Seurusteltu lähes kaksi vuotta eikä olla sanottu toisillemme että rakastetaan

Jos ja kun joku ihminen on minulle rakas haluan sen myös ääneen hänelle sen sanoa.

On kyseessä sitten aikuinen tai lapsi.

Miksi ihmeessä panttaisin sen sanomista?

Mielestäni sen sanomisen panttaaminen osoittaa ettei kuitenkaan sydämestään niin tunne, koska ei sitä kykene sanomaan.

Itseasiassa en voisi olla sanomatta. Ihan kamalaa olisi joutua varomaan, ettei se vaan lipsahda ulos suusta.

Uskallan asettaa itseni alttiiksi koska se juuri kuvaa sitä, että se rakkaus on niin suurta että välitän siitä toisesta enemmän kuin omasta suojamuuristani.

En aseta ehtoja rakkauteen.

Jos ajattelee näin, että kun sekään ei sano niin en sano minäkään...tämä kertoo jotain, miettikää sitä.

Mun ei tee mieli sanoa koko ajan, kun kyse on vain on-hyvä-olla-yhdessä -arkirakkaudesta. Kun on intohimoista hullaantumisrakkautta, voisin hokea sitä monta kertaa päivässä.

Entä jos ei ole hullaantumisrakastunut ikinä? Onko kyse siitä, että ei ole tavannut sitä oikeaa, vai siitä, että hullaantuminen ei vaan ole omalle luonteelle ominaista? Voiko varautunut, introvertti kyynikko hukata itseään rakkauteen ollenkaan? Olisiko virhe hylätä "tosi kiva" niiden suurien harlekiini-kirjallisuudesta tuttujen tunteiden puuttuessa, vai onko tämä parasta, mihin mun sydämeni pystyy?

Mutta onko arkirakkaus oikeaa rakkautta, vai jopa parempaa kuin hormoneille perustuva intohimorakkaus? Sitä mä nykyisessä suhteessani mietin, aika useinkin.

Mulla on samat mietinnät.

Olen kokenut intohimoista ja hullaantumisrakkautta jotka on vieneet jalat kyllä alta mutta itse arki ei sitten ole ollut toimivaa. On kyllä silti ollut ihanaa kokea tämä.

Nyt on juuri sellaista arkirakkautta, jossa ei hoeta sanoja vaan ollaan läsnä ja tehdään yhdessä asioita. Ei oikeastaan ikinä riidellä mutta keskustellaan kyllä, neuvotellaan ja jaetaan asioita. Ei oo koskaan mikään suhde ollut näin helppoa.

Up

Joopa, olen aika käytännöllinen henkilö mutta jotenkin olen onnistunut hankkiutumaan suhteisiin lällyjen kanssa. Rakastamista hoetaan suu vaahdossa mutta mikään teko ei osoita sitä että minua rakastettaisiin vaan kohdellaan huonommin kuin pahinta vihollista, pientä ristiriitaa sanojen ja tekojen välillä.

Löytyisi edes joskus joku joka osoittaisi rakkautta joutavan lätinän sijaan teoilla mutta taitaa olla turha toive.

Sama kokemus mulla kuin tuolla edellisellä.

Jos tahdot kuulla ne sanat niin nosta kissa pöydälle!

Näkyy se tästä ketjustakin että osalle rakkaudesta puhuminen ja sen tunnustaminen on helppoa, kun osa taas ajattelee että teot määrittää rakkauden.

JOS kuitenkin janoat kuulla että sinua rakastetaan, sinun pitää pyytää se koska ei kumppani myöhemmin tuskin muuta tyyliään. Se pitää kertoa mitä tahtoo.

En tiedä haluanko kuulla .. kuten aiemmin kerroin.

Rakkaudesta höpöttäminen on vaan sananhelinää, kai sen nyt sanomattakin tietää jos rakastaa ellei aivan autisti ole.