Selvittämätön asia/tapahtuma joka on jäänyt vaivaamaan?

Vierailija kirjoitti:

Vihattu ov. kirjoitti:

Minulla on kummallinen muisto lapsuudesta. Olin päiväkodissa ja olin ehkä 5-vuotias, kun muita lapsia ruvettiin hakemaan kotiin, mutta minua ei tultu hakemaan. Lopulta olin viimeinen lapsi siellä hoitajien kanssa ja kun minua ei vain tultu hakemaan, niin hoitajat sanoivat, että heidänkin pitää päästä koteihinsa ja lähtivät pois. Sitten minä jäin sinne yksin ja muistan, kun kuljeskelin pitkin pimeää ja tyhjää päiväkotia ja leikin innoissani leluilla, joilla en muuten saanut leikkiä, joilla muut lapset eivät antaneet minun epäsuositun ja kiusatun lapsen muuten leikkiä. Oli luultavasti syksy ja siksi oli aikaisin pimeää. Jostain syystä en pelännyt lainkaan, vaikka olin pelokas lapsi ja kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla paniikissa ja itkeä siellä yksin. Pari kertaa kävin illan aikana päiväkodin keittiössä syömässä, josta onnistuin löytämään jotain ruokaa, ainakin näkkileipää, hedelmiä ja maitoa. Sitten kun alkoi väsyttämään, niin menin oman päiväkotiryhmäni tiloihin huoneeseen, jossa nukuttiin. Nukuin yön sinne lattialle jääneellä patjalla alusvaatteet päällä ja kun tuli vessahätä, niin onnistuin löytämään tieni vessaan ja hoitamaan tarpeilla käynnin, pyyhkimisen ja käsien pesun itse. Aamulla minut sitten löydettiin sieltä patjalta nukkumassa. Sitten olin normaalisti sen päivän siellä ja sinä päivänä minut haettiin kotiin. Olen puhunut tästä myöhemmin perheeni kanssa, mutta he ovat sanoneet, että olen nähnyt unta, mutta minä tiedän, että tämä ei ole unta sillä muistan selvästi kun katselin päiväkodin ikkunasta pimeälle, syksyiselle pihalle ja tajusin silloin, että kukaan ei minusta oikeasti pahemmin välitä ja sen jälkeen olen joutunut pitämään itse itsestäni huolta paljon enemmän kuin muut lapset. Noin 12-vuotiaasta asti olen pitänyt itse itsestäni huolta täysin.

Olet sekoittanut unta ja valvetta. Lasta ei jätetä yksin päiväkotiin missään tapauksessa.

Minut jätettiin ja tämä on totuus. Ei minusta kukaan erityisemmin silloin välittänyt, vanhemmatkin jättivät minut joko tahallaan tai vahingossa milloin mihinkin yksin.

Vierailija kirjoitti:

Vihattu ov. kirjoitti:

Minulla on kummallinen muisto lapsuudesta. Olin päiväkodissa ja olin ehkä 5-vuotias, kun muita lapsia ruvettiin hakemaan kotiin, mutta minua ei tultu hakemaan. Lopulta olin viimeinen lapsi siellä hoitajien kanssa ja kun minua ei vain tultu hakemaan, niin hoitajat sanoivat, että heidänkin pitää päästä koteihinsa ja lähtivät pois. Sitten minä jäin sinne yksin ja muistan, kun kuljeskelin pitkin pimeää ja tyhjää päiväkotia ja leikin innoissani leluilla, joilla en muuten saanut leikkiä, joilla muut lapset eivät antaneet minun epäsuositun ja kiusatun lapsen muuten leikkiä. Oli luultavasti syksy ja siksi oli aikaisin pimeää. Jostain syystä en pelännyt lainkaan, vaikka olin pelokas lapsi ja kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla paniikissa ja itkeä siellä yksin. Pari kertaa kävin illan aikana päiväkodin keittiössä syömässä, josta onnistuin löytämään jotain ruokaa, ainakin näkkileipää, hedelmiä ja maitoa. Sitten kun alkoi väsyttämään, niin menin oman päiväkotiryhmäni tiloihin huoneeseen, jossa nukuttiin. Nukuin yön sinne lattialle jääneellä patjalla alusvaatteet päällä ja kun tuli vessahätä, niin onnistuin löytämään tieni vessaan ja hoitamaan tarpeilla käynnin, pyyhkimisen ja käsien pesun itse. Aamulla minut sitten löydettiin sieltä patjalta nukkumassa. Sitten olin normaalisti sen päivän siellä ja sinä päivänä minut haettiin kotiin. Olen puhunut tästä myöhemmin perheeni kanssa, mutta he ovat sanoneet, että olen nähnyt unta, mutta minä tiedän, että tämä ei ole unta sillä muistan selvästi kun katselin päiväkodin ikkunasta pimeälle, syksyiselle pihalle ja tajusin silloin, että kukaan ei minusta oikeasti pahemmin välitä ja sen jälkeen olen joutunut pitämään itse itsestäni huolta paljon enemmän kuin muut lapset. Noin 12-vuotiaasta asti olen pitänyt itse itsestäni huolta täysin.

Olet sekoittanut unta ja valvetta. Lasta ei jätetä yksin päiväkotiin missään tapauksessa.

Mutta kun minut jätettiin. Ehkä täällä Suomessa lapsia ei jätetä päiväkodissa yksin mutta minä en asunutkaan täällä lapsena.

Itseäni on jäänyt häiritsemään erityisesti se, miten unet ja painajaiset voivat pahimmillaan horjuttaa todellisuudentajua ja sulautua oikeisiin muistoihin, niin että on lopulta vaikeaa erottaa oikeita tapahtumia mielikuvituksensa tuotteista.

Kärsin varhaisaikuisuudessa traumaperäisestä stressistä, johon liittyi nukahtamisvaikeuksia sekä toistuvia painajaisia. Näin tiettyä painajaista usein noin kuukauden ajan joka yö, kunnes uni vaihtui toiseen.

Asuessani eräällä rauhallisrlla pientaloalueella, minulla oli tapana käveleskellä rauhattomasti unettomina öinäni ympäri naapurustoa - kuinka ollakaan, aloin nähdä toistuvaa unta siitä, miten murtauduin avoimesta terassin ovesta naapuriin: söin jääkaapista ja katselin televisiota asukkaiden nukkuessa yläkerrassa. Unessani esiintyvä ympäristö ja tunnelma oli käsinkosketeltavan todellinen. Jossain vaiheessa unenpuutteesta ja painajaisista ahdistuneena en enää ollut varma nukuinko vähäiset yöunet todella omassa sängyssäni vai harhailinko uupuneena naapuriin.

Pelottavinta oli joka aamu etsiä todisteita siitä, että olisin yöllä viettänyt aikaa muualla kuin omassa sängyssäni. Kävin melko lähellä todellista sekoamispistettä, vaikka pieni rationaalinen ääni takaraivossani muistuttikin siitä, ettei moinen harhailu voisi jatkua kovin pitkään kenenkään huomaamatta.

Täälläkin vaikuttaa olevan paljon tarinoita, joissa unimaailma on voinut sekoittua todellisuuteen. Olen jo pitkään tiennyt, ettei pahin kauhukuvasto suinkaan löydy tarinoista tai elokuvista - vaan ihmisen oman mielen syövereistä.

Tapahtui joskus 2000-luvulla, että tulin kotiin ja puhelinvastaajassa oli viesti. Kun kuuntelin sen, siellä oli pätkä riipaisevan kaunista musiikkia. Ei laulun sanoja, viestiä tai mitään muuta. Kuka ja miksi ja edes mikä kappale? Mysteeriksi kaikki jäi.

En muista tarkalleen minkä ikäinen olin, mutta taisi olla ala-asteen loppupuolta. Olimme menneet kaverin kanssa kahdestaan iltauinnille läheiselle järvelle. Tähän aikaan se oli ihan normaalia ja äiti tuli tietysti tulossa hakemaan meidän sieltä pois. Laitoimme kotona uimapuvut päälle ja pyyhkeet kainaloon.  Eikä silloin ollut tapana meidän ikäisten pitää puhelinta mukana. Rannalle ilmestyi jostain keski-ikäinen nainen ja en ole varma oliko hänellä koira mukana. Sillä ei kai ole mitään merkitystä tapahtumien kanssa. Nainen käveli laiturille ja samalla kyseli onko kylmää vettä ja ihan niitä näitä rupatteli. Jäi jostain jutuista semmonen kuva kuin nainen olisi tuntenut meidät entuudestaan. Nousin vedestä ja nainen oli pyyhkeen kanssa vastassa, otti halaukseen ja puhutteli mua omalla nimellä. Äiti tuli jossain vaiheessa autolta ja käveli sinne. Kumpikaan ei näyttänyt tuntevan toisiansa. Enkä koskaan uskaltanut kertoa äidille.

Se jäi täysin mysteeriksi oliko nainen pikkutyttöjä metsästävä pedofiili vai täysin ohikulkemassa ollut tyyppi, joka halusi vain auttaa. Mulle ei tullut tilanteesta mitään ahdistusta tai kokenut ahdistavan. Edelleen voimakas tunne, että nainen saattoi olla jostain tuttu. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin hänet.

Tästä on n. 4 vuotta aikaa. Olin koirani kanssa iltalenkillä ja oli jo pimeää. Asuimme silloin lähellä keskustaa ja talomme lähettyvillä oli joki, jonne suuntasimme aina koirani kanssa kävelemään.

              Kävelimme kohti tuota jokea kun silmiini osui sininen ''valopallo'' leijumassa joen suunnalla. Se oli hyvin kirkas ja mieleeni tuli poliisi auton siniset välkkyvät valot. Omituisinta oli se kun yritin kohdistaa katseeni suoraan valoa kohti se hävisi, mutta heti kun siirsin hiemankin katsettani sivumpaan tai muualle näin sen taas näkökentässäni. Silti suoraan katsominen ei onnistunut. 

              Mielenkiintoni heräsi ja jatkoin kävelyä kohti jokea. Sivusilmällä pystyin seuraamaan valon liikettä ja se leijaili hitaasti eteenpäin kaartaen ylös ja alas ilmassa pitkin jokea pois päin keskustasta. Kun pääsimme koirani kanssa ratakiskoille, jotka piti ylittää että pääsi joen luokse niin huomasin kuinka valo oli hävinnyt. Siinä hetken pyörin ja ihmettelin, kunnes jatkoimme lenkkiämme eikä valoa enään näkynyt.

              Omituisinta kuitenkin oli kun mieheni saapui kotiin yöllä ja alkoi kertoa hämmentyneenä tarinaa sinisestä valosta, joka oli leijaillut pitkin vastapäisen kadun parkkipaikkaa kun hän oli seisonut pysäkillä odottamassa bussia töistä kotiin. Jäin kuuntelemaan suu auki ja kerroin kuinka olin pari tuntia aikaisemmin nähnyt samanlaisen valon ja se oli leijunut kohti keskustasta sinne suuntaan mistä mieheni oli tullut. 

 

Selitystä tälle siniselle valolle en ole keksinyt. Minkään autojen valot se ei voinut olla, ainakaan silloin kun minä sen näin sillä joen ympärillä on vain ''peltoa'', nurmikkoa ja kävelyteitä, joten autoja siellä ei liikkunut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asuin ensimmäisessä omassa kämpässäni , eräs ystäväni asui saman kadun varrella ja keittiöni ikkunasta näkyi ystävän olohuone. Kerran sitten näin valot siellä ja päätin mennä kylään ,  koputin mutta kukaan ei avannut ja kun soitin ystävälläi tämä sanoi olevansa Prismassa! Kerroin hämmästyneenä, että heillä on valot päällä ja ystäväni vakuutti ihmeissään ettei voi olla. Palasin sitten kotiin ja katsoin välillä ikkunasta, valo paloi yhä... noin 2h myöhemmin ystäväni sitten soitti että ovat kotona, voin tulla ja heillä muuten palaa olkkarissa valot!  

Oliko koiraa ,joka olisi voinut hypätä katkaisijaa päin?Tai sitten kaverisi oli kotona, mutta valehteli...

Tai sitten ystävä ihan yksinkertaisesti unohtanut valot päälle kauppaan lähtiessään. :D 

En usko että mahdollista, ystävän mies kun "lapsuustraumansa" takia on lähes hysteerisen tarkka siitä että valot sammutetaan läksiessä!

No entä jos se hysteerisen tarkka on lähtnyt asunnosta ulos ensin, minuuttia paria aiemmin. Kaverisi kääntynyt hakemaan vielä huoneesta jotain ja kiiruhtanut miehen perään - ja kas, unohti valot hässäkässä, mutta uskoo sammuttaneensa ne koska tapana on ollut. valot ehkä olikin sammutettu kun mies lähti talosta, mutta kaverisi kääntynyt hakemaan jotain ja silloin laittanut ne päälle.

Luultavasti kyseessä juuri tällainen case. Itse olen sangen neuroottinen valojen kanssa, vaimo huomattavasti vähemmän, ja valoja palaa pitkin taloa tuon tuosta, kun tulemme kotiin jostain. Yleensä yksinkertaisin selitys on oikea.

Se sininen valo.

Joku lennätti dronea.

Äitini kuoli yllättävään ja nopeaan sairauteen muutama vuosi sitten maaliskuussa. Olimme todella läheisiä ja kaipaan edelleenkin äitiäni todella paljon. Olimme hankkineet kesäpaikan mieheni kanssa äitini kuolinvuotta edeltävänä keväänä ja vietimme siellä paljon aikaa kolmisin äitini kuolemaan saakka. Paikka sijaitsee saaristossa ja on aika karukin, mutta kaunis. Ensimmäisen kesän aikana perustimme äitini kanssa pienen kasvimaan kesäpaikallemme, mutta mitään kukkia emme sinne istuttaneet, eikä kesäkodissamme kasvanut juuri mitään kukkia luonnostaan. Kun äitini sitten kuoli noin 2 vuotta kesäkodin hankinnan jälkeen, olin surun murtama. Menimme äidin hautajaisten jälkeen kesäpaikallemme ja siirsin äidin oranssit kumpparit pois portaiden vierestä. Seuraavan kerran kun menimme kesäpaikalle n. 2 viikkoa myöhemmin, äidin saappaiden kohdalla kasvoi oransseja krookuksia, aivan saman värisiä kuin äidin kumpparit! Ihmettelimme tätä kovasti ja kysyimme myös paikan meille myyneeltä vanhalta mieheltä onko siellä ollut krookuksia ennen, vaikka meidän aikana niitä ei ollut ollut. Ei ole, hän vastasi ja hän kyllä muistaisi jos olisi ollut. Äitikään ei niitä sinne istuttanut, emmekä me, ei vaan ole mahdollista, että joku meistä olisi ne kukkasipulit maahan laittanut niin ettei sitä olisi huomattu. Joka kevät sittemmin portaiden vierelle nousee oransseja krookuksia, vain siihen kohtaan mihin äitini aina laittoi kumpparinsa. Joku selityshän tälle tietenkin on, mutta haluan ajatella, että äiti sieltä jostain lähettää meille keväisin terveisiä kumppareidensa värisin kukkasin.

Muistan nähneeni joskus 4-5 vuotiaana unta, jossa olin päiväkodista muiden lasten ja ohjaajien kanssa metsässä retkellä. Istuimme siellä syömässä eväitä, kun yksi hoitaja pyysi minua mukaansa jonka jälkeen me kävelimme syvemmälle metsään jonkin autiotalon pihaan ja siellä tämä hoitaja käski minun riisua vaatteet pois päältä. Muuta en unesta muista ja minua vaivaa tämä uni ja varsinkin siinä oleva ahdistava tunne siellä pihassa. Muistan, että ajattelin unessa, että kaikki ei ole kunnossa kun hoitaja haluaa nähdä minut alasti kun olemme kahden. Erityisen omituiseksi tämän tekee se, että olen mies ja olen varma, että en tiennyt tuon ikäisenä mitään pedofiliasta ja varsinkaan siitä, että nainen voi hyväksikäyttää poikaa. Kuulin pedofiliasta tai oikeammin namusedistä vasta joskus ala-asteella ja silloinkin vain siinä mielessä, että he jahtaavat vain tyttöjä, eivät poikia. Kuitenkin näin jälkeenpäin siinä unessa oli sellainen tunne, että jotenkin tämä hoitaja unessa halusi nähdä minut alasti kiihottuakseen ja että minulla olisi ollut muitakin siinä iässä nähtyjä pedofiilihenkisiä unia tai mitä vielä kamalampaa, niin ne olisivatkin olleet oikeita tapahtumia, jotka muistan vain lyhyinä välähdyksinä ja että tämäkin tapaus olisi tapahtunut oikeasti eikä unessa.

Vierailija kirjoitti:

Se sininen valo.

Joku lennätti dronea.

Muistan että kävi mielessä drone, mutta hylkäsin sen selityksen sillä miksi valo hävisi kun yritin kohdistaa siihen katsetta? Ja en kuullut että valosta olisi lähtenyt ääntä, eikö dronet pidä hieman ääntä lentäessään? Miehenikään ei ollut kuullut valosta ääntä ja hänkin kuvaili sen liikkeitä hankalaksi seurata ja se oli lentänyt niin matalalla parkkipaikan alueella,  että luulisi hänen huomanneen jos se olisi ollut drone.

Vierailija kirjoitti:

Kerran nukuimme mieheni kanssa hotellissa ulkomailla ja heräsin siihen, että telkkari oli mennyt itsestään päälle joskus aamuyöstä. Kaukosäädin ei ollut lähellä. Sanoin asiasta respaankin, mutta he eivät tienneet mikä sen olisi voinut aiheuttaa. Sama tapahtui toisenkin kerran eri hotellissa eri maassa. Taas aamuyöstä heräsin tv:n päällä oloon ja aloin etsiä kaukosäädintä, jotta saan tv:n sammutettua.

Kotona herään aikaisin töihin ja joinain aamuina etenkin kahdessa aikaisemmassa asunnossa telkkarista on kuulunut semmoinen naksnaks -ääni kuin televisio olisi mennyt päälle. Voisikohan tällä olla tekemistä jonkun yösähkön ja päiväsähkön vaihtumisesta? Ääni ei kuulunut joka päivä, eikä kellonaika ollut minuutilleen sama. Myös televisiot ovat vaihtuneet. Nykyisessä kodissa olen vain kerran kuullut tuon äänen aamulla telkkarista. Tosin en nyt herääkään aivan niin aikaisin.

Tuo itsekseen päälle menevä televisio hotellissa: Eikö niihin saa asennettua jonkinlaisen herätyksen? Vai muistanko ihan väärin. Jos edellinen asukki ajastanut television menemään päälle ja jostain syystä se "herätys" jäänyt siihen? Ei kokemusta moisesta toiminnosta, mutta tuli mieleen.

Joissakin hötelleissa tv.n voi avata myös respasta , olisiko jotain häikkää siinä systeemissä ollut?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Toissajouluna nousin keskellä yötä sängystä mennäkseni vessaan. No, istuin vessassa tyytyväisenä - aivan yhtäkkiä mieleeni tuli George Michael ja tuli jotenkin outo olo. Menin takaisin nukkumaan ja seuraavana päivänä näin uutisista, että George Michael oli kuollut tuona yönä. Pidän hänen musiikistaan mutta en ollut aktiivisesti ajatellut häntä tai kuunnellut hänen tuotantoaan vähän aikaan. Tuo oli todella outo kokemus, en ole kertonut tästä kenellekään aiemmin.

Itselle käynyt muutaman kerran noin, viimeeksi David Bowien kohdalla. Aloin aamulla lauleskelemaan hänen biisejään ja kohta radiossa mainittiin että siltä on lähtenyt henki. Pidän tosin sattumana.

Joitakin selvittämättömiä on käynyt entisessä kodissa maalla. Miksi mun hevoset olivat yhteen aikaan usein käytävällä irrallaan. Salvat karsinoihin oli auki ja toisinaan väliovi toiselle puolelle tallia, missä oli yksi hevonen lisää myös auki ja kaksi hevosta samassa karsinassa. Epäilisin muuten hevosiani, mutta yhdellä kertaa hevoset olivat käytävällä taas ja karsinoiden salvat kiinni. Joku, mutta kuka oli vuosia aiemmin myrkyttänyt koiramme? Mitä tapahtui yöllä kanalleni joka löytyi silmät nokittuna nurkasta? Toiset kanat tietty, mutta miksi ne yhtäkkiä kävivät tuon kimppuun? Miksi kaksi hevosistamme kuoli lähes peräjälkeen (2 viikon sisällä) kovaan ähkyyn? Tiedän että naapurissa asui eräs tajuttoman pimeä äijä ja kerran yllätin tämän keskellä kirkasta päivää pihaltamme pää konepellin alla, mutta oliko sama hlö syyllistynyt eläimien kiusaamiseen. Tuo sama myrkyn niellyt koira vuosia vuosia sitten karkasi metsään ja haukkui siellä hurjasti. Huusin ja huhuilin tulemaan takaisin, mutta tuloksetta. Vähän myöhemmin samana päivänä koira piileksi talon alla ja selvisi että kylkeen oli tullut syvät naarmut, jotka vaativat hirveän määrän tikkejä. Niin mikä sen kimppuun oli käynyt? Tällaisia selvittämättömiä nyt ensinnä pamahtaa mieleen.

Jos muka noin paljon tapahtuu kummia omilla maillaan, niin miksi et asenna valvontakameraa

Vierailija kirjoitti:

En muista tarkalleen minkä ikäinen olin, mutta taisi olla ala-asteen loppupuolta. Olimme menneet kaverin kanssa kahdestaan iltauinnille läheiselle järvelle. Tähän aikaan se oli ihan normaalia ja äiti tuli tietysti tulossa hakemaan meidän sieltä pois. Laitoimme kotona uimapuvut päälle ja pyyhkeet kainaloon.  Eikä silloin ollut tapana meidän ikäisten pitää puhelinta mukana. Rannalle ilmestyi jostain keski-ikäinen nainen ja en ole varma oliko hänellä koira mukana. Sillä ei kai ole mitään merkitystä tapahtumien kanssa. Nainen käveli laiturille ja samalla kyseli onko kylmää vettä ja ihan niitä näitä rupatteli. Jäi jostain jutuista semmonen kuva kuin nainen olisi tuntenut meidät entuudestaan. Nousin vedestä ja nainen oli pyyhkeen kanssa vastassa, otti halaukseen ja puhutteli mua omalla nimellä. Äiti tuli jossain vaiheessa autolta ja käveli sinne. Kumpikaan ei näyttänyt tuntevan toisiansa. Enkä koskaan uskaltanut kertoa äidille.

Se jäi täysin mysteeriksi oliko nainen pikkutyttöjä metsästävä pedofiili vai täysin ohikulkemassa ollut tyyppi, joka halusi vain auttaa. Mulle ei tullut tilanteesta mitään ahdistusta tai kokenut ahdistavan. Edelleen voimakas tunne, että nainen saattoi olla jostain tuttu. Se oli ensimmäinen ja viimeinen kerta, kun näin hänet.

Tai sitten lasten kanssa pitkään työskennellyt, jolla jäänyt vähän työrooli päälle 👍

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vihattu ov. kirjoitti:

Minulla on kummallinen muisto lapsuudesta. Olin päiväkodissa ja olin ehkä 5-vuotias, kun muita lapsia ruvettiin hakemaan kotiin, mutta minua ei tultu hakemaan. Lopulta olin viimeinen lapsi siellä hoitajien kanssa ja kun minua ei vain tultu hakemaan, niin hoitajat sanoivat, että heidänkin pitää päästä koteihinsa ja lähtivät pois. Sitten minä jäin sinne yksin.

Tämäkin riippuu hyvin paljon vuosikymmenestä, miten lasten hakemiset on hoidettu. Jollei tuota olisi noin omituisesti kirjoitettu ja olisi avattu hieman enemmän taustoja, kuten mitä ongelmia kotona oli, olisin helpommalla ostanut tän tarinan. Nyt tää tuntui vain selviytymistarinalta vailla todellisuuspohjaa. 

Minusta tarina oli aika uskottavasti kerrottu, mutta en vaan pidä sitä mahdollisena ainakaan Suomessa millään vuosikymmenellä. Omaa päiväkotikokemusta on 1960-luvun lopusta ja lasten osalta 1990-luvun alusta.

Jos sellainen vahinko olisi päässyt tapahtumaan, että lapsi olisi unohtunut yksin päiväkodin tiloihin, meteli olisi noussut viimeistään aamulla, kun ensimmäiseksi töihin tullut olisi hänet löytänyt.

Surullisinta tuossa tarinassa oli, että kirjoittaja kärsii edelleen lapsuutensa valemuistosta.

Noin traumaattisissa muistoissa käsittääkseni yleensä vielä todennäköisimmin menisi niin, että mieli sulkisi sen muiston piiloon.

Kun itse sain lapsen, näin hänen vauva-aikanaan usein painajaisia, miten olen jättänyt lapsen yksin kotiin nukkumaan ja lähtenyt töihin/illanviettoon. Unessa havahdun vasta kaukana kotoa, että jumalauta, eihän niin pieni pärjää vielä yksin ja lähden hädissäni kotia kohti.

Lopulta tajusin, paljonko ajatus yksin jääneestä lapsesta ahdisti ja mieleen puski paloittain muisto siitä, miten vanhempani lähti koko yöksi pois jättäen alle kouluikäiset lapsensa kotiin. Kun kysyin siskoltani, niin hän vahvisti tuon tapahtuneen + oli kuulema monia muitakin kertoja, kun meidät jätettiin pitkäksi aikaa yksin.

Ja niistä muistoista puski eniten esiin se hätäännys yksin jäämisestä, vaikka siskoni olikin kanssani. Ja niin traumaattinen muisto, että mieli kapseloi sen odottamaan aikaa, jolloin kykenisin käsittelemään sitä.

Vierailija kirjoitti:

Kerran nukuimme mieheni kanssa hotellissa ulkomailla ja heräsin siihen, että telkkari oli mennyt itsestään päälle joskus aamuyöstä. Kaukosäädin ei ollut lähellä. Sanoin asiasta respaankin, mutta he eivät tienneet mikä sen olisi voinut aiheuttaa. Sama tapahtui toisenkin kerran eri hotellissa eri maassa. Taas aamuyöstä heräsin tv:n päällä oloon ja aloin etsiä kaukosäädintä, jotta saan tv:n sammutettua.

Kotona herään aikaisin töihin ja joinain aamuina etenkin kahdessa aikaisemmassa asunnossa telkkarista on kuulunut semmoinen naksnaks -ääni kuin televisio olisi mennyt päälle. Voisikohan tällä olla tekemistä jonkun yösähkön ja päiväsähkön vaihtumisesta? Ääni ei kuulunut joka päivä, eikä kellonaika ollut minuutilleen sama. Myös televisiot ovat vaihtuneet. Nykyisessä kodissa olen vain kerran kuullut tuon äänen aamulla telkkarista. Tosin en nyt herääkään aivan niin aikaisin.

Yö- ja päiväsähkön vaihtumisesta johtuvaa? Voi hyvää päivää, onnea humanistisiin opintoihin.

Mä olen asunut tässä kämpässä kesästä 2010. Aina välillä yläkerrasta on kuulunut askeleita, erinäisiin vuorokaudenaikoihin, yleensä tosi iltaisin, ja alkuun mietin että kuuluvat vaan paremmin illalla kun muu talo hiljenee enkä niinkään ole maindannut. Paitsi kerran joskus viime syksynä vai keväänä, kun niitä kuuntelin, ja tajusin että asun ylimmässä kerroksessa, mulla ei ole yläkerran naapureita, eikä noihin aikoihin mikään huoltomieskään täällä kulje. Kun tajusin tämän, ei askeleitakaan ole enää kuulunut.

Muutenkin täällä tapahtuu välillä outoja juttuja. Asiat katoilee tai vaihtaa paikkaa, välillä tuntuu että tää koko kämppä on yksi madonreikä. En esimerkiksi tänä aamuna löytänyt farkkujani mistään, vaikka ne oli olleet mulla maanantaina päällä. Tyyppi ei oo pahantahtoinen, eikä alun jälkeen muuten kuin tavarameiningillä oo antanut itsestään kuulua, tai sitten oon vaan tottunut kolinoihin. Leikkisästi puhunkin Louhelan Poltergeististä ja asunnossa asunut eksänikin oppi nopeasti pistämään omituisuudet sen piikkiin sen kummemmin ihmettelemättä. Mutta sitä en kyllä mitenkään käsitä, miten yksi iso maalitonkka (ehkä 30 l, niitä korkeita kuitenkin), hävisi kun muutettiin tänne ja tehtiin remppaa. Ostin kaupasta varmasti kolme tonkkaa kyseistä maalia, mutta tänne ylös niitä tuli vielä kaksi. Kävin maalikaupassakin kyselemässä että olisko yksi jäänyt tänne mutta ei, myyjä muisti saman kuin minäkin että hän nosteli kaikki kolme isäni auton takakonttiin. En vielä tänä päivänäkään tiedä mihin ja miten yksi maalipurkki katosi. 

Alku kestästä 70-luvulla keinuin alle kouluikäisenä lapsena omakotitalomme pihalla. Äiti oli kotona ja minut oltiin laitettu aamupalan jälkeen ulos leikkimään, kuten oli tapana.

Isäni oli tehnyt rengaskeinun ja hiekkalaatikon pihalle.

Keinuin ja lallatin samalla, että voi kun mulla olis uima-allas. Voi kun mulla olis uima-allas.

Tämä johtui siitä, että viisi vuotta vanhempi siskoni pääsi kavereineen uimaan rantatonttimme joelle itsenäisesti. Minä en.

Siinä kun rengaskeinussa keinuin ja lallatin niin yhtäkkiä joku näkymätön tai jotkut näkymättömät laittoivat raskaasti kätensä olkapäilleni ja vauhti pysähtyi.

Toinen kertoi hyvää ja toinen kertoi pahaa mikä liittyy uimiseen. Säikähdin ja lähdin juoksemaan kotiovelle.

Matkaa oli muutama metri, mutta kaaduin monta kertaa ennen kotiovea.

Samana päivänä isäni tuli myöhään töistä, kuten tavallista. Sanoi minulle, että saan uima-altaan. Lappoi hiekkalaatikon hiekat saaveihin ja asetteli paksun läpinäkyvän muovin hiekkalaatikkoon ja sen reunojen yli. Täytti sen vedellä ja sanoi mulle hymyillen, että no mene kokeilemaan. Voinko mennä vaikka mulla on pelkät pikkarit eikä uimahousuja. Se on sinun uima-allas, anna mennä vaan.

Samana kesänä olin hukkua, kun olin mennyt uimaan ilman lupaa sisarusten kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Alku kestästä 70-luvulla keinuin alle kouluikäisenä lapsena omakotitalomme pihalla. Äiti oli kotona ja minut oltiin laitettu aamupalan jälkeen ulos leikkimään, kuten oli tapana.

Isäni oli tehnyt rengaskeinun ja hiekkalaatikon pihalle.

Keinuin ja lallatin samalla, että voi kun mulla olis uima-allas. Voi kun mulla olis uima-allas.

Tämä johtui siitä, että viisi vuotta vanhempi siskoni pääsi kavereineen uimaan rantatonttimme joelle itsenäisesti. Minä en.

Siinä kun rengaskeinussa keinuin ja lallatin niin yhtäkkiä joku näkymätön tai jotkut näkymättömät laittoivat raskaasti kätensä olkapäilleni ja vauhti pysähtyi.

Toinen kertoi hyvää ja toinen kertoi pahaa mikä liittyy uimiseen. Säikähdin ja lähdin juoksemaan kotiovelle.

Matkaa oli muutama metri, mutta kaaduin monta kertaa ennen kotiovea.

Samana päivänä isäni tuli myöhään töistä, kuten tavallista. Sanoi minulle, että saan uima-altaan. Lappoi hiekkalaatikon hiekat saaveihin ja asetteli paksun läpinäkyvän muovin hiekkalaatikkoon ja sen reunojen yli. Täytti sen vedellä ja sanoi mulle hymyillen, että no mene kokeilemaan. Voinko mennä vaikka mulla on pelkät pikkarit eikä uimahousuja. Se on sinun uima-allas, anna mennä vaan.

Samana kesänä olin hukkua, kun olin mennyt uimaan ilman lupaa sisarusten kanssa.

Alkukesästä*