Lue keskustelun säännöt.
Lapset, elämän tarkoitus?
25.12.2017 |
Naputtelin puhelimella niin tulee tiiviimmin kuin oikeasti haluaisin kirjoittaa. Mutta let's face it, vanhemmuus on työlästä(kin) ja kaikki sen tietää. Mikä saa nykyihmisen potemaan suurta tarvetta lisääntyä, kun niin monessa muussa jutussa tavoitellaan elämän helppoutta?
Moni uskoo että onnellisuus ja onnen tavoittelu on elämän tarkoitus. Tutkimukset osoittavat että toisen puolesta ja toisen hyväksi tekeminen tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin itsensä hyväksi toimiminen. Hankimmeko siis lapsia, jotta voisimme tuntea onnellisuutta ja onnistumista siitä mitä kaikkea teemme heidän vuokseen, jotta tuntisimme itsemme tarpeellisiksi ja hyödyllisiksi? Onnellisuutemme välineiksi? Että juuri se työläys on samalla se homman juju?
Ja tämä EI oli oodi perheellisyydelle, vaan nimenomaan ideani on että jos onni ei edellytäkään lapsia vaan auttamisen ja tarpeellisuuden tunnetta, niin sitähän voi varmasti saada muissa ihmissuhteissa tai vapaaehtoistyössä?
Mulla on kaksi lasta, ja olen ehdottomasti toivonut heitä itsekkäistä syistä. Ja olen onnellinen että minulla on heidät. Ne syyt vain ovat olleet, ja ovat edelleen, vähän epäselvät 😁
Kommentit (16)
Vierailija kirjoitti:
Ei sitä saa muissa ihmissuhteissa.
Siis auttamisen ja tarpeellisuudentunnetta. Miksi se kellekään mitään merkitsisi, että just mä toin ne tohvelit jalkaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se isolta osin on niin, että RAKKAUS antaa onnellisuutta ja sisältöä. Ei auttaminen, suorittaminen tai muiden palveleminen. Rakkaus omiin lapsiin on syvintä mahdollista rakkautta, syvempää ja ehdottomampaa kuin rakkaus puolisoon.
Kolmen lapsen vanhemapana olen ymmälläni siitä, että lapset eivät tunnu välittävän minusta. Olen heille tavara-automaatti ja se, joka kuskaa, tuo, vie, hakee, hankkii tarpeet. Rakkautta ja hellyyttä olen heille antanut, en liikoja tavaraa. Rakkautta ja rajoja. Silti ihmettelen, ettei heiltä saa vastakaikua.
Nuorin kyllä kertoo aina illalla, kun menee nukkumaan, että äiti rakastan sinua. Isommat ei. Eikä heiltä saa mitään rakkauden tai välittämisen osoituksia. Joka asiasta riitelevät, mitään ei huvittaisi kotona tehdä ja ystävällisiä minulle ovat ainoastaan silloin, kun ovat jotain vailla.
Isompien kasvatuksessa on siis mennyt varmasti jotain pahasti pieleen ja nuorimman kasvatuksessa ei. Vai onko? Onko lasten lähtökohta se, että he ovat aina keskipisteitä ja itsekkäitä?
Kaikki ei tavoittele helppoa elämää. Monet ostaa/rakentaa sen oktalon tai hankkii jenkkiautot tai on haastavassa työssä.. Jopa ruumiillisessa!!! Ja lapset on ihania!
Eiköhän tuo biologia sanele yhä nykyihmisen käyttäytymistä. Lasten hankinta ja niiden hengissä pitäminen on ollut perustavaa laatua oleva välttämättömyys, jotta laji pysyy hengissä, joten eiköhän ihminen ole muokkautunut geeneiltään sellaiseksi, että lasten kasvattaminen tuntuu jossain määrin mielekkäältä, tai muuten ei meitä ketään olisi täällä kirjoittelemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Rakkaus on ihan mukavaa ja antoisaa, mutta kyllä minun elämäni huippuhetket liittyvät ennen kaikkea oppimiseen, tietoon, luovuuteen ja itseilmaisuun. Ihmissuhteet ovat tärkeitä, mutta omat jutut ovat vielä tärkeämpiä. Siksi en ole lapsiakaan hankkinut. Energiaa ei oikein tahdo riittää nykyisillekään ihmisille...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolmen lapsen vanhemapana olen ymmälläni siitä, että lapset eivät tunnu välittävän minusta. Olen heille tavara-automaatti ja se, joka kuskaa, tuo, vie, hakee, hankkii tarpeet. Rakkautta ja hellyyttä olen heille antanut, en liikoja tavaraa. Rakkautta ja rajoja. Silti ihmettelen, ettei heiltä saa vastakaikua.
Nuorin kyllä kertoo aina illalla, kun menee nukkumaan, että äiti rakastan sinua. Isommat ei. Eikä heiltä saa mitään rakkauden tai välittämisen osoituksia. Joka asiasta riitelevät, mitään ei huvittaisi kotona tehdä ja ystävällisiä minulle ovat ainoastaan silloin, kun ovat jotain vailla.
Isompien kasvatuksessa on siis mennyt varmasti jotain pahasti pieleen ja nuorimman kasvatuksessa ei. Vai onko? Onko lasten lähtökohta se, että he ovat aina keskipisteitä ja itsekkäitä?
Tunnistan itseni tuosta kuvauksesta. Olin juuri tuollainen lapsi, etten välittämistä tai rakkautta osoittanut, vaikka äiti varmasti parhaansa on kasvattajana tehnyt. En osaa sanoa, mistö tuo johtuu. Olen vain perusluonteeltani tällainen aika kylmä. En tule myöskään vanhemmistani huolehtimaan, kun nämä ovat vanhoja, joten minuun eivät nämä lisääntyjien propagandat pure. Tiedän itse, ettei vanhemmuudelle saa läheskään aina vastinetta.
Vierailija kirjoitti:
Kaikki ei tavoittele helppoa elämää. Monet ostaa/rakentaa sen oktalon tai hankkii jenkkiautot tai on haastavassa työssä.. Jopa ruumiillisessa!!! Ja lapset on ihania!
Minusta lapset eivät ole ihania ja tavoittelen nimenomaan helppoa elämää. Säästän tällä hetkellä tonnin joka palkasta, ja tavoitteena on jäädä eläkkeelle varhain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En pidä lapsista ENKÄ etenkään rakasta sellaisia. Joten en ole niitä hankkinutkaan. Onneksi ehkäisy on keksitty juuri sitävarten ettei tarvitse lisääntyä. Niinkuin joku kirjoitti niin itsekkin pidän ennemmin oppimisesta, tiedosta, taidosta, itsensä kehittämisestä jne....
Vierailija kirjoitti:
Kolmen lapsen vanhemapana olen ymmälläni siitä, että lapset eivät tunnu välittävän minusta. Olen heille tavara-automaatti ja se, joka kuskaa, tuo, vie, hakee, hankkii tarpeet. Rakkautta ja hellyyttä olen heille antanut, en liikoja tavaraa. Rakkautta ja rajoja. Silti ihmettelen, ettei heiltä saa vastakaikua.
Nuorin kyllä kertoo aina illalla, kun menee nukkumaan, että äiti rakastan sinua. Isommat ei. Eikä heiltä saa mitään rakkauden tai välittämisen osoituksia. Joka asiasta riitelevät, mitään ei huvittaisi kotona tehdä ja ystävällisiä minulle ovat ainoastaan silloin, kun ovat jotain vailla.
Isompien kasvatuksessa on siis mennyt varmasti jotain pahasti pieleen ja nuorimman kasvatuksessa ei. Vai onko? Onko lasten lähtökohta se, että he ovat aina keskipisteitä ja itsekkäitä?
Lapselle äiti on tosiaan itsestäänselvyys, eikä itsestäänselviä asioita useinkaan tule arvostettua tai mietittyä että kyllähän tuolla äidillä on olemassa joku "minuus" äitiroolin ulkopuolellakin. Kun lapset aikuistuvat ja hankkivat omia lapsia, niin toivottavasti voitte kohdata toisenne aikuisina ja tuo yksisuuntainen ihmissuhde kypsyy joksikin muuksi. Onhan se äitiys varsin usein kiittämätöntä hommaa, valitettavasti. :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kolmen lapsen vanhemapana olen ymmälläni siitä, että lapset eivät tunnu välittävän minusta. Olen heille tavara-automaatti ja se, joka kuskaa, tuo, vie, hakee, hankkii tarpeet. Rakkautta ja hellyyttä olen heille antanut, en liikoja tavaraa. Rakkautta ja rajoja. Silti ihmettelen, ettei heiltä saa vastakaikua.
Nuorin kyllä kertoo aina illalla, kun menee nukkumaan, että äiti rakastan sinua. Isommat ei. Eikä heiltä saa mitään rakkauden tai välittämisen osoituksia. Joka asiasta riitelevät, mitään ei huvittaisi kotona tehdä ja ystävällisiä minulle ovat ainoastaan silloin, kun ovat jotain vailla.
Isompien kasvatuksessa on siis mennyt varmasti jotain pahasti pieleen ja nuorimman kasvatuksessa ei. Vai onko? Onko lasten lähtökohta se, että he ovat aina keskipisteitä ja itsekkäitä?
Lapset kyllä rakastaa varmasti, mutta ainakin teineille on todella vaivauttavaa sanoa sellaista ääneen äidille ja isälle.
Sitten tuohon, että sinusta tuntuu, että haluavat vain kyytiä, rahaa, tavaraa jne... niin kyllähän lapsi on tarvitseva ja veikkaan että ihan biologisestikin olemme ohjelmoituja olemaan "itsekkäitä", jos nyt näin voi sanoa. Se on selviämiskamppailua ja yli 10-v (ja ehkä jopa jo paljon nuoremmat) osaavat kyllä esim. vanhempien erotilanteessa ajatella hyvinkin rationaalisesti kumman vanhemman kanssa omat elinmahdollisuudet ovat paremmat. Nykyään toki hengissä säilyy (useimmiten) kumman kanssa vain, mutta kumpi siis pystyy tarjoamaan paremman elämän -> esim. raittiimman, taloudellisesti turvatumman, virikkeellisemmän jne... Mun mielipide on, että mikään ei ole mennyt pieleen, vaan on tarkoituksenmukaista, että lapsella on halu ja voima selviytyä.
Itsensä löytäminen on elämän tarkoitus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itsensä löytäminen on elämän tarkoitus.
Eli valaistuminen.
-siddharta gautama
En halua lapsia, älkää yrittäkö pakottaa minua lisääntymään. Uskokaa minua ja antakaa minun olla VAPAA. Muuta en pyydä.
Ei sitä saa muissa ihmissuhteissa.