Lue keskustelun säännöt.
Suomessa tehtiin 787 itsemurhaa vuonna 2016
29.12.2017 |
Melkein aina kun joku kirjoittaa täällä itsemurhista niin aloitus poistetaan välittömästi. Miksi asiasta ei saa keskustella? Miksi suositulla keskustelupalstalla ei saa hakea apua ja tukea? Onko Sanomalla yrityksenä pienintäkään vastuuta ahdistuneiden hätähuutojen hiljentämisestä?
Kommentit (40)
Tuo tilasto, alle tuhat itsemurhaa vuodessa ei varmasti pidä paikkaansa. Hukkumiset, yliannokset, putoamiset ym voi olla muutakin kuin vahinko tai tapaturma.
Täällä netissä löytää joka paikasta itsetuhoisia ihmisiä. Sellasia tosi matalankynnyksen keskusteluapupaikkoja tulis olla enemmän.
Kun ihminen käpertyy omien mustien ajatustensa yksin voi lopputulos olla epätoivoinen teko.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miksi ihmisillä on niin kovat vaatimukset...Pitää olla työpaikka ja ystäviä ja kaikkea että voi muka elää. Elämä itsessään on arvokas. Ei minulla ole ystäviä mutta tässä sitä eletään kunnes kuolema korjaa, vaikka sinnillä.
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmisillä on niin kovat vaatimukset...Pitää olla työpaikka ja ystäviä ja kaikkea että voi muka elää. Elämä itsessään on arvokas. Ei minulla ole ystäviä mutta tässä sitä eletään kunnes kuolema korjaa, vaikka sinnillä.
Tämä. Harva tuota tajuaa. Pitää olla hieman elämää nähnyt kylläkin tuon tajutakseen
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmisillä on niin kovat vaatimukset...Pitää olla työpaikka ja ystäviä ja kaikkea että voi muka elää. Elämä itsessään on arvokas. Ei minulla ole ystäviä mutta tässä sitä eletään kunnes kuolema korjaa, vaikka sinnillä.
Elän hyvin pienimuotoista elämää. Ei ystäviä, muutamat lähisukulaiset. En ole ns.uskovainen, mutta harvojen kirkkokäyntien jälkeen olo on vähän voimallisempi. Lisäksi koira on korvaamaton. Yritän pitää päätä pinnan yllä, mm. mielialalääkkeet. Toisaalta joka päivästä löytää jonkin pienen kivan asian, kun ei kurkota kuuseen eikä vertaa itseään muihin vauhdikasta elämää eläviin. Sairastuin juuri siihen, kun elämässä oli kaikkea liikaa: tapahtumia, ihmisiä, vauhti ja aikataulut. Paluuta ei sinne enää ole. Tuntuu, että mulle näytettiin tämä tie, opettelen sitä elämää ja kuolema korjatkoon ihan itse.
Kun muistaa, että se, mitä IL, IS tai hesari kirjoittaa, on tulkittavissa monin eri tavoin eikä ole suora totuus (tämä on tärkeää), niin pärjää jo pitkälle. Yle ja mtv3 toimivat myös kovin valikoivasti, joten oman mielenterveyden kannalta olisi hyvä, jos keksisi jonkin näistä riippumattoman harrastuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen 38 vuotias nainen. Kaikki päällisin puolin ok. Koulutus, omistusasunto pääkaupunkiseudulla, vähän rahaa tilillä, muutama ystävä. Koko aikuisen elämäni toivoin löytäväni kestävän suhteen. Olin ujo, joten en oikein osannut aloitteita luontevasti tehdä. Minua lähestyi vääränlaiset miehet ja parissa suhteessa olin pettäjän kanssa. Lopetin suhteet ja ollut sinkkuna vuosia.
Nettideittaillut olen jonkin verran. Ei ne oikein johda mihinkään. Minulla ei ole enää kärsivällisyyttä tavata uusia miehiä kerta toisensa jälkeen löytääkseni sen jonka kanssa saattaisi muodostua suhde, joka saattaisi taas loppua pian kun mies on antanut väärän kuvan itsestään.
Koen epäonnistuneeni ja ajattelin lopettaa elämäni.
Sisarukseni tai perheeni ei välitä minusta. On tapahtunut paljon muutakin mikä minut on tähän pisteeseen ajanut. Perheeni on suorastaan julma.
En jaksa enää. En.
Vierailija kirjoitti:
Olen 38 vuotias nainen. Kaikki päällisin puolin ok. Koulutus, omistusasunto pääkaupunkiseudulla, vähän rahaa tilillä, muutama ystävä. Koko aikuisen elämäni toivoin löytäväni kestävän suhteen. Olin ujo, joten en oikein osannut aloitteita luontevasti tehdä. Minua lähestyi vääränlaiset miehet ja parissa suhteessa olin pettäjän kanssa. Lopetin suhteet ja ollut sinkkuna vuosia.
Nettideittaillut olen jonkin verran. Ei ne oikein johda mihinkään. Minulla ei ole enää kärsivällisyyttä tavata uusia miehiä kerta toisensa jälkeen löytääkseni sen jonka kanssa saattaisi muodostua suhde, joka saattaisi taas loppua pian kun mies on antanut väärän kuvan itsestään.
Koen epäonnistuneeni ja ajattelin lopettaa elämäni.
Sisarukseni tai perheeni ei välitä minusta. On tapahtunut paljon muutakin mikä minut on tähän pisteeseen ajanut. Perheeni on suorastaan julma.
En jaksa enää. En.
Aika erikoiselta kuulostaa, että pelkästään parisuhteen puuttumisen ja perhesuhteisiin liittyvien ongelmien takia joku on tekemässä itsemurhan. Eiköhän ydinsyy tässä ole kuitenkin lopulta kokemus oman elämän merkityksettömyydestä?
Itse olen pitkäaikaissairas 32-vuotias mies, jolla on sellainen määrä niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin oireita, että jopa erikoislääkärit ovat ymmällään. Pahinta on se, että suurimmalle osalle oireistani ei ole mitään virallista diagnoosia tai selkeää selittäjää, joten niihin on vaikea myöskään saada mitään apua. Kunnollisten diagnoosien puuttumisen takia olen myös Kelan/työkkärin ja sukulaisten silmissä pelkkä laiska vetelys, eikä kuntoutustukea meinaa saada sitten millään, vaikka tosiasiassa oireeni tekevät jo normaalin arjen pyörittämisestä erittäin raskasta ja vaivalloista. Parisuhteeseen en todellakaan kuvittele koskaan kykeneväni.
Myös yhteydet kavereihin ovat katkenneet jo aikoja sitten, ja sen takia minulla ei käytännössä vuosiin olekaan ollut oman perheen ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja, lukuunottamatta psykiatrian polin ja terveyskeskuksen henkilökuntaa.
Oireeni tuntuvat tekevän elämästä yhtä taistelua ja kärsimystä, joka jatkuu päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Myös taloudellinen pärjääminen ja yhä kurjistuvat tulevaisuudennäkymät aiheuttavat suurta epätoivoa. Ja ai niin, myös minulla on ongelmia suhteessa vanhempiini; kummatkin ovat omalla tavallaan hyvin hankalia ihmisiä.
Jos saisin elämän, jossa ainoat ongelmani olisivat parisuhteen puuttuminen ja huonot välit lapsuudenperheeni kanssa, niin kiljuisin riemusta ja tuntisin itseni varmaan maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi ihmisillä on niin kovat vaatimukset...Pitää olla työpaikka ja ystäviä ja kaikkea että voi muka elää. Elämä itsessään on arvokas. Ei minulla ole ystäviä mutta tässä sitä eletään kunnes kuolema korjaa, vaikka sinnillä.
Tämä. Harva tuota tajuaa. Pitää olla hieman elämää nähnyt kylläkin tuon tajutakseen
Tämä tämä ja sitten vielä tämä.
Ja sitten ,kun on kuollut asia on tullut viimeistään selväksi.
Tämä.
Ja lopuksi
Vielä tämä. Eli jämä
Vierailija kirjoitti:
Asiasta pitäisi nimenomaan keskustella. Paljon.
YLE esitteli pari vuotta sitten kuinka on menossa tutustumaan johonkin Alaskaan siellä tapahtuviin korkeisiin itsemurhalukuihin.
Annoin tästä palautetta että eikö kotimaassa tehdä tarpeeksi itsemurhia ja voisi tutustua tähän ilmiöön. Ei mennyt monta päivää kun YLE esitteli asiantuntijalausunnon ja artikkelin että aina kun itsemurhista puhutaan mediasssa niin se lisää itsemurhien määrää.
Itsemurhakandinaatti on siinä henkisessä tilassa että median valistus itsemurhan turhuudesta menee ohi ja kiinnittää vaan huomiota siihen että miten joku on itsensä onnistunut lopettamaan ja myös että näin moni on itsemurhassa onnistunut niin että miksi en minäkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Asiasta pitäisi nimenomaan keskustella. Paljon.
YLE esitteli pari vuotta sitten kuinka on menossa tutustumaan johonkin Alaskaan siellä tapahtuviin korkeisiin itsemurhalukuihin.
Annoin tästä palautetta että eikö kotimaassa tehdä tarpeeksi itsemurhia ja voisi tutustua tähän ilmiöön. Ei mennyt monta päivää kun YLE esitteli asiantuntijalausunnon ja artikkelin että aina kun itsemurhista puhutaan mediasssa niin se lisää itsemurhien määrää.
Itsemurhakandinaatti on siinä henkisessä tilassa että median valistus itsemurhan turhuudesta menee ohi ja kiinnittää vaan huomiota siihen että miten joku on itsensä onnistunut lopettamaan ja myös että näin moni on itsemurhassa onnistunut niin että miksi en minäkin.
Tässä tämä artikkeli.
Entäpä ne epäonnistuneet itsemurhat, onko niistä lukua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liian pieni luku, koska en ole siinä mukana. Mikä ongelma se on, että aikuiset ihmiset päättävät omasta elämästään?
Vierailija kirjoitti:
Liian pieni luku, koska en ole siinä mukana. Mikä ongelma se on, että aikuiset ihmiset päättävät omasta elämästään?
Miksi et ole mukana, mikä sinua estää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Suurin osa on miehiä, joten ketä kiinnostaa.
Tyylikästä?
Natural selection ei haittaa yhtään. Heikot kuolee pois
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 38 vuotias nainen. Kaikki päällisin puolin ok. Koulutus, omistusasunto pääkaupunkiseudulla, vähän rahaa tilillä, muutama ystävä. Koko aikuisen elämäni toivoin löytäväni kestävän suhteen. Olin ujo, joten en oikein osannut aloitteita luontevasti tehdä. Minua lähestyi vääränlaiset miehet ja parissa suhteessa olin pettäjän kanssa. Lopetin suhteet ja ollut sinkkuna vuosia.
Nettideittaillut olen jonkin verran. Ei ne oikein johda mihinkään. Minulla ei ole enää kärsivällisyyttä tavata uusia miehiä kerta toisensa jälkeen löytääkseni sen jonka kanssa saattaisi muodostua suhde, joka saattaisi taas loppua pian kun mies on antanut väärän kuvan itsestään.
Koen epäonnistuneeni ja ajattelin lopettaa elämäni.
Sisarukseni tai perheeni ei välitä minusta. On tapahtunut paljon muutakin mikä minut on tähän pisteeseen ajanut. Perheeni on suorastaan julma.
En jaksa enää. En.
Aika erikoiselta kuulostaa, että pelkästään parisuhteen puuttumisen ja perhesuhteisiin liittyvien ongelmien takia joku on tekemässä itsemurhan. Eiköhän ydinsyy tässä ole kuitenkin lopulta kokemus oman elämän merkityksettömyydestä?
Itse olen pitkäaikaissairas 32-vuotias mies, jolla on sellainen määrä niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin oireita, että jopa erikoislääkärit ovat ymmällään. Pahinta on se, että suurimmalle osalle oireistani ei ole mitään virallista diagnoosia tai selkeää selittäjää, joten niihin on vaikea myöskään saada mitään apua. Kunnollisten diagnoosien puuttumisen takia olen myös Kelan/työkkärin ja sukulaisten silmissä pelkkä laiska vetelys, eikä kuntoutustukea meinaa saada sitten millään, vaikka tosiasiassa oireeni tekevät jo normaalin arjen pyörittämisestä erittäin raskasta ja vaivalloista. Parisuhteeseen en todellakaan kuvittele koskaan kykeneväni.
Myös yhteydet kavereihin ovat katkenneet jo aikoja sitten, ja sen takia minulla ei käytännössä vuosiin olekaan ollut oman perheen ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja, lukuunottamatta psykiatrian polin ja terveyskeskuksen henkilökuntaa.
Oireeni tuntuvat tekevän elämästä yhtä taistelua ja kärsimystä, joka jatkuu päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Myös taloudellinen pärjääminen ja yhä kurjistuvat tulevaisuudennäkymät aiheuttavat suurta epätoivoa. Ja ai niin, myös minulla on ongelmia suhteessa vanhempiini; kummatkin ovat omalla tavallaan hyvin hankalia ihmisiä.
Jos saisin elämän, jossa ainoat ongelmani olisivat parisuhteen puuttuminen ja huonot välit lapsuudenperheeni kanssa, niin kiljuisin riemusta ja tuntisin itseni varmaan maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.
Niin minäkin. En listannut kaikkia ongelmia. Kipua on 24/7.... ja sen kivun aiheuttaja on toinen ihminen, jota ei koskaan tuomittu....
Vähätelkää vaan. Senhän te kaikki osaatte tietämättä edes pientä osaa mitä on ollut meneillään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen 38 vuotias nainen. Kaikki päällisin puolin ok. Koulutus, omistusasunto pääkaupunkiseudulla, vähän rahaa tilillä, muutama ystävä. Koko aikuisen elämäni toivoin löytäväni kestävän suhteen. Olin ujo, joten en oikein osannut aloitteita luontevasti tehdä. Minua lähestyi vääränlaiset miehet ja parissa suhteessa olin pettäjän kanssa. Lopetin suhteet ja ollut sinkkuna vuosia.
Nettideittaillut olen jonkin verran. Ei ne oikein johda mihinkään. Minulla ei ole enää kärsivällisyyttä tavata uusia miehiä kerta toisensa jälkeen löytääkseni sen jonka kanssa saattaisi muodostua suhde, joka saattaisi taas loppua pian kun mies on antanut väärän kuvan itsestään.
Koen epäonnistuneeni ja ajattelin lopettaa elämäni.
Sisarukseni tai perheeni ei välitä minusta. On tapahtunut paljon muutakin mikä minut on tähän pisteeseen ajanut. Perheeni on suorastaan julma.
En jaksa enää. En.
Aika erikoiselta kuulostaa, että pelkästään parisuhteen puuttumisen ja perhesuhteisiin liittyvien ongelmien takia joku on tekemässä itsemurhan. Eiköhän ydinsyy tässä ole kuitenkin lopulta kokemus oman elämän merkityksettömyydestä?
Itse olen pitkäaikaissairas 32-vuotias mies, jolla on sellainen määrä niin psyykkisiä kuin fyysisiäkin oireita, että jopa erikoislääkärit ovat ymmällään. Pahinta on se, että suurimmalle osalle oireistani ei ole mitään virallista diagnoosia tai selkeää selittäjää, joten niihin on vaikea myöskään saada mitään apua. Kunnollisten diagnoosien puuttumisen takia olen myös Kelan/työkkärin ja sukulaisten silmissä pelkkä laiska vetelys, eikä kuntoutustukea meinaa saada sitten millään, vaikka tosiasiassa oireeni tekevät jo normaalin arjen pyörittämisestä erittäin raskasta ja vaivalloista. Parisuhteeseen en todellakaan kuvittele koskaan kykeneväni.
Myös yhteydet kavereihin ovat katkenneet jo aikoja sitten, ja sen takia minulla ei käytännössä vuosiin olekaan ollut oman perheen ulkopuolisia sosiaalisia kontakteja, lukuunottamatta psykiatrian polin ja terveyskeskuksen henkilökuntaa.
Oireeni tuntuvat tekevän elämästä yhtä taistelua ja kärsimystä, joka jatkuu päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Myös taloudellinen pärjääminen ja yhä kurjistuvat tulevaisuudennäkymät aiheuttavat suurta epätoivoa. Ja ai niin, myös minulla on ongelmia suhteessa vanhempiini; kummatkin ovat omalla tavallaan hyvin hankalia ihmisiä.
Jos saisin elämän, jossa ainoat ongelmani olisivat parisuhteen puuttuminen ja huonot välit lapsuudenperheeni kanssa, niin kiljuisin riemusta ja tuntisin itseni varmaan maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.
Niin minäkin. En listannut kaikkia ongelmia. Kipua on 24/7.... ja sen kivun aiheuttaja on toinen ihminen, jota ei koskaan tuomittu....
Vähätelkää vaan. Senhän te kaikki osaatte tietämättä edes pientä osaa mitä on ollut meneillään.
Pahoittelen, jos tämä tuntuu vähättelyltä, mutta minusta kyllä kuulostaa siltä että kaikki ongelmasi saattaisivat hyvinkin olla voitettavissa oikeanlaisella terapialla, jos vain terapeutti on pätevä ja osaa asiansa. Mitään vakavampaa fyysistä sairauttahan sinulla ilmeisesti ei ole, vai miten?
Toista se on itselläni. Apua olen yrittänyt saada jo pitkään, mutta helpotusta lukuisiin oireisiini ja ongelmiini ei tunnu löytyvän edes erikoissairaanhoidon puolelta.
t. 29
Veljeni "kaunistaa" kyseisen vuoden tilastoja.
Vierailija kirjoitti:
Liian pieni luku, koska en ole siinä mukana. Mikä ongelma se on, että aikuiset ihmiset päättävät omasta elämästään?
Kysypä niiltä itsemurhan tehneen omaisilta ja ystäviltä tai siltä rekkakuskilta, jonka alle se auto ajoi, tai poliiseilta, jotka tulivat ensimmäisinä paikalle tai keneltä tahansa, joka joutuu tekemisiin itsemurhan kanssa.
Ei tämä elämä ole kenellekään koko ajan mitään nallekarkkia, toisilla on enemmän murheita kuin toisilla, mutta täällä vaan sitkistellään. Kyllä se kuolema korjaa jokaisen ennemmin tai myöhemmin.
Eämän arvon ymmärtää ainakin sellainen ihminen, joka itse on ollut vähällä kuolla odottamatta ja on saanut uuden mahdollisuuden.
Yhtäkään valtionapua nauttivaa tasa-arvojärjestöä ei tuo asia kiinnosta, koska noista itsemurhaan päätyneistä vanhuksista vain reilu 40 on naisia, ja vain naisjärjestöt saavat valtiolta rahaa. Että näin toimii se feministien mainostama "patriarkaalinen yhteiskunta". Kun mies oin uhri, ketään resursseista nauttivaa ei kiinnosta, ja niitä joita kiinnostaisi, niin heille ei resursseja jaeta.