Lue keskustelun säännöt.
Hiljaiset (ei-puheliaat) ihmiset, miten te pärjäätte elämässä? Vertaistukea...
Onko joku onnistunut hyväksymään sen, että ei ole puhelias papupata? Oletteko löytäneet ystäviä/parisuhteen, oletteko työelämässä? Itse olen kärsinyt lapsesta asti hiljaisuudestani. Viihdyn hyvin ihmisten seurassa, mutta olen arka tuppautumaan seuraan. Oon yksinäinen ja masentunut. Tavallaan myös ymmärrän muita, seurani on varmasti vaikeaa kun en oikein osaa sanoa mitään. En itsekään tiedä, mikä siinä puhumisessa on niin vaikeaa. Ehkä se, että oma elämänpiiri on niin suppea ja omat ajatukset niin erilaisia, etten keksi mitään kommentoitavaa muiden sanomisiin.
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minuakin kiinnostaa millaiseen työhön introvertti voisi sopia, itse olen taiteellinen ja aktiivinen ihmisten kanssa sosiaalisessa mediassa mutta kasvotusten tai puhelimitse puhuminen tuottaa ihan älytöntä ahdistusta, nyt yritän päästä työkokeiluun mutta ahdistaa soittaa. Tänään kirjoitin ylos omat vahvuuteni ja heikkouteni ja listasin itselleni mitä sanon jos työhaastattelussa pyydetään kertomaan itsestäni :'D olen 23v nainen. Ystäviä ei ole paitsi internetissä, poikaystävä minulla onneksi on...hänetkin tapasin netissä.
Sama, itse olen siivoova taiteilija
Itse olin ainakin joskus varasto ja lähettämötyössä elintarviketehtaassa. Aika lungia hommaa, työkavereiden kanssa vitsailtiin ja painettiin hommia lähetyslistojen mukaan jakamalla tuotteita eri kuormalavoille eri kauppoihin lähteviin eriin.
Työssä ei tarvinnut juuri yhtään asiakaspalvelua ja ns. ulkopuolisten kanssa olla tekemisissä, siinä oli vain omat esimiehet ja työkaverit sekä talon palveluksessa olevat kuorma- ja rekka-kuskit keitä näki työpäivän (taino oikeastaan yön aikana koska se oli yötyötä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko joku onnistunut hyväksymään sen, että ei ole puhelias papupata? Oletteko löytäneet ystäviä/parisuhteen, oletteko työelämässä? Itse olen kärsinyt lapsesta asti hiljaisuudestani. Viihdyn hyvin ihmisten seurassa, mutta olen arka tuppautumaan seuraan. Oon yksinäinen ja masentunut. Tavallaan myös ymmärrän muita, seurani on varmasti vaikeaa kun en oikein osaa sanoa mitään. En itsekään tiedä, mikä siinä puhumisessa on niin vaikeaa. Ehkä se, että oma elämänpiiri on niin suppea ja omat ajatukset niin erilaisia, etten keksi mitään kommentoitavaa muiden sanomisiin.
Oot ihan kuin mun tuttu. Puhut ihan samalla tavalla / samoja asioita. Ehkä olet hän.
Ja hän on työelämässä, mutta ei ole ystäviä eikä parisuhdetta. Ja kärsii yksinäisyydestä. Joskus ollaan oltu paremmissa väleissä, niin tiedän hänen tuntemuksistaan. Mutta me ei kai pystytä tulemaan niin hyvin toimeen, että voisin tehdä jotain hänen hyväkseen. Suren kyllä tilannettaan, mutta minun suruni ei häntä auta.
Olen ollut suuren osan elämästäni hyvin syrjäänvetäytyvä ja hiljainen. Lapsena minulla oli vahva kokemus erilaisuudesta ja minua kiusattiin koulussa.
Joskus parinkymmenen paremmalla puolella ymmärsin, että muut ihmiset eivät vain tupsahda ovelle tai halua olla tekemisissä kanssani automaattisesti. Totesin, että minun pitää kehittää sosiaalisia ja ihmissuhdetaitojani, koska kovasti kaipasin merkityksellisiä ihmissuhteita.
Pakotin itseni menemään tapahtumiin ja harrastuksiin, vaikka ahdisti. Pakotin itseni puhumaan ja tutustumaan muihin. Vähä kerralta se muuttui helpommaksi.
En edelleenkään voi sanoa, että kokisin olevani kovin normaali, mutta omassa piirissäni uskoisin olevani pidetty ystävä ja kaveri. Kumppaneita minulla on kaksi (olen polyamorinen). Entinen minäni olisi hämmästynyt. Olen onnellinen ja elämä on ihanaa.
Tie on pois puhumattomuudesta, mutta se vaatii epämukavuusalueelle siirtymistä ja työtä. Tsemppiä!
En pärjää. Joudun päivittäin epämiellyttäviin tilanteisiin ja sitten minua haukutaan, kun en ollut puhelias. Elämä tuntuu kärsimykseltä.
Sama, itse olen siivoova taiteilija