Lue keskustelun säännöt.
Voiko vauvakuume herätä vielä yli 35-vuotiaana?
02.12.2017 |
Olen 37, eikä vauvakuumetta ole vielä ollut. Mies olisi, mutta hänkään ei ole ollut kiinnostunut lasten tekemisestä, vaikkakin on ihan lapsimyönteinen niin kuin minäkin.
Voiko vauvakuume herätä tässä iässä vielä aivan yhtäkkiä? Voiko käydä niin, että vaikka nyt ei tee mieli lasta tehdä, niin ensi vuonna samaan aikaan on pakottava halu?
Perussyy lapsettomuuteemme lienee eräänlainen laiskuus. Olemme olleet teineistä saakka yhdessä, meillä on kohtalaiset tulot ja olemme tottuneet huolettomaan elämään, jossa voi mennä, tulla ja matkustaa. Kumpikaan ei kaipaa tähän lapsia sitomaan ja häiritsemään elämyksiä.
Mutta voiko käydä niin, että halu tehdä lapsia herää aivan yhtäkkiä vielä tässä iässä? Tunnetteko tällaisia ihmisiä?
Kommentit (5)
Tunnen yhden, nimittäin itseni. Iski vauvakuume juuri ennen 40v synttäreitä. Terve ja ihana poika tuli, nyt jo kohta täysi-ikäinen.
Kannattaa oikeasti miettiä haluaako itse sen lapsen, mitään velvollisuutta kun sellaista ei ole muiden odotusten vuoksi tehdä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kyllä se voi herätä vaikka 5kymppisenä.
Voi herätä. Ja kaipuu lapseen voi herätä vielä vanhanakin kun kaikki on myöhäistä. Omalle tädilleni kävi näin miehen kanssa olivat olleet yhdessä jo opiskeluajoista ja noin 50-vuotiaana heräsivät siihen että olisihan se ihanaa että olisi edes yksi lapsi joka kävisi katsomassa vanhana olisi niitä lapsenlapsia mahdollisesti joita muilla alkoi olla jne...
Mutta kaikki oli peruuttamattomasti myöhäistä.
Teidän tapauksessa kävisin miehen kanssa keskustelun ihan järkisyillä läpi plussat ja miinukset siitä hankitaanko lapsi (joo tiedän ettei niitä hankita) Ja sitten jos päätös on edelleen ei lasta sovitaan ettei kumpikaan koskaan enään kaivele asiaa
Vierailija kirjoitti:
Voi herätä. Ja kaipuu lapseen voi herätä vielä vanhanakin kun kaikki on myöhäistä. Omalle tädilleni kävi näin miehen kanssa olivat olleet yhdessä jo opiskeluajoista ja noin 50-vuotiaana heräsivät siihen että olisihan se ihanaa että olisi edes yksi lapsi joka kävisi katsomassa vanhana olisi niitä lapsenlapsia mahdollisesti joita muilla alkoi olla jne...
Mutta kaikki oli peruuttamattomasti myöhäistä.
Teidän tapauksessa kävisin miehen kanssa keskustelun ihan järkisyillä läpi plussat ja miinukset siitä hankitaanko lapsi (joo tiedän ettei niitä hankita) Ja sitten jos päätös on edelleen ei lasta sovitaan ettei kumpikaan koskaan enään kaivele asiaa
Tuollainen katuminen on ihan pöljää; että haluaisi vain ne rusinat pullasta, ja unohtaa mitä kaikkea se olisi vaatinut. Sama kuin ihan kritiikittä alkaisi yhtäkkiä katua että ei ole pitkälle erikoistunut aivokirurgi, unohtaen vuosikymmenten opiskelun mitä se olisi vaatinut.
Jos ihminen elää tyytyväisenä 50+ vuotiaaksi, on tyhmää alkaa katua jotain jonka hankkiminen olisi tehnyt viimeisimmistä 20 vuodesta ihan erilaisia. Eihän silloin voi tietää olisiko ollut 20 vuotta yhtä tyytyväinen kuin nyt, vaan voisi olla ollut paljon onnettomampi! Ei onnellista elämää kadu jälkikäteen. Jos taas joku on elänyt viimeiset 20 vuotta koko ajan miettien, että ei kyllä haluaisi elää näin (vaan esim. lapsiperhe-elämää, tai opiskellen kirurgiksi), niin sittenhän kyse ei enää ole mistään yhtäkkisestä katumisesta vaan siitä, että on vuosikymmeniä ollut saamaton eikä ole tavoitellut unelmaansa vaan elänyt tyytymättömänä.
Kyllä voi, mutta minulla ainakin kyse oli myös siitä, että vanha liittoni loppui ( jäin leskeksi) ja tapasin myöhemmin uuden miehen, joka todellakin vei jalat alta. t: Äidiksi 42 -vuotiaana