Lue keskustelun säännöt.
Miksi aina jos on lapsia, kysellään omista vanhemmista?
30.12.2017 |
Esimerkiksi että onko ne nyt innoissaan ja ottavatko usein hoitoon? Aikovatko nyt muuttaa lähemmäs?
Sitten säikähdetään, kun sanoin suoraan että eipä olla missään tekemisissä. Että näillä lapsilla ei ole isovanhempia.
Miksi pitäisi olla omien vanhempien kanssa kuin paita ja peppu jos on omia lapsia?
Kommentit (22)
Vierailija kirjoitti:
Ihmisillä vähän ontuu tuo smalltalk, jota ne eivät selvästikään osaa. Ihmissuhteet halutaan pitää pinnallisina ja monelle tällaiselle pinnalliselle tuttavuudelle on hirveän ahdistavaa tajuta, että tuttavuus kaipaisi ja tarvitsisi syvällisempää ihmissuhdetta juuri hänestä. Moni toivoo, että niillä pinnallisilla tutuilla olisi omasta takaa ne läheiset sukulaiset (äiti, isä, mummo, ukki, sisaruksia kavereiksi...), jotka olisivat ne ensisijaiset auttajat, tuki ja turva todellisessa avuntarpeessa. Suurin osa ei kestä sitä syyllisyyttä ja häpeää, mitä kokee siitä, ettei halua syvällistä kaveruutta tai vastuuta toisesta, vaan pelkästään pinnallisen paskanjauhantaseuralaisen, jonka kanssa parhaimmillaan vain vertailee oman elämän sisältöjä, kertoo omasta puolisosta mitä sen kanssa ja miten teillä, meidän lapset sitä mitäs teidän lapset. Halutaan pitää useimmissa tuttavuuksissa selvä raja siinä, että tosi kiva jauhaa tämmöstä pinnallista paskaa ajankuluksi, mutta halutaan olla myös vapaa poistumaan paikalta ja jättämään toinen myös pärjäilemään niillä omilla resursseillaan. Näin minä olen tulkinnut tämän, että pohjimmainen tunne noilla on semmoinen ahdistus ja syyllisyys siitä, että voi ei tuossa on ihminen, joka tarvitsisi läheisiä ihmisiä elämäänsä, mutta sillä ei ole enkä mäkään ihan niin läheinen halua olla juuri tälle ihmiselle, en halua, en jaksa. Ja jotkut yrittävät sitten epätoivoisena päästä siitä kiusallisesta tilanteesta luettelemalla kaikki sossu- ja MLL-palvelut, että ööh ootko tietoinen semmoisista? Älä vaan odota mitään minulta sinä ja sinun limaiset lapsesi... yyh... mulle riittää vaan tämmöinen teennäinen satunnainen smalltalk-paskanjauhantakohtaamissuhde... moro.
Sun on pakko olla mulle sukua! :D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisillä vähän ontuu tuo smalltalk, jota ne eivät selvästikään osaa. Ihmissuhteet halutaan pitää pinnallisina ja monelle tällaiselle pinnalliselle tuttavuudelle on hirveän ahdistavaa tajuta, että tuttavuus kaipaisi ja tarvitsisi syvällisempää ihmissuhdetta juuri hänestä. Moni toivoo, että niillä pinnallisilla tutuilla olisi omasta takaa ne läheiset sukulaiset (äiti, isä, mummo, ukki, sisaruksia kavereiksi...), jotka olisivat ne ensisijaiset auttajat, tuki ja turva todellisessa avuntarpeessa. Suurin osa ei kestä sitä syyllisyyttä ja häpeää, mitä kokee siitä, ettei halua syvällistä kaveruutta tai vastuuta toisesta, vaan pelkästään pinnallisen paskanjauhantaseuralaisen, jonka kanssa parhaimmillaan vain vertailee oman elämän sisältöjä, kertoo omasta puolisosta mitä sen kanssa ja miten teillä, meidän lapset sitä mitäs teidän lapset. Halutaan pitää useimmissa tuttavuuksissa selvä raja siinä, että tosi kiva jauhaa tämmöstä pinnallista paskaa ajankuluksi, mutta halutaan olla myös vapaa poistumaan paikalta ja jättämään toinen myös pärjäilemään niillä omilla resursseillaan. Näin minä olen tulkinnut tämän, että pohjimmainen tunne noilla on semmoinen ahdistus ja syyllisyys siitä, että voi ei tuossa on ihminen, joka tarvitsisi läheisiä ihmisiä elämäänsä, mutta sillä ei ole enkä mäkään ihan niin läheinen halua olla juuri tälle ihmiselle, en halua, en jaksa. Ja jotkut yrittävät sitten epätoivoisena päästä siitä kiusallisesta tilanteesta luettelemalla kaikki sossu- ja MLL-palvelut, että ööh ootko tietoinen semmoisista? Älä vaan odota mitään minulta sinä ja sinun limaiset lapsesi... yyh... mulle riittää vaan tämmöinen teennäinen satunnainen smalltalk-paskanjauhantakohtaamissuhde... moro.