Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olenko ainoa joka tykkää olla sairaalassa muiden hoidettavana?
12.11.2017 |
Toki asiaankuuluvasti sanon aina, että en viihdy sairaaloissa kun pitää olla vaan muiden armoilla, mutta oikeasti tykkään siitä. Olen elämässäni ollut tosi monta kertaa kaikissa pikku toimenpiteissä ja aina tykännyt siitä että saa vaan lepäillä ja hoitajat hoitaa. Myös synnytyksessä oli todella mukavaa olla ensin salissa parikymmentä tuntia vaan muiden armoilla (sitä sairasta kipua lukuun ottamatta), ja sen jälkeen sitten pari yötä osastolla. Onko muita, jotka myönnätte tykkäävänne sairaalassa olemisesta, siis jos ei ole jokin vakava sairaus kyseessä.
Kommentit (24)
Olen aina sairaalaan joutuessani ollut niin uupunut, että on ollut ihanaa saada hoitoa. Mitään suoraan henkeä uhkaavaa mulla ei ole ollut (syöpää tms.) mutta aika vakavia juttuja kyllä. Sairauksia, jotka ovat vähitellen ajaneet todella huonoon kuntoon. Silloin on ollut hyvin kiitollinen esmes ruoasta, joka tuodaan vuoteen ääreen.
Sanotaan, että sairaaloissa on niin levotonta, että täytyy olla todella huonossa kunnossa, jotta voi tuntea lepäävänsä siellä. No, mä oon ollut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tykkäisin jos olisi aina oma huone, mutta ei helvetissä ole.
No joo, kyllä mä tykkään. Kerrankin voi olla vaan eikä tarvitse huolehtia itse kaikesta mahdollisesta, vaikkapa nyt muista ihmisistä, itse. Voi tavallaan luovuttaa ja keskittyä olemaan ja parantumaan (vaikkei paranemisen eteen tietenkään ihan hirveäasti itse voi siellä saraalassa ollessa tehdä).
Riippuu mitä nappeja siellä tarjotaan.
Minusta sairaalat ovat väsyttäviä paikkoja. Heti käy nukuttamaan mennessä ovesta sisään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lievissä vaivoissa nautin (jos se nyt on oikea sana). Vakavista sairauksista ei ole kokemusta. Luulen tämän liittyvän siihen, että itse olen vähän sellainen hoivaajaluonne ja muut kertovat minulle aina huolistaan, mutta minä jään huolieni kanssa yksin. Kärsin myös läheisyyden puutteesta ja ylikiltteydestä.
Sairaalassa saa olla muiden hoidetavana. Leikkauksessa oli mukavaa, kun hoitaja silitti kättäni ja vointiani kyseltiin koko ajan. Magneettikuvauksissakin oli ihania hoitajia. Olkapään silittäminen on pieni ele, mutta se vaan tuntui niin hyvältä. Tuntui, että kerrankin saa olla muiden hoivattavana.
Olen aina luullut olevani ainoa, joka tykkää olla muiden hoivattavana. En ole koskaan puhunut siitä kenellekään. Luulen, että minulla on joku sisäinen lapsi, joka joskus vain haluaa olla muiden armoilla ja unohtaa kaikki aikuisuuden velvoitteet.
Mulle olisi painajaismaista joutua sairaalaan, en ole koskaan ollut. Yksityisyys on mulle tärkeää ja en saa nukutuksi muualla kuin kotona. No, jos on tarpeeksi sairas niin noihan on ihan toisarvoisia seikkoja tietysti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itse inhoan sitä, mutta luulen että se osin johtuu siitä että olen viettänyt sairaaloissa aikaa viimeisen 6 vuoden aikana liikaa syövän ja sen komplikaatioiden vuoksi, vuosin yhteensä keskimäärin 2-5kuukautta.
Toki jos tuollaisia satunnaisia käyntejä sattuisi niin voisi tuntua kivalta kun joku auttelee, mutta kun olet kuukausia sairaalassa ja joudut tukeutumaan toisiin ihmisiin jotta saat ruokaa, juomaa, puhtaat vaatteet päälle jne. niin alkaa tuntumaan erilaiselta.
Tuo ruoka nyt tulee mieleen ensimmäisenä. Ihan mukavaa kun joku kantaa valmiin ruuan naaman eteen muutaman päivän ajan, mutta 3 kuukauden jälkeen kun et ole kertaakaan saanut itse mitenkään päättää mitä syöt kyrsii enemmän kuin vähän. Jos tekisi mieli herkutella hyvällä pihvillä tai roskaruualla niin voi voi, ei mahda mitään.
En! Vihaan sairaalaa ja lääkäreitä koska itse olen lapsena joutunut niin paljon niissä olemaan. Sitten kuitenkin päädyin itsekin sairaalaan töihin - mutta jos potilaana joutuisin olemaan, saisin varmaan jonkun ahdistuskohtauksen. Ahdistaa jo se jos joutuu lääkärin vastaanotolle menemään, ensi viikolla olisi edessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä jos olen mennyt leikkaukseen niin kuntoilen sielläkin ja olen aktiivinen. Lähden pois mieluummin heti leikkauksen jälkeen kun oksentelut ohi. Poistan tikitkin itse. Siellä on niin paljon heitä jotka tarvii enemmän sitä hoitoa.
Kuorsaava huonetoveri on ikävä. Ruoka passataan eteen eikä se ole aina huonoa. Kipulääkket kohdallaan ja suihkuunkin olisin saanut pesijän. En tarvinnut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En vihaa mitään niin paljoa kuin sairaalassa oloa. Inhoan sitä (itse sairastamisen lisäksi tietenkin), että kaikki yksityisyys on mennyttä, vieraat ihmiset ronkkivat ja pyörivät ympärillä ja mikä pahinta, huoneessa on muita potilaita koko ajan.
Olen ollut leikattavana useasti, ja enemmän kuin leikkausta, pelkään tätä sairaalassa oloa. Jo se, että ennen leikkausta kysytään, että saako opiskelijoita tulla seuraamaan leikkausta, on aivan hirveää. Toki annan luvan, mutta ajatus siitä, että porukka vielä kaksinkertaistuu tilanteeseen, jossa olen täysin avuton ja kaikin tavoin paljaana, on kamala. No, onneksi on taju kankaalla.
Sairaalassa en saa nukuttua hetkeäkään, ainoastaan juuri nämä nukutuksen ajan ja hetken sen jälkeen, jolloin olen lääkkeillä tainnutettuna. Olen oikeasti ollut hereillä jopa heräämössä väkisin hereillä, koska en uskalla olla "muiden armoilla". Uskomatonta kyllä, pelkään eniten sitä että kuorsaan siellä heräämössä...
Olen siis joskus valvonut leikkauksen jälkeen liki kolme vuorokautta sairaalassa, nukahdellen ihan vain pienissä pätkissä (silloin kun huonekaverereiden välissä oli hetken vaihtotauko ja sain olla yksin). Kotiin päästyäni nukuin kuin tukki vuorokauden ympäri.
En ymmärrä yhtään, mistä tämä kauhea kammo on minulle tullut. Olen siis normaalisti erittäin sosiaalinen, ihmisrakas, avoin ja kaikin puolin sopeutuvainen ja "normaali", mutta tämä sairaalassaolokammo on jotain hirveää. En siis pelkää kipua tai toimenpiteitä, vaan itse siellä oloa.
No, onneksi ei tarvitse usein sairaalassa olla.
Mä olen ollut kolme kertaa suljetulla mielenterveysongelmien takia ja tykännyt tosi paljon olla siellä. Jotenkin se että sieltä ei pääse pois antaa mulle luvan täydelliseen rentoutumiseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Viimeksi, kun olin sairaalassa syöpäosastolla aivokasvaimen osapoistossa, oli ihan kiva, kun sai olla yksin huoneessa. Sai kattoo telkkaria ihan rauhassa ja nukkua rauhassa.
Minäkin olen tykännyt suljetulla osastolla ja muutenkin mielisairaalassa olosta. Samoin muutenkin sairaaloista (jos ei ole vakavaa sairautta). Kaiketi koska minusta ei lapsena huolehdittu.
Sairaalassa oltuani olen miettinyt, että varmaankin hyvin sosiaalisesti suuntautuville ihmisille on mukavaa olla sairaalassa (olettaen tietysti, ettei ole kipuja ja pahoinvointia yms.), kun on koko ajan hälinää ja juttuseuraa ympärillä. Palvelukin pelaa, ruoat tuodaan sänkyyn jne.
Itselleni sairaalassa oleminen on ollut painajaismaista, koska kaipaan yksityisyyttä ja hiljaisuutta niin paljon. Täysi "ylläpito" ei kompensoinut sitä lainkaan. Lisäksi olin siellä erittäin huonossa kunnossa fyysisesti.
Sama minulla, on ihanaa kun saa taantua luvan kanssa. On ollut hienoa jutella huonekavereiden kanssa. Tarvitsisin miehen, joka sallisi minun hakea lämpöä edes joskus ja jouluna. Mutta sainkin sellaisen, joka mustasukkaisesti vahtii, ettei hän vain jää ilman. Ei siis juuri edes huoli hoivaa ja ärtyy siitä, mutta ei myöskään sallisi sitä minulle eikä ainakaan itse kestä hoivata toista ellei ole hänen mielestään tosi hyvä syy. Tuntuu, että kuihdun hellyyden ja hoivan kaipuuseen.
Kas tosiaan, mieshän on kuin äitini. Vasta dementoituneena hän alkoi sallia toisten kosketuksen ja haluta taputella muita itse. Olen ilmeisesti suhteellisen järjissäni, koska vauvana hän kai kuitenkin vielä osasi suhtautua minuun ja pitää hyvänä siinä kuin kissaakin. Miksi koskaan opinkaan sanomaan ei - olisin aina vain sanonut mau. Ehkä minun ei tarvitsisi nykyisin haaveilla sairaalasta.
Vierailija kirjoitti:
En omaa mitään vammaista piikkikammoa tai pelkää kuolemaa sairaalassa muutenkaan tai muuta epä-äälyllistä.
Kuulostat kyllä aika vammaiselta...
En todellakaan haluaisi moiseen kidutuslaitokseen.
Alue: Aihe vapaa
Minä! En ole tosin päässyt sinne nuorempana ja nykyisin nukun niin huonosti, etten enää viihtyisi. Jos sais olla vain päivät niin se ois kivaa :)
En omaa mitään vammaista piikkikammoa tai pelkää kuolemaa sairaalassa muutenkaan tai muuta epä-äälyllistä.