Onko sinulla tunneyhteys...

Ystäviini on. Tai tarkemmin sanottuna siihen rakkaimpaan ystävääni, jonka olen tuntenut lapsuudesta asti, ja sen lisäksi sisaruksiini. Lapsia tai kumppania ei ole, mutta koen olevani onnellinen.

Työkavereihin ja sukulaisiin (muihin kuin sisaruksiin) yhteydenpito tuntuu suorittamiselta, mutta sitä minulta ei onneksi oikeastaan kukaan vaadi.

Ei.

Tottakai on. Minulla on jopa luontoon tunneyhteys, en ole robotti. Ei minuun ole istutettu yhtään mitään niin tiukkaan että sen mukaan toimisin, olen pikkulapsesta asti ajatellut omilla aivoillani ja miettinyt asiat sen mukaan mikä minun elämääni sopii. Tuollainen "suorituselämä" on varmasti jonkin sorttinen mielensairaus, aivot ei toimi normaalisti. Yhden tuollaisen ihmisrobotin olen nähnyt, ja sain tietää jälkikäteen että hän oli narkomaani, eli aivot eivät todellakaan toimineet normaalisti vaan oli "offline"-tilassa.

On!!

Vierailija kirjoitti:

Koetko, että sinulla on tunneyhteys lapsiisi, puolisoosi, ystäviisi? Vai onko elämäsi sinuun valmiiksi istutettuja ulkoisia käytösmalleja ja velvoitteita, joita tietoisesti tai tiedostamatta pyrit toteuttamaan niin, että elämäsi otsikko on yhtä kuin Suorittaminen?

Itseasiassa ei ole :( Ja se on suurin suru elämässäni. Ainoa, kehen mulla on ollut tunneyhteys, on oma isäni. Muita ihmissuhteita on opetettu suorittamaan. Teen kyllä koko ajan töitä sen muuttamiseksi.

En usko, että äidillänikään on tunneyhteyttä minuun, itseasiassa. Hän on minut opettanut tulemaan muiden kanssa toimeen ja hän nimenomaan vaati suorittamaan. Vihasin sitä! Mutta minut haukuttiin, kun olisin ollut se, kuka olen, muille. Muka liian ajattelematon, tahditon ja blaa blaa. Mitä mä teen ystävillä, joille esitän tahdikasta ja ajattelevaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Koetko, että sinulla on tunneyhteys lapsiisi, puolisoosi, ystäviisi? Vai onko elämäsi sinuun valmiiksi istutettuja ulkoisia käytösmalleja ja velvoitteita, joita tietoisesti tai tiedostamatta pyrit toteuttamaan niin, että elämäsi otsikko on yhtä kuin Suorittaminen?

Itseasiassa ei ole :( Ja se on suurin suru elämässäni. Ainoa, kehen mulla on ollut tunneyhteys, on oma isäni. Muita ihmissuhteita on opetettu suorittamaan. Teen kyllä koko ajan töitä sen muuttamiseksi.

En usko, että äidillänikään on tunneyhteyttä minuun, itseasiassa. Hän on minut opettanut tulemaan muiden kanssa toimeen ja hän nimenomaan vaati suorittamaan. Vihasin sitä! Mutta minut haukuttiin, kun olisin ollut se, kuka olen, muille. Muka liian ajattelematon, tahditon ja blaa blaa. Mitä mä teen ystävillä, joille esitän tahdikasta ja ajattelevaa?

Ja myös: mitä he tekevät minulla? Mitä sairas sekopää äitini on mahtanut ajatella pakottaessaan minut ajattelemaan muita, ei opettaessaan minut ajattelemaan(?) muita? Tai miksi ei sallinut mun erehtyä ja silti hyväksynyt mua? Opetti, ettei muutkaan hyväksy? Vittu mikä paska.

Vierailija kirjoitti:

Tottakai on. Minulla on jopa luontoon tunneyhteys, en ole robotti. Ei minuun ole istutettu yhtään mitään niin tiukkaan että sen mukaan toimisin, olen pikkulapsesta asti ajatellut omilla aivoillani ja miettinyt asiat sen mukaan mikä minun elämääni sopii. Tuollainen "suorituselämä" on varmasti jonkin sorttinen mielensairaus, aivot ei toimi normaalisti. Yhden tuollaisen ihmisrobotin olen nähnyt, ja sain tietää jälkikäteen että hän oli narkomaani, eli aivot eivät todellakaan toimineet normaalisti vaan oli "offline"-tilassa.

Niin siis olet saanut tilaa ajatella omilla aivoillasi, et sinä sitä mitenkään ole isommiltasi ottanut.

Ei ole kuin mieheeni ja pariin ystävään. Siskoon ei ole. Hänen tunnemaailmansa on kuin toiselta planeetalta. Harvoin löytyy niitä yhteyden hetkiä hänen kanssaan.

Äitini todella oikein opetti ja VAATI, että ihmissuhteita on suoritettava, jos ei osaa. Mitään oikeutta erehtyä, olla vajaa, epäonnistua, mokata, sekoilla jne ei ollut. Koskaan. Missään asiassa. Siis kohteliaisuudessakaan. En nyt puhu siitä, että olisin halunnut olla jotenkin törkeä, eihän epäonnistuminen sitä tarkoita. Vaan ettei vain osaa tai ymmärrä tai ole jotain vain oivaltanut tai joskus tietty ettei välitä, jos ihminen on sellainen, jonka kanssa ei edes niin välitä olla ystävä.

Äitini itse siis on (ilmeisesti) tajuttoman epävarma ihminen, joka mieluummin suorittaa ihmissuhteitaan, kuin mokaa tai tekee jotain toisin kuin muut tai väärin. Typerä nolo paska siis.

Isäni oli arvosteleva ja tykkäsi lytätä kaikki suoritukseni, äitini oli kylmä ihminen. Aloin suorittaa elämääni tietämättä itse sitä. Otin nuorena vanhemman väkivaltaisen juopon, menin naimisiin,lapseni sain 19-vuotiaana. Vaki paikka töissä, koulussa kympin oppilas, ja koti aina siisti, miellytin vain muita enkä oikeasti tykännyt kenestäkään ihmisestä, velvollisuuden ja maineen takia olin kaikkien kaveri ja esitin eläväni täydellistä elämää, kunnes kolmekymppisenä rakastuin tunne ihmiseen, jätin mieheni, jätin turhat kaverit enkä esittänyt enää, sen jälkeen rupesin aidosti rakastamaan muita, lapsiani, uutta miestä, ystäviä, ja sisaruksia, ennen olin vain luultasti katkera muille.

Minun äitini myös halusi, että minä suoritan yhteyttä häneen. Hän haukkui minut, kun en ollut masentuneena siivonnut, siis koska HÄN tulee, kun hän tuli käymään asunnollani ekaa kertaa muutettuani pois kotoa. Vitun idiootti loukkaaja, kun oisin just kaivannut tukea, en raataa siksi, että joku läheinen käy. Vitun läskiaivo, tää on vielä kostamatta.

Ei täysin. Olen potenut valtaosan aikuisiästäni vaihtelevaa masennusta, ja joutunut kätkemään tunneherkkyyteni tahman alle piiloon. Äitini on kai toiminut samoin.

Oikeasti en luota aidosti toisiin. Koulutankin työkseni hevosia, jolloin ison ja vaarallisen olennon arvaamattomuus on koko toiminnan lähtökohta. Ja silti siihen pitäisi pystyä luomaan tunneyhteys. Ja löytyyhän se, siksi se niin palkitsevaa onkin. Eläimen seurassa voi sivuuttaa niin paljon ihmistenvälisen kanssakäymisen krumeluureja ja häiriötiloja, etten haluaisi oikeastaan operoida ihmisten maailmassa lainkaan.

Lapseni kanssa minulla on sama eläimellinen tunneyhteys joka vallitsee minun ja äitini välillä. Eläinhulluus kulkee meillä näköjään suvussa. Miehiini olen takertunut samaan aikaan kun en ole luottanut heihin riittävästi uskoakseni, että voisi olla aihetta ripustaa turvallisuudentunteensa heihin ihan oikeasti eikä taantuen.

Olen kuitenkin opetellut hakemaan kerros kerrokselta aidompaa tunneyhteyttä myös muihin ihmisiin. Se on usein paljon helpompaa kuin olen kuvitellut.

Olen ollut perfektionistiksi laiska, mutta salasuorittaja sitten kuitenkin. Tarkoituksena oli voittaa vanhempien kiintymys ja halu toimia minun turvallisuuttani puolustaen, sen sijaan että uhkasivat sitä monin tavoin. Keski-ikäisenä alan olla liian väsynyt kaikkeen tuohon, haluaisin vain olla rauhassa ja tehdä asioita, jotka ovat itselleni tärkeitä. Ei onnistu, olen iässä, jossa jonkun pitää ensisijaisesti huolehtia edeltävän ja tulevan sukupolven asioista. Ketään muutakaan ei näy, joka ne voisi hoitaa. Haaveilen, että seuraavan viiden vuoden jälkeen olen huomattavasti vapaampi kuin nyt.