Hiljaiset (ei-puheliaat) ihmiset, miten te pärjäätte elämässä? Vertaistukea...

Pärjään niin kauan kun olen miehen kanssa kahdestaan. Juttu luistaa hänen kanssaan hyvin, muiden ihmisten seurasta en välitä. Suoraansanottuna tekee elämästä aika vaikeaa. Väkisin joutuu olemaan välillä tekemisissä muidenkin ihmisten kanssa (omat/miehen sukulaiset) ja inhottaa kun tietää että näytän näiden ihmisten silmissä typerältä.

Kannattaa muuten oikein kuuntelemalla kuunnella, löytyykö sieltä mitään oikeasti kovin tärkeää niiden papupatojen sanatulvassa, lopputulos voi yllättää...pelkkää sanahelinää. Viisaat sentään ymmärtävät, ettei kaikkea päähän pälkähtävää tarvitse suoltaa suustaan ulos. Arvosta itseäsi, älä alistu tämän ajan vääriin tapoihin kategorioida ihmisiä.

Puheliaaksi voi oppia. Olen itse luonteeltani hiljainen mutta pystyn nykyään puhumaan helposti vieraillekin. Pitää vaan pakottaa itsensä avaamaan suu, ajan kanssa helpottaa. Kannattaa myös olla perillä ajankohtaisista tapahtumista, lukea, käydä elokuvissa ja tapahtumissa sekä muutenkin sivistää itseään jotta osaa keskustella kiinnostavasti eri aiheista.

Pärjään työelämässä kun teen työni hyvin enkä hakeudu työhön jossa pitää puhua koko ajan. Miehen kanssa tykkään olla kahdestaan kotona tai omissa oloissani. Perhe on tärkeä ja on pari ystävää, mutta en näe heitä kovin usein. Olen kauan kärsinyt yksinäisyydestä mutta kyse ei ole koskaan ollut seuran puutteesta vaan siitä etten tunnu löytävän ihmisiä joiden kanssa haluan viettää aikaa. Yleensä ole poikki kun olen viettänyt aikaa ihmisten kanssa. Olen ok sen kanssa millainen olen, suurimman osan ajasta. Joskus olen vain kateellinen ihmisille joilla on esim. aina matkaseuraa.

En mitenkään.

Ihan hyvin pärjään. Olen työelämässä, seurustelen ja mulla on muutama hyvä ystävä.

Olen myös kärsinyt yksinäisyydestä ja joskus kärsin edelleen. Nautin todella paljon ihmisten seurasta, mutta uusien pysyvien ystävyyssuhteiden muodostaminen on mulle hankalaa. Olen kyllä yrittänyt opetella puheliaammaksi, enkä enää ole ihan niin ujo ja hiljainen kuin joskus nuorempana olin. Lapsena mua moitittiin hiljaisuudestani. "Mikset puhu mitään, miksi olet noin tympeän hiljainen?". Se tuntui pahalta ja hiljenin vielä enemmän...

Nykyään parikymppisenä olen jo hyväksynyt itseni tällaisena kuin olen ja sen, että ei musta mitään papupataa tule. :)

Vierailija kirjoitti:

Puheliaaksi voi oppia. Olen itse luonteeltani hiljainen mutta pystyn nykyään puhumaan helposti vieraillekin. Pitää vaan pakottaa itsensä avaamaan suu, ajan kanssa helpottaa. Kannattaa myös olla perillä ajankohtaisista tapahtumista, lukea, käydä elokuvissa ja tapahtumissa sekä muutenkin sivistää itseään jotta osaa keskustella kiinnostavasti eri aiheista.

Puheliaisuudessa ei ole kyse sivistyksestä.

Olen oppinut hyväksymään itseni paremmin ajan myötä. Ja kun relaa, niin olo on paljon luontevampi ihmisten kanssa ollessakin. Olen kyllä yksinäinen ja sosiaalisesti syrjäytynyt, sitä en voi kieltää. Viihdyn kuitenkin arjessani nykyään hyvin. Toivotan tsempit aloittajalle, et sä oo yhtään sen huonompi kuin muutkaan. Oikeastaan luulen että jos löytää työelämästä sellaisen paikan jossa tulee toimeen niin tää ominaisuus laimenee eikä oo sellanen ongelma enää aikuisena kuin ehkä nuorena voi olla.

Parisuhteen sain muodostettua netin avulla. Opiskelen ja olen töissä (työharjoittelu). Oli vaikeaa soittaa ja kysyä onko mahdollista tulla harjoittelijaksi. Taisi siinäkin puhelussa tulla se tyypillinen lopetus :hiljaista, toinen ilmeisesti odottaa että sanon "tehdään näin" tms.

Tuo hiljainen hetki oikeasti toistuu usein kun pitää puhua puhelimessa.

Töissä vastaan kysymyksiin lyhyesti. Monesti olen vain hiljaa kun työkaveri kertoo jotain asiaa. Mutta tänään tein ehkä liiankin paljon sitä mmh-ääntä, kun toinen puhui pitkään. Asiakkaat tuovat sen vaivan, että pitää miettiä kuuluuko tervehtiä vai olla huomaamatta. Siksi odotankin aina tervehtiikö toinen minua. Kiusallista muuten että eräs puolituttu  (puolison sukua) liikkuu monesti samassa paikassa. Ei ole tunnistanut varmaan kun ei ole tervehtinyt. Ahdistaa edes ajatella milloin se päivä koittaa.

Hirveältä tuntuu sanoa asioita vapaaehtoisesti. Vaikka kysyä työkaverilta neuvoa. Heti on sellainen olo ettei minun kuuluisi puhua ja toisen keskittyminen puheeseeni tuntuu ahdistavalta.

Saa nähdä pääsenkö koskaan oikeisiin töihin, vai kaatuuko koko juttu jo haastatteluun.

Ei siivoojista sentään niin iso pula ole, että kaikki halukkaat pääsisivät.

Erityisen hyvin en pärjää. Siihen nyt on toki muitakin syitä kuin vain hiljaisuus/vähäpuheisuus, mutta on se sekin tekijänä. Tai täsmällisemmin ihmisarkuus jonka oire tuo vähäpuheisuus on ja jota ei helpota se ettei ole paljon kokemusta hyväksytyksi tulemisesta. Koen (ja olen aina kokenut) olevani jotenkin perustavanlaisella tavalla toisenlainen ettei ole ollut sellaista luontevaa yhteyttä muihin mitä sitten taas muilla tuntuu monilla olevan. Yksinäisyys painaa, ystäviä ei ole parisuhdekumppanista puhumattakaan, ja omilla rajallisilla voimavaroilla ja kyvyillä yksinäisyyden muuttaminen on vaikeaa. Työ- ja opiskelupuoli epäonnistunut ja elämä tuntuu lipuvan ohi ilman tarttumapintaa. Masennusta itsellänikin.

Vierailija kirjoitti:

Onko joku onnistunut hyväksymään sen, että ei ole puhelias papupata? Oletteko löytäneet ystäviä/parisuhteen, oletteko työelämässä? Itse olen kärsinyt lapsesta asti hiljaisuudestani. Viihdyn hyvin ihmisten seurassa, mutta olen arka tuppautumaan seuraan. Oon yksinäinen ja masentunut. Tavallaan myös ymmärrän muita, seurani on varmasti vaikeaa kun en oikein osaa sanoa mitään. En itsekään tiedä, mikä siinä puhumisessa on niin vaikeaa. Ehkä se, että oma elämänpiiri on niin suppea ja omat ajatukset niin erilaisia, etten keksi mitään kommentoitavaa muiden sanomisiin.

Oo tyytyväinen että oot "vain hiljainen".. 

terv. sos foobikko

Olen aina ollut ujo ja hiljainen ja kärsinyt myös sosiaalisten tilanteiden pelosta ja paniikkihäiriöstä. Olen käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä tähän. Nuorempana olin vielä hiljaisempi kuin nykyään. Silloin en saanut suutani auki edes kahden kesken. Nyt kolmekymppisenä olen oppinut puhumaan vähän enemmän. Esim. töissä puhun kahden kesken aika paljon, mutta ryhmässä (esim. kahvitunnilla) en saa suutani auki. 

"Käänteentekevin" asia oli ainakin minulle oppia hyväksymän itseni tällaisena kuin olen. Olen aina ollut ujo ja hiljainen ja minusta ei luultavasti koskaan tule puheliasta. En kyllä tiedä, miten tämän opin hyväksymään, ehkä se tuli iän myötä. Saatan lehahtaa punaiseksi jossain tilanteessa, mutta olen päättänyt etten anna sen häiritä. Koulussa sain jotain typeriä paloautokommentteja, mutta aikuiset ihmiset onneksi osaavat käyttäytyä. Olin myös yhdessä hyvässä työporukassa, jossa minut hyväksyttiin tällaisena ja otettiin keskusteluihin mukaan kysymällä jotain (jos muut puhuivat jostain elokuvasta, joku saattoi kysyä, että olenko minä nähnyt sitä). Pikkuhiljaa aloin puhua kahvipöydässä ja kertoa oma-aloitteisesti vaikka viikonlopustani. 

En seurustele, mutta olen töissä. Pääsin aikoinaan harjoittelijaksi työkkärin kautta. Oma ohjaajani soitti ja kysyi, että pääseekö sinne harjoitteluun. Hän tuli jopa mukaan tekemään sopimukset. Harjoittelun jälkeen pääsin sinne töihin ja olen siellä edelleen. Töissä pärjään hyvin. Tämä työ ei vaadi mitään supersosiaalisuutta. Tässä saa sopivasti olla omissa oloissaan ja muiden kanssa. Luonteestani huolimatta en tykkää työskennellä yksin ja kaipaan työkavereiden seuraa. 

Tsemppiä muille hiljaisille kohtalontovereille! 

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut ujo ja hiljainen ja kärsinyt myös sosiaalisten tilanteiden pelosta ja paniikkihäiriöstä. Olen käynyt terapiassa ja syönyt lääkkeitä tähän. Nuorempana olin vielä hiljaisempi kuin nykyään. Silloin en saanut suutani auki edes kahden kesken. Nyt kolmekymppisenä olen oppinut puhumaan vähän enemmän. Esim. töissä puhun kahden kesken aika paljon, mutta ryhmässä (esim. kahvitunnilla) en saa suutani auki. 

"Käänteentekevin" asia oli ainakin minulle oppia hyväksymän itseni tällaisena kuin olen. Olen aina ollut ujo ja hiljainen ja minusta ei luultavasti koskaan tule puheliasta. En kyllä tiedä, miten tämän opin hyväksymään, ehkä se tuli iän myötä. Saatan lehahtaa punaiseksi jossain tilanteessa, mutta olen päättänyt etten anna sen häiritä. Koulussa sain jotain typeriä paloautokommentteja, mutta aikuiset ihmiset onneksi osaavat käyttäytyä. Olin myös yhdessä hyvässä työporukassa, jossa minut hyväksyttiin tällaisena ja otettiin keskusteluihin mukaan kysymällä jotain (jos muut puhuivat jostain elokuvasta, joku saattoi kysyä, että olenko minä nähnyt sitä). Pikkuhiljaa aloin puhua kahvipöydässä ja kertoa oma-aloitteisesti vaikka viikonlopustani. 

En seurustele, mutta olen töissä. Pääsin aikoinaan harjoittelijaksi työkkärin kautta. Oma ohjaajani soitti ja kysyi, että pääseekö sinne harjoitteluun. Hän tuli jopa mukaan tekemään sopimukset. Harjoittelun jälkeen pääsin sinne töihin ja olen siellä edelleen. Töissä pärjään hyvin. Tämä työ ei vaadi mitään supersosiaalisuutta. Tässä saa sopivasti olla omissa oloissaan ja muiden kanssa. Luonteestani huolimatta en tykkää työskennellä yksin ja kaipaan työkavereiden seuraa. 

Tsemppiä muille hiljaisille kohtalontovereille! 

Millainen työ on kyseessä? T.toinen introvertti sosiaalisesti kömpelö

Minuakin kiinnostaa millaiseen työhön introvertti voisi sopia, itse olen taiteellinen ja aktiivinen ihmisten kanssa sosiaalisessa mediassa mutta kasvotusten tai puhelimitse  puhuminen tuottaa ihan älytöntä ahdistusta, nyt yritän päästä työkokeiluun mutta ahdistaa soittaa. Tänään kirjoitin ylos omat vahvuuteni ja heikkouteni ja listasin itselleni mitä sanon jos työhaastattelussa pyydetään kertomaan itsestäni :'D olen 23v nainen. Ystäviä ei ole paitsi internetissä, poikaystävä minulla onneksi on...hänetkin tapasin netissä.

Mä en kyllä usko että puheliaisuuden voisi jotenkin ”oppia”. Se on enemmän persoonallisuuskysymys, itse olen aina ollut hiljainen tietyssä seurassa, en vaan keksi mitään puhuttavaa esim. kahvitunnilla. Huomaan jääväni jopa perhepiirissä tuppisuuksi, en vain jaksa puhua niin paljon, etenkin jos aihe ei ole kovin mielenkiintoinen. Ongelma on myös löytää seuraa jossa aidosti viihtyisin, siksi jään usein yksin. Yleensä ottaen kyllä viihdynkin yksin mutta kyllä välillä kaveria kaipaisi. Olen työelämässä ja yritän kompensoida hiljaisuuttani sillä, että teen tunnollisesti hommat, työskentelen pienipalkkaisena myyjänä. Olen naimisissa ja mulla on kaksi lasta. Ihan totaalihiljainen en ole, mutta huomattavasti hiljaisempi kuin suurin osa ihmisistä ja vetäydyn helposti. Olen kyllä yrittänyt näistä ominaisuuksista pois, mutta vaikeaa on. Ikää jo lähes 40.

up

Olen kyllä puhelias oikeassa seurassa - tosi hyvien ystävien kesken saatan heitellä juttua sieltä täältä.

Jos seura on vähänkin vieraampaa niin lähinnä keskityn kuuntelemaan muita ja vähän välikommentteja lähinnä heitän - en hakeudu huomion keskipisteeksi niin kuin jotkut tekevät. Vastailen toki kysymyksiin kunnolla ja pitkästikkin, mutten mieluusti ala oma-aloitteisesti kertomaan puolitutuille asioitani.

Sitten toki on vielä se, että todella jurrissa juttelen huolettomasti täysin tuntemattomienkin kanssa jossain viihteellä. Osaan olla jopa miellyttävää ja luppoisaa seuraa, jotkut ovat jopa sanoneet että sinun pitäisi olla useammin kännissä (viimeisen vuoden aikana 4 kertaa olen juonut).

Mielestäni olen oppinut yksinäisyyteen ja vähäpuheisuuteen hyvin. Viihdyn itseni seurassa ja teen asioita joita en välttämättä ihan joka seurassa voisi tehdä kuten ulkoilla luonnossa/ eräjormailla (viime talvena kiipesin erään vuoren huipulle ja paistoin siellä makkarat ja keitin pannukahvit yksin vapaa-päivänä).

Minulla on erilaisia rooleja. Työpaikalla työrooli ja sen mukainen käytös asiakkaita kohtaan. Työkavereiden kanssa puhutaan työasioita. Harrastuksissa puhun harrastukseen liittyviä juttuja, kaupoissa olen asiakkaan roolissa. Vaikeinta on olla rento vieraassa porukassa, kun ei ole sitä turvallista roolia ja turvallista puheenaihetta eikä säästä viitsisi puhua. En koe noita rooleja raskaaksi tai mitenkään feikiksi, ne ovat vain tuttu toimintatapa tietyissä tilanteissa. En tiedä minkä roolin omaksuisin vieraiden ihmisten kohtaamiseen?

Vierailija kirjoitti:

Olen kyllä puhelias oikeassa seurassa - tosi hyvien ystävien kesken saatan heitellä juttua sieltä täältä.

Jos seura on vähänkin vieraampaa niin lähinnä keskityn kuuntelemaan muita ja vähän välikommentteja lähinnä heitän - en hakeudu huomion keskipisteeksi niin kuin jotkut tekevät. Vastailen toki kysymyksiin kunnolla ja pitkästikkin, mutten mieluusti ala oma-aloitteisesti kertomaan puolitutuille asioitani.

Sitten toki on vielä se, että todella jurrissa juttelen huolettomasti täysin tuntemattomienkin kanssa jossain viihteellä. Osaan olla jopa miellyttävää ja luppoisaa seuraa, jotkut ovat jopa sanoneet että sinun pitäisi olla useammin kännissä (viimeisen vuoden aikana 4 kertaa olen juonut).

Mielestäni olen oppinut yksinäisyyteen ja vähäpuheisuuteen hyvin. Viihdyn itseni seurassa ja teen asioita joita en välttämättä ihan joka seurassa voisi tehdä kuten ulkoilla luonnossa/ eräjormailla (viime talvena kiipesin erään vuoren huipulle ja paistoin siellä makkarat ja keitin pannukahvit yksin vapaa-päivänä).

Mä oon just samanlainen! Uusille tuttavuuksille en puhu ja jotkut jostain syystä jää myös sellaiseksi keille en puhu paitsi jos kysyvät jotain esim. mieheni perheelle vaikka ollaan oltu yhdessä kohta 20 vuotta. Miehellenikin puhuin selvinpäin ekan kerran ku oltiin kolme kuukautta hengattu yhdessä :D Tiedän että musta puhutaan että olen tyly ja ylpeä vaikka niin ei ole vaan päinvastoin ja ihan tiedostan että semmoisen kuvan varmasti annankin itsestäni. 

Teen töitä yrittäjänä ja asiakassuhteet hoidan sähköpostilla.

Pidän kovasti muiden seurasta, mutta en halua olla keskipistee. Eli olen onnellisimmillani ison porukan laidalla kuuntelemassa muiden hauskoja juttuja.

Joskus sattuu tapaamaan jonkun henkklön, jonka kanssa jutut klikkaa heti. Silloin on ihan mukavaa höpistä niitä näitä. Noin muuten sosiaaliset tilanteet on kamalia, enkä keksi mitään puhuttavaa. Ylianalysoin kaikkea, enkä kehtaa puhua ajatuksiani ääneen. Mun keino on silloin kysyä kysymyksiä. Eksovertit rakastaa puhua itsestään, joten kyselemällä kysymyksiä ja kuuntelemalla pysyy juttu yllä ja mulla jonkinlainen maine työelämässä.

Vapaalla olen vain oman perheeni kesken.