Olen tullut siihen pisteeseen, että olen kyllästynyt kaikkiin elämäntaito-oppaisiin, unelmieni jahtaamiseen

...ja/tai siihen että pitäisi niin kauheasti olla uskomattoman ihania unelmia, pitäisi fiilistellä läsnäoloaan juuri tässä hetkessä uhkuen harmoniaa, tasapainoa ja onnellisuutta viltti niskassa, villasukat jalassa ja teemuki kädessä tuijotellen kynttilöitä, syksyisiä vaahteranlehtiä tai räsymattoa idyllisen tuvan lattialla.

"Elä enemmän!" "Tavoittele unelmiasi!" "Ole paras sinä!" "Mitkä fiilikset!" "Ole kiitollinen, onnellinen, nauti, pysähdy!"

Argh. Argh. Argh.

Mä olen lukenut elämäntaito-oppaita jo yli 20 vuotta. Nyt en enää jaksa, olen totaalisessa elämäntaito-ohjeiden ja -oppaiden ähkyssä ja kyllästynyt. Siitä huolimatta, että ne taitavat olla kuuminta hottia juuri nyt.

Itse huomaan, että tämä jatkuva "itsensä henkinen kehittäminen" ja itseensä/tunteisiinsa ja tuntemuksiinsa keskittyminen on itseasiassa johtanut ainakin minut vain loputtomaan, väsyttävään elämäni vatvomiseen ja oman navan ympärillä pyörimiseen. Koko ajan miettii että "miltä nyt tuntuu" ja katse on kääntynyt niin sisäänpäin, että paradoksaalisesti tuntuu etten enää rennosti elä elämääni, anna elämän tapahtua (apua mitä selfhelp-kirjallisuuden sanastoa käytän jo itsekin!!) eikä aikaa jää enää huolettomalle elämälle ilman jatkuvia väsyttäviä syväanalyysejä ja jatkuvaa miettimistä ja "huolta"/pyrkimystä siihen että onko elämäni nyt niin täydellisen ihanaa, tasapainoista, harmonista, elänkö "täysillä nauttien joka hetkestä" ja otanko varmasti unelmistani, potentiaalistani ja mahdollisuuksistani kaiken irti. Uskonko unelmiini ja teenkö niistä totta.

Äh. Mä haluan nyt lakata miettimästä näin intensiivisesti joka tunnetilaani, elämäni käänteitä ja lakata jahtaamasta sellaista ylitsevuotavan ihanaa elämää. Ja pitääkö nyt jumankauta muka olla jotain ylimaallisia unelmia! Entäs jos mä en haluakaan kirjoittaa kirjaa, ryhtyä joogaopettajaksi, juosta maratonia, luopua vakiduunista, reppureissata maailmalla tai ryhtyä omavaraiseksi vegaaniksi. Entäs jos mä vaan haluan käydä tavallisessa tehdastyössä, istua illat sohvalla kattelemassa telkkua, käydä välillä jumpassa ilman fitness-tavotteita, juoda tavallista kahvia jossain huoltoaseman kahviossa ja olla ihan pirun tavallinen. Enkä pyrkis mihinkään, en henkisesti enkä fyysisesti.

Tervetuloa ihan vaan tavallinen elämä. En halua oppia enää enempää itsestäni enkä tavoitella mitään ihanampaa, täydempää ja suurempaa. Olkoon just nyt hyvä näin ja piste. Ei sitä ennenvanhaankaan ihmiset eläneet pohtien näin itsekeskeisesti itsejään. Oli oikeita ongelmia ja liikaa töitä. Ehkä parempi niin!