Kertokaa pikkulapsiajan hyviä puolia

Hirmuinen määrä rakkautta! Pienet tulee vielä syliin ja tykkää olla lähellä, ja kertoivat innolla hyvät tunteet. Ja jutut on uskomattomia, siihen mielikuvitukseen ei aikuinen enää pääse käsiksi!

Ei tarvitse mennä töihin pitkään aikaan, mutta paikka on silti taattu.

Lapsi huutaa ja itkee suuren osan ajasta, sielu lepää kun kuulee toisen kärsivän

Lapset ovat pienikokoisia, vievät vain vähän tilaa.

Saa tehdä ihan mitä vain missä vain. Vaikka vetää itsensä alastomaksi keskellä hienoa ravintolaa ja alkaa syöttää koska "pikkulapset".

Lapsen kehityksen seuraaminen on ihmeellistä. Lapset ovat spontaaneja ja hauskoja. Lapset osaavat leikkiä ja nauttia pienistä asioista. Lapsien kautta pääsee osalliseksi uusista jutuista, joista ei ole osannut kuvitellakaan. Lasten tunteet ovat vahvoja ja tunneilmaisu totuudenmukaista.

Vauvan tutustumismatka maailmaan on valtavan hienoa katsottavaa. No, olenkin psykologi ja ihan vauva-ja taaperoaddikti :)

Saa tehdä melkein mitä haluaa, eikä tarvitse huolehtia mistään. Aina on äiti syöttämässä, pesemässä, nukuttamassa ja hoivaamassa. Unet saa ottaa halutessaan ja kun kerran kiljaisee, joku tulee antamaan ryyppyä.

No kuulostaa ankealta. Tarkoitin vanhempien näkökulmasta. Mielelläni itsekin kirmaisin alasti takapihalla.

Mies haluaisi lapsen, ahdistaa. Menisikö yksi ihan rakkaudentekona?

Ap

Sori, en keksi tuosta ajasta mitään hyvää vanhempana. Kummilapseni on 3-vuotias ja hän on syötävän suloinen ja jutut hauskoja. Mutta häntäkin jaksan vain parin tunnin ajan kerrallaan. Sitten kaipaa jo lepoa.

Pikkulapsiaika on järkyttävän raskasta: potalle opettelua, ”onko pissihätä?” kyselyä, syöttämistä, nukuttamista, hiekkalaatikon reunalla tylsistymistä, jatkuvaa lelujen siivoamista. En kaipaa yhtään sitä aikaa.