Äidit, kun kehutte aikuisia lapsianne työpaikalla: en ole katkera, mutta kuitenkin

Ymmärrän sua ap täysin, mun lapsilla molemmilla ns samaa vikaa. Olen minä heistä silti voinut töissäkin puhua, en tietenkään kaikkea, mutta jotain.

Mua ei niinkään haittaa kuulla muiden lasten menestyksiä kuin se, että esikoiseni on niin katkera mielensairauksistaan, jotta on laittanut välit minuun käytännössä kokonaan poikki.

Ja me oltiin ennen tiimi!

Sympatiat sinulle!Tiedän tunteen!

Paljon voimia sinulle ja tyttärellesi. Älä syytä itseäsi.

En tarkoita olla ilkeä, mutta kirjoituksesi perusteella ulkoiset saavutukset kuulostavat varsin tärkeältä sinulle. Lapsesi ulkoiset saavutukset. Lapsesi, joka on sairas ja itsetuhoinen. Ei muuta, mutta älä vain missään nimessä tuo tuota esille lapsellesi: että hänen saavutuksillaan on niin suuri painoarvo. Tuo ilmi, että hän on hyvä juuri sellaisena kuin on, itsenään, ilman ainuttakaan ulkoista saavutusta.

Minäkään en oikein ymmärrä (jatkuvaa) omien lasten saavutusten hehkuttamista. Koskaan ei tiedä mikä toisen elämäntilanne on, enkä muutenkaan. Totta kai saattaisin mainita, jos lapsi on tehnyt jotian hienoa, mutta tilanteen mukaan menisin, tilannetajua käyttäen sen tekisin.

Tsemppiä. Minusta tuntuu että nyt tarvitset henkilön tai paikan missä voit purkaa tuntojasi. Nyt jemmaat ne sisällesi ja se ahdistaa sinua lisää. Puhuminen helpottaa. Minulla on kahdella lapsella ongelmia ja sinun tyttären kuviot on jo nyt nähtävissä yhden lapsen kanssa vaikka on vasta 12-vuotias. Puhun avoimesti hänen ongelmistaan enkä häpeä lasta. Olen hänen äitinsä ja rakastan vaikka mitä tekisi. Tekojaan minun ei tarvitse hyväksyä mutta lapsi itsessään pitää hyväksyä. 

Älä katkeroidu, lapsesi tilanne ei ole sinun syysi. Ota yhteys työterveyteen tai omalle terveysasemalle ja yritä päästä juttelemaan ammattilaisen kanssa. 

Enhän minä osaa sinulle sanoa mitään, mikä auttaisi. Kuitenkin toivoisin, kerta osaat noin hyvin ilmaista itseäsi kirjallisesti, tee niin. Kaikkea et voi pitää sisällä ja jos puhuminen ei vielä onnistu, kirjoita.

Olen niin pahoillani, sekä siitä, että tyttösi on niin sairas, että siitä tuskasta jota sinäkin joudut kantamaan.

Koeta löytää niitä ilon hetkiä. Koeta uskoa, että elämä kantaa, tavalla tai toisella.

Voimia. Vähän voit peiliinkin katsoa ja nousta sieltä suosta. Ei kukaan äiti lapsistaan palkintoja saa.

Lapsen ulkoiset saavutukset eivät ole vanhempien saavutuksia tai onnistuneen kasvatustyön hedelmiä. Ihmiset ovat erilaisia, (aikuiset) lapsetkin. Toisella on kapasiteettia johonkin, toisella johonkin muuhun. Todennäköisesti et ole yhtään sen huonompi äiti kuin tuo työkaverisikaan ja hänelläkin voi olla taustallaan vaikka mitä kokemuksia, joita sinä et osaa edes kuvitellakaan.

Tuli suru tyttäresi puolesta. Mielenterveysongelmista pitäisi voida puhua avoimemmin, ovathan nekin sairauksia siinä missä muutkin, ei pitäisi olla mikään häpeän aihe.

Silti minä olen päättänyt, että iloitsen omista "lottovoitoistani"! Aina on joku, jonka elämä on kamalampaa kuin minun, mutta sinä mielenterveysongelmaisen äiti et voi edes aavistaa, millaista on istua leukemialapsen kanssa sairaalassa. Tai millaista on sillä hetkellä, kun tajuaa, että ei voi pelastaa lastaan joltain sellaiselta, jonka olisi voinut ennakoida.

Minä en aio salata onneani siksi, että sinulle ei ole suotu samaa!

💖💖💖

Vierailija kirjoitti:

Minulla on hyvä työkaveri, läheinenkin, mutta en ole hänelle kertonut lapsiini liittyviä suruja.

Mutta viime viikolla tämä ihana työkaverini tuli asiakseen kertomaan, kuinka ihanaa on ollut, kun tytär oli esiintynyt yliopiston arvostetun oppialan opiskelijoiden tekemässä teatteriesityksessä, ja saanut siitäkin palkinnon.

En ole kateellinen, mutta jotenkin koski, koska minun samanikäinen tyttäreni vietiin edellisenä yönä M1:llä psykiatriselle osastolle. Olin saanut sairaalasta puhelun aamuyöllä, ja olin siis väsynyt katkonaisen unen vuoksi. Yö oli risainen ja raskas: onneksi juutuubista löytyy sateen ääntä ukkosella tai ilman, sitä kuuntelin, yritin olla ajattelematta. Hitusen pystyin siis nukkumaan.

Tätä mielenterveysongelmahelvettiä on ollut tämän tosi älykkään ylioppilastyttäreni kanssa viimeiset vuodet. Tai lapsesta asti, aina vain pahentuen. Sairaalareissuja on monia, samoin kuin vakavia itsemurhayrityksiä.

Minunkin tyttäreni on älykäs, minunkin tyttärelläni on yliopistopaikka, vaikka ei pystykään opiskelemaan. Minun tyttäreni ei tanssi, mutta hän soittaa omaksi ilokseen! Minun tyttäreni ei ole... sitä mitä haluaisin hänen olevan: kuten tuo lahjakas ja päräävä työkaverini tytär. Ja josta voisin kertoa työpaikalla iloisia asioita ylpeänä.

Kyllä minä olen näiden tuskaisten ja pelonsekaisten vuosien aikana ymmärtänyt, että tämä nyt oli vain "lottovoitto", että tyttäreni on näin sairas. Kyllä minullakin on hetkeni ollut, esimerkiksi silloin, kun pääsi moneenkin opiskelupaikkaan. Tai saadessa lukiossa stipendin. Kyllä minullakin on hetkeni ollut, ja nykyisin ne hetket ovat sitä, että näen lapseni nauravan. Tai käyvän kaupassa. Tai soittavan. Pelleilevän niin että meinaan tikahtua nauruun.

Pointtini ei ole se, etteikö lapsista voisi puhua töissä, iloita ja kertoa onnistumisista. Ei.

Kerroin vain, koska en voi näitä asioita ja tunteitani kertoa kellekään. En halua kertoa edes veljelleni. En halua yksityiskohtaisesti kertoa edes parhaalle ystävälleni. En pysty avautumaan jokaisesta sairaalareissusta tai itsemurhayrityksestä, en halua.

Niin.

Onkohan minussa kateutta ja katkeruutta? On varmaankin. Mutta minunkin lapseni olisi Helsingin yliopistossa, toimisi aktiivisesti kaikenlaisissa sosiaalisissa systeemeissä, jos hän kykenisi. Muttä hän on niin laihakin.

Jessus, kyllähän se pahalta tuntui, käperryin itseeni, kun ajoitus sattui juuri. pahimmoilleen. Ylpeä äiti kertoi lapsestaan, mikä on ihan ok. Minun lapseni vaan vietiin taas mielisairaalaan. Ja siitä ei palkintoa saa.

Mitään pahaa hän tuskin tarkoitti, ja hyvä että ymmärrät sen itsekin. Tilanteenne on raskas, ja vaikka omat lapset on pieniä, on se huoli jo heidän pärjäämisestään. Minä olen ollut masentunut puolet elämääni, enkä halua lapsille sitä osaa.

Tyttäresi on sinulle rakas. Hän on kaikesta päätellen hyvin älykäs. Sen voit ylpeydellä sanoa. Älykkäät ovat usein niitä herkkiä ja särkyviä. Ole ylpeä tyttärestäsi omana itsenään. Minä suoritin vuosia, mutta äitini ei ollut siitä ylpeä. Voimia.

Ainahan sitä lapsistaan toivoisi ns. mallikansalaisia, mutta ikävä kyllä kaikista ei niitä tule vaikka taustat olisivat kunnossa.

Tsemppiä ja tsemppiä myös itselleni, koska olen kokenut saman.

Onko meidän työpaikka sitten jotenkin outo, koska jaamme paitsi iloiset myös tuskaiset hetkemme? Joko jonkun läheisen kanssa luottamuksella tai useamman kanssa. Kyllä etenkin vaativissa töissä olevien on hyvä tietää kollegan tilanne, että voi tarvittaessa auttaa. Meillä saa pitää vapaatakin tarvitessaan. Yksi kollega on paraikaa sapatilla hoitamassa vanhoja vanhempiaan. Jollain äiti, isä, puoliso sairaalassa. Jonkun sisko kuihtuu anoreksian takia. Jollain lapsella syöpä. Ja niin edelleen. 

Se on tietysti pakahduttavaa, jos ei vaikeuksistaan voi kenellekään puhua, mutta jos se on vain halusta kiinni, kannattaa harkita uudelleen, jaettu huoli on vain puoli huolta, ihan oikeasti. 

Voimia aloittajalle. Oma tyttäreni on ollut myös sairaalassa masennuksen ja ahdistuksen takia. Järkyttävän raskasta äidille, samoin kuin se hirvittävä menetyksen pelko.

Mutta samalla olen myös se äiti, joka kertoo lasten onnistumisista muille. Ja kerron minä myös vastoinkäymisistä. En kaikkea kaikille, mutta en minä kaunistelekaan. Jaettu ilo on kaksikertainen ilo, ja jaettu suru on puoli surua.

Ei sinun tarvitse vertailla. Et voi tietää, vaikka työkaverisi olisi jo kokenut aiemmin kovia lapsensa kanssa, tai tulee kenties joku päivä kokemaan. Ei meistä kukaan murheilta säästy. Murheet tulevat meille vain eri aikoihin ja eri tavoilla.

Niin, kiitos monista ylänuolista ja kommenteista, joita tuli yllättävän äkkiä. 

Joku kommentoi ja antoi näkökulman, että pitäisin tärkeänä lapsen ulkoisia saavutuksia. 

Siinä on juuri kipupisteeni. Juuri siinä. Meillä on tosiaan läheiset välit, ja joskus tuntuukin, että on vaikeaa kantaa tätä "haaveiden romuttumista".  Mutta nyt olen viime vuosien aikana ymmärtänyt, että ei kannata haaveilla. Tässä tilanteessa haaveet ovat romuttuneet, tai ainakin niistä on vaiettava. 

En osaa kuvata tunteitani. Joku pieni omituinen toivo elää, että voisiko jotenkin oudolla kummallisella yliluonnollisella tavalla lapseni parantua. Ja sen kanssa kamppailee jatkuva kelmeä kuoleman läheisyys:  tunnen sen ihan hajuna. Pelkään, että se saa yliotteen ja voittaa. 

Minulle on nyt ensiarvoisen tärkeää, ettei lapseni kuole. Konstit hänellä siihen on, se on nähty. Täpärästi on raukka pennanen pelastunut. 

Ap

Vierailija kirjoitti:

Onko meidän työpaikka sitten jotenkin outo, koska jaamme paitsi iloiset myös tuskaiset hetkemme? Joko jonkun läheisen kanssa luottamuksella tai useamman kanssa. Kyllä etenkin vaativissa töissä olevien on hyvä tietää kollegan tilanne, että voi tarvittaessa auttaa. Meillä saa pitää vapaatakin tarvitessaan. Yksi kollega on paraikaa sapatilla hoitamassa vanhoja vanhempiaan. Jollain äiti, isä, puoliso sairaalassa. Jonkun sisko kuihtuu anoreksian takia. Jollain lapsella syöpä. Ja niin edelleen. 

Se on tietysti pakahduttavaa, jos ei vaikeuksistaan voi kenellekään puhua, mutta jos se on vain halusta kiinni, kannattaa harkita uudelleen, jaettu huoli on vain puoli huolta, ihan oikeasti. 

Mitä? Siis kyllähän aikuisen ihmisen pitää kyetä erottamaan työ- ja yksityisasiat toisistaan. Se, että yksityiselämässä on tapahtunut jotain, vaikka puoliso tai lapsi kuollut, pitäisi pystyä pitämään poissa mielestä työaikana ja keskittyä töihin täydellä kapasiteetilla kuten ennenkin.

Miten se on työnantajan käsissä, pysyykö jonkun läheiset elossa tai muuta vastaavaa? Työntekijän heikko työpanos ja kollegoidensa rasittaminen yksityiselämästä johtuvien syiden vuoksi aiheuttaa taloudellista menetystä työnantajalle, koska palkkaa maksetaan ja henkilön performance ei ole samalla tasolla kuin normaalisti.

Vierailija kirjoitti:

Niin, kiitos monista ylänuolista ja kommenteista, joita tuli yllättävän äkkiä. 

Joku kommentoi ja antoi näkökulman, että pitäisin tärkeänä lapsen ulkoisia saavutuksia. 

Siinä on juuri kipupisteeni. Juuri siinä. Meillä on tosiaan läheiset välit, ja joskus tuntuukin, että on vaikeaa kantaa tätä "haaveiden romuttumista".  Mutta nyt olen viime vuosien aikana ymmärtänyt, että ei kannata haaveilla. Tässä tilanteessa haaveet ovat romuttuneet, tai ainakin niistä on vaiettava. 

En osaa kuvata tunteitani. Joku pieni omituinen toivo elää, että voisiko jotenkin oudolla kummallisella yliluonnollisella tavalla lapseni parantua. Ja sen kanssa kamppailee jatkuva kelmeä kuoleman läheisyys:  tunnen sen ihan hajuna. Pelkään, että se saa yliotteen ja voittaa. 

Minulle on nyt ensiarvoisen tärkeää, ettei lapseni kuole. Konstit hänellä siihen on, se on nähty. Täpärästi on raukka pennanen pelastunut. 

Ap

Mutta täytyy muistaa, että jos aikuinen ihminen haluaa välttämättä itsensä tappaa niin et pysty sitä loppupeleissä kuitenkaan estämään vaikka tekisit mitä, joten jos se nyt kuitenkin tapahtuu niin turha syyttää itseään.

Minunkin esikoiseni sairastaa. Eristäytyy asuntoonsa, ei vastaa puhelimeen eikä viesteihin. Kun on jo liki kolmekymppinen, en saa mistään tietoa hänen tilanteistaan, missä mennään. On sotkenut kaikki asiansa, milloin on sähköt katkaistu ja milloin vuokrat maksamatta. Ulosotossa velkoja, luottotiedot menneet jne.

Kehuskelee ettei ole ihmisten kanssa tekemisissä ym.heittäytyy marttyyriksi kun on vaikeata ym.

On käynyt kuraattorin luona yläasteella jossa kehui valehdelleensa kaiken ja naureskeli että olipa hyväuskoinen ämmä. Opiskeluaikana hakeutui mtt:n asiakkaaksi, välillä käyttää masennuslääkkeitä, välillä lopettaa ne. Pohjaton suo, loppua ei näy. En jaksaisi enää vastuuta kantaa, mutta ei ole muitakaan jotka rästit maksaisivat ja ruokaa ostaisivat kun on päällä ties kuinka mones karenssi ja rahaa ei tule mistään. Tiedän tekeväni karhunpalveluksen, mutta en halua hänen joutuvaan häädetyksikään.