Sain juuri tietää paljonko alkoholisti-isäni todellisuudessa juo ja nyt mulla on ihan järkyttävän paha mieli

Eräs lähestymistapa on jatkaa ihmissuhdetta ilman pyrkimystäkään auttaa isääsi. Kuulostaa ehkä julmalta, mutta jos ajattelee, että jokaisella on itsemääräämisoikeus omaan elämään, et voi hirveän paljon tehdä mitään. Miksi edes pitäisi? Jokaisella on oikeus tehdä elämällään mitä haluaa ja jos joku haluaa olla hoitamatta riippuvuuttaan (sairauttaan), niin et voi sille mitään. 

Ehkä paras tapa on hyväksyä asia. Että isäsi ei ole sinulle velkaa omaa hyvää elämäänsä etkä sinä ole vastuussa hänestä millään tavalla. Että hän on itse valitsemallaan tiellä kohti kuolemaa, mutta juuri nyt hän on vielä elossa ja sinulla on hetkittäin mahdollisuus olla hänen kanssaan. Pystytkö rakastamaan häntä hänen alkoholismistaan huolimatta? Pystytkö kunnioittamaan hänen itsemääräämisoikeuttaan ja valintojaan, miten hän haluaa tätä elämää elää? 

Elämä on paikoitellen rankkaa. Jotkut jaksavat paremmin kuin toiset. Alkoholismia ei tarvitse hyväksyä, mutta voi silti rakastaa sitä ihmistä siellä takana. Pidä kuitenkin tiukat rajat esimerkiksi sen suhteen, ettei kukaan loukkaa sanallisesti tai fyysisesti sinua.

Alkoholistin lapsena on varmasti rankkaa. Saattaa tuntua, että hän on valinnut alkoholin ylitse teidän muiden. Ehkä se saattaa pitää paikkansakin. Toisaalta, olen tavannut alkoholisteja, joista huokuu hyvin suuri rakkaus lapsiaan kohtaan. Hekin kantavat siitä syyllisyyttä mukanaan ja kärsivät, tai ainakin osa heistä. Aina sanotaan, että rakkaus näkyy teoissa, mutta itse en ihan tätä allekirjoita. Rakkaus on vain tunne, teot puolestaan vaativat taakseen paljon suurempia ja monimutkaisempia hermostollisia rakenteita ja kykyjä. 

Ole avoin. Tuomitse juominen ja kerro, että hoitoon halutessaan hän voi olla aina yhteydessä sinuun. Sen jälkeen voit lakata auttamasta ja pyrkiä nauttimaan siitä ihmissuhteesta, mikä vielä on jäljellä. 

Eniten säälittää äitisi, sillä hänen elämänsä menee ihan hukkaan. Käykö missään vertaisryhmässä vai salaako ongelman? Juominen pitää tehdä näkyväksi muille ja salailu pitää loppua. Äitisi pitää lopettaa holhoaminen ja keskittyä omaan elämäänsä. Isäsi ei lopeta juomista, ellei itse sitä tahdo. Juomisen mahdollistaminen on nimenomaan sitä, että peitellään tilaa ja höösätään aikuista miestä. Aiheesta on paljon kirjallisuutta ja siitä voi saada tukea omille ajatuksille. Vertaistuki olisi kyllä hyvä ratkaisu.

Vierailija kirjoitti:

Aikuinen ihminen joka ei osaa käyttää nettipankkia?

Ihminen joka ei kehota tätä osaamatonta opettelemaan vaan hoitaa pankin käytön tämän puolesta? 

Kivat vanhemmat sulla.

40v työkaverikaan ei osaa,sen ÄITI hoitaa laskut ja muut raha-asiat,tuokin tulee varmaan juomaan itsensä hengiltä.

Aapeen isä ei noilla juomisilla ole selvä ikinä,ajaako autolla,miten selviää töistä.

Aapeen pitää ymmärtää ettei juoppo tee mitään väärää,juominen ja määrät on hanskassa,ei ole mitään huolta,jotenka antakaa juoda rauhassa itsensä hengiltä.

Ikää äijällä on varmaan +-60v ,ei tarvitse kovin montaa vuotta välttämättä kärvistellä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko kuullut Jeesuksesta?

Oliko hänkin alkoholisti?

Olin äskettäin päihdelääkärin luennoilla ja hän mainitsi uskon yhdeksi tavaksi vapautua riippuvuudesta. Jos se jonkun kohdalla toimii, ei ole lainkaan huono asia.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Eräs lähestymistapa on jatkaa ihmissuhdetta ilman pyrkimystäkään auttaa isääsi. Kuulostaa ehkä julmalta, mutta jos ajattelee, että jokaisella on itsemääräämisoikeus omaan elämään, et voi hirveän paljon tehdä mitään. Miksi edes pitäisi? Jokaisella on oikeus tehdä elämällään mitä haluaa ja jos joku haluaa olla hoitamatta riippuvuuttaan (sairauttaan), niin et voi sille mitään. 

Ehkä paras tapa on hyväksyä asia. Että isäsi ei ole sinulle velkaa omaa hyvää elämäänsä etkä sinä ole vastuussa hänestä millään tavalla. Että hän on itse valitsemallaan tiellä kohti kuolemaa, mutta juuri nyt hän on vielä elossa ja sinulla on hetkittäin mahdollisuus olla hänen kanssaan. Pystytkö rakastamaan häntä hänen alkoholismistaan huolimatta? Pystytkö kunnioittamaan hänen itsemääräämisoikeuttaan ja valintojaan, miten hän haluaa tätä elämää elää? 

Elämä on paikoitellen rankkaa. Jotkut jaksavat paremmin kuin toiset. Alkoholismia ei tarvitse hyväksyä, mutta voi silti rakastaa sitä ihmistä siellä takana. Pidä kuitenkin tiukat rajat esimerkiksi sen suhteen, ettei kukaan loukkaa sanallisesti tai fyysisesti sinua.

Alkoholistin lapsena on varmasti rankkaa. Saattaa tuntua, että hän on valinnut alkoholin ylitse teidän muiden. Ehkä se saattaa pitää paikkansakin. Toisaalta, olen tavannut alkoholisteja, joista huokuu hyvin suuri rakkaus lapsiaan kohtaan. Hekin kantavat siitä syyllisyyttä mukanaan ja kärsivät, tai ainakin osa heistä. Aina sanotaan, että rakkaus näkyy teoissa, mutta itse en ihan tätä allekirjoita. Rakkaus on vain tunne, teot puolestaan vaativat taakseen paljon suurempia ja monimutkaisempia hermostollisia rakenteita ja kykyjä. 

Ole avoin. Tuomitse juominen ja kerro, että hoitoon halutessaan hän voi olla aina yhteydessä sinuun. Sen jälkeen voit lakata auttamasta ja pyrkiä nauttimaan siitä ihmissuhteesta, mikä vielä on jäljellä. 

Hyvin sanottu, valitettavasti näin hyväsydäminen ja jämäkkä toiminta ja alkoholistivanhemman yläpuolelle nouseminen ei ihan jokaiselta onnistu.

Olipa lohdullista kuulla, että muistakin tuntuu jollain tasolla siltä kuin vanhempi olisi jo kuollut alkoholismin aiheuttamien muutosten takia. Olen ajatellut olevani jotenkin typerä, kun suren menetettyä vanhempaani, joka kuitenkin on vielä elossa ja jonka kanssa olen tekemisissä; vaikkakin vähenevissä määrin, koska siitä tulee (kuten joku muukin jo sanoi) aina surullinen ja toivoton olo.

Olen pitkään ajatellut, että hän luovutti elämänsä suhteen hyvin aikaisin, ja että on kamalaa katsoa kun hän tappaa itseään hitaasti, mutta jårkytyin tässä yksi päivä kun tajusin, että ehkä hän ei olekaan halunnut elää pitkään aikaan, ei vaan uskalla itseään tappaakaan. En ole koskaan ajatrllut että hänen juomisensa johtuisi minusta, mutta on surullista, etten saanut häntä haluamaan elämää. Ymmärrän kyllä miksi hän juo,ja aikaisella terapialla oltaisiin tältä kaikesta varmaan vältytty, mutta se ei ollut ajan tapa. Jo lapsena tajusin, että ei tarvitse yrittää enempää parantaa häntä kun omaa halua/jaksamista ei ole.

Voimia! :(

Mun isä lopetti liian myöhään ja sisuskalut ei kestäneet sitä shokkia. Sitä ennen se aina yritti lopettaa muttei koskaan onnistunu. Se kuoli yhtäkkiä just oltuaan varma siitä et nyt se on kuivilla.

Tiedän että tuntuu varmasti pahalta kun ei voi auttaa. Mua helpotti ajatus siitä että jokainen valitsee tiensä itse ja me voidaan tehdä vaan tietty määrä. Ketään ei voi pakottaa paranemaan, valitettavasti. Joillain ihmisillä myös vaan on addiktoituva persoonallisuus, ja aina joku pahe harteilla painona. 

Toki myös vaikuttaa maamme alkoholikulttuuri, joka usein ihannoi humaltumista ja pitää sitä juomisen päätarkoituksena, ei niinkään makua.

Emme voi muuta kuin muuttaa omaa ajattelutapaamme, näyttää esimerkkiä ja koittaa auttaa läheisiä niin paljon kuin mahdollista. Jonain päivänä nämä alkoholistoorit harvenevat varmasti, uskon siihen! :)