aika paljon hyviäkin kavereita, mutta silti tunnen oloni ajoittain todella yksinäiseksi. En tiedä, kaipaanko samanlaista bestistä kuin joskus lapsuus- ja nuoruusvuosina, vai mitä, mutta jotain tuntuu puuttuvan. Ehkäpä kerron vähän tarinaani, jos vaikka löytäisin kohtalotoverin..
V-l perheeseen syntyneenä ja siinä ympäristössä eläneenä olen saanut sellaisen käsityksen, että kaikilla on paljon ystäviä, joiden kanssa järjestetään kaikenlaista mukavaa tekemistä, retkiä ja illanistujaisia.
Itse elin lapsuuteni ja nuoruuteni pienellä paikkakunnalla, eikä minulla siinä iässä kun eniten olisin tarvinut ollut yhtään samoin uskovaa ystävää. Muita ystäviä toki, enkä kokenutkaan oloani yksinäiseksi, paitsi suviseuroissa ja muissa vastaavissa tilanteissa. Suviseurat olikin kesän kamalin aika juuri sen takia, tunsin itseni niin erilaiseksi ja kummalliseksi, maailman yksinäisimmäksi. Myöhemmin aloin ottaa näitä muita ystäviä mukaan suviseuroihin, eikä se enää ollut niin paha. Mutta sitten nuoruusvuosien koittaessa aloin olla tässä entisessä porukassani erilainen, kun en kulkenut nuorison menopaikoissa (toki olisin kulkenut, jos vanhemmiltani olisin uskaltanut). Tämä erilaisuuden tunne ei oikein ole loppunut, vaikka olen vl-ystäviäkin saanut, miehenikin. Edelleen olen epävarma vl-ien keskuudessa, en tunne viihtyväni, eikä meillä ole sellaista lapsesta saakka yhdessä ollutta kaveriporukkaa, eikä liioin muutakaan porukkaa. Ja taas muissa piireissä koen vl-taustan vuoksi olevani erilainen, vaikkakaan en siis voi todella sanoa olevani vl.
Olen todella avoin ihminen, uskallan luottaa ystäviini ja kertoilla tuntemuksiani. Jotenkin kuitenkin tunnen, etten ole ystävilleni niin tärkeä kuin he ovat minulle. Eikä sellainen asetelma ole hyvä lähtökohta oikealle ystävyydelle. Osaako joku sanoa, odotanko ihan mahdottomia, voiko äiti-ihmisten välillä ollakaan samanlaista ystävyyttä kuin tyttöiässä? Ja onko kaikilla oikeasti paljon kavereita ja hauskaa elämää, vai kuvittelenko vain olevani ainoa poikkeus?
Nyt kun luen kirjoitukseni kuulostaa elämäni tosi synkältä ja toivottomalta. :) Ei se oikeasti kuitenkaan sellaista ole, vaan pääsääntöisesti ihan mukavaa. Mutta niin kuin jo alussa mainitsin, tämä olo valtaa aina ajoittain, kiusaa muutaman päivän ja painuu taas taka-alalle. Mutta jos sen ajoittaisuudenkin saisi häädettyä vaikka näin keskustelemalla, olisi se aina parempi!
Kommentit (6)
että rajoitatko itse omaa kuulumistasi toisten seuraan? Kirjoitat, että tunnet itsesi erilaiseksi. Millä tavalla erilaiseksi? On täysin mahdollista, että olet muiden mielestä ihan tavallinen ja he ovat mielellään kanssasi, mutta itse ikään kuin suljet itseltäsi ovia ystävyyteen. Lapsuusiän kaltaisia bestiksiä on toki aikuisena vaikeampi saada, tai ainakin ihmissuhteet kehittyvät hitaammin. Luota vain itseesi ja pidä kiinni niistä kaveri/ystätä/tuttavasuhteista, joita sinulla tällä hetkellä on. :)
Silkkiuikku, olen miettinyt tuota ihan samaa, ajanko itse ystävät kauemmas... Mutta ehkä se ei ihan suoraa niinkään ole. Jotenkin vain tuntuu, että vanhat ystävät ovat kaikille parempia kuin tukullinen uusia. Ja minä(/me) yleensä olen juuri niitä uusia. Ei kukaan sitä tietenkään suoraa sano, mutta vaistoaahan sen. Siis kun osaisinkin tyytyä siihen, että niitä ystäviä on, mutta kun haluisi olla juuri se tärkein ja paras!
Kysyit myös, millä tavalla koen olevani erilainen. Kokreettinen esimerkki siitä on se, että entisistä ystävyksistä olen ainoa, jolla on lapsia ja joka on naimisissa, eikä miehelläni ei ole mitään yhteistä kavereitten poikaystävien kanssa. Taas vl-ystävistäni.. Me emme ajattele niin kuin vl:t yleensä, emmekä käy vl-ien kokoontumisissa, koska emme viihdy niissä. Auttamattomasti siinä jää vähän ulkopuoliseksi. Muut uudet tuttavuudet ovatkin sitten ongelmallisimpia. Ehkä se johtuu juuri siitä, ku ei tiedä itsekään, mikä on. Olen kyllä yrittänyt keskittyä siihen, että en erottele ihmisiä heidän vakaumustensa perusteella, mutta kyllä ne väkisin vaikuttavat, elämän tapojen ja arvostusten kautta. Luulen kyllä, että eniten itseni kaltaisia ihmisiä löytäisin seurakunnan tms. piireistä, mutta mieheni ei taas ole ollenkaan innostunut srk:n toiminnasta.
Tuhvelle sitten.. MEillä ei ajan puolesta ole ongelmaa, viikonlputhan on mitä parhaimpia ystävien tapaamisen aikoja! Ja me tai ainakin minä kaipaisin juuri sellaisia pariskuntaystäviä tai ystäväpiirejä, joiden seurassa molemmat viihtyisivät. Ja lapset tietysti myös. Toki tyttöillatkin ovat tärkeitä, ja ehkäpä niiden määrä tosissaan lisääntyy lasten kasvaessa. Toivottavasti! :)
Ystävyyssuhteet tosiaan kehittyvät aikuisena hitaammin kuin lapsena/nuorena. Lisäksi lapsena/nuorena on enemmän luonnollisia paikkoja, joissa ystävystyä ja tutustua. Näistä tärkein tietysti on koulu, jossa vietetään omanikäisten kanssa kaikki päivät. Aikuisena on myös se " hankaluus" ystävyyssuhteissa, että suht samanikäisetkin ihmiset voivat olla hyvin erilaisissa elämäntilanteissa. Yksi on suurperheellinen, toinen sinkku ja kolmas lapseton pariskunta, joka ei koskaan haluakkaan lapsia. Tietysti tämä on myös rikkaus, mutta kyllä se asettaa haasteita yhteisille puheenaiheille ja tekemisille.
Olisiko sinulla myös jonkinlainen vakaumuksellinen kriisi? Tästä voisi myös johtua se, että tuntee olonsa vieraaksi/ulkopuoliseksi jokapuolella. Tunnen ihmisiä, jotka ovat vuosia olleet " eipäs, juupas vl:iä" ja he ovat kokeneet aivan samoin. He ovat olleet vl:ien parissa vieraita ja ei-vl:ien parissa vieraita.
Olen monesti miettinyt vl-perheitä, jotka asuvat seudulla, jossa ei ole muita uskovaisia. Lasten, etenkin nuorten asema on kieltämättä aika hankala. Nuoret eivät saisi mennä muiden nuorten menoihin mukaan, mutta toisaalta uskovaisiakaan nuoria ei ole mailla eikä halmeilla.
Minulla todellakin on jonkinlainen vakaumuksellinen kriisi, mutta olen kyllä tottunut siihen, onhan se kestänyt jo toistakymmentä vuotta :) Välillä ajattelen, että kaikki olisi heti paremmin, jos alkaisi olla " kunnon uskovainen" , mutta taas toisessa hetkessä kiittelen sitä, etten ole toisten ohjailtavissa. Suurempi vaiva tuota vakaumuksellista pohdintaa on katkeruus, jota tunnen mennyttä kohtaan. Usein sanotaan, että ei tehtyjä kaduta, vaan tekemättä jättämisiä. Minulla tuo ei oikein päde, märehdin juuri niitä tehtyjä ja huonoja valintoja.
Onko täällä palstalla muita kahden vaiheilla keikkujia? Olisi kiva kuulla teidänkin tarinoitanne!
silloin joskus kun en vielä ollut muslimi, ja elin kai jonkinlaista etsikkoaikaa.
Minut kyllä hyväksyttiin kaikkialle, ja ystäviä oli niin paljon kuin jaksoin suhteita ylläpitää. Minussa itsessäni oli se ajelehdinta, ja kun sitten annoin itselleni luvan olla sitä mitä olen ja mikä minusta tuntuu oikealta, se ajelehdinta loppui, ja kun itse tulin vakaaksi, se halu kuulua jonnekin tavallaan kai katosi, kun ymmärsin, että itsessäni minun pitää osata olla, ihan ensisijaisesti.
Vaikka elämänkatsomuksemme on eri, niin kehottaisin sinuakin tutkailemaan sisintäsi, ja oikeasti kulkemaan sen mukaan,ajattelematta muita ja heidän mielipiteitään. Sitä minäkin edelleen teen, jos olo joskus tulee levottomaksi:)
Minulla oli jossain vaihessa hyvin yksinäinen olo. Kun aloin olla mieheni kanssa, jäi moni entinen ystävä taakse. Johtui osittain siitä, että kaikki eivät tykänneet miehestäni ja toisaalta minulla meni harjoitellessa siihen, että osaan olla toisen ihmisen kanssa. Sitten aloin etsiä netin kautta ystäviä ja erittäin hyviä kirjoittelukumppaneita olen löytänytkin. Se on vain ollut minulle yllätys, että kun on lapsia ja mies, niin ei sitä aikaa loppujen lopuksi muiden tapaamisen paljon ole. Meillä on siten, että emme liiku pariskuntana ja tapaa ystäväperheitä, mikä voi olla oma syynsä siihen, että muiden ihmisten tapaamiseen ei liikaa aikaa ole. Odottelen sitä aikaa, kun lapset ovat isoja ja liikkuvat omissa menoissaan. Ehkä sitä sitten tapailee taas " tyttökavereita" enemmänkin ihan vain juttelun merkeissä.