Lue keskustelun säännöt.
Jättäminen on vain niin paljon helpompaa kuin suhteen korjaaminen
03.11.2017 |
Suhteen alkuhuuma on poikkeuksetta kivaa aikaa. Sitten tulee arki, josta voi työstää mukavan ja toimivan. Kaikki ei tosin siihen kykene, vaan alkavat tuolloin haikailemaan alkuhuuman jännittävyyttä ja uutuuden tunnetta. Tässä vaiheessa tulee ero yllättävän monella nykyään.
Arjesta opitaan tykkäämään tai ainakin sietämään, mutta silti haikaillaan alkuaikojen tuntemuksia. Seuraavaksi tulee ratkaiseva vaihe, joka on ensimmäinen iso kriisi. Niitä on monia erilaisia, mutta yleisesti se uhkaa parisuhdetta jotenkin. Tämä on se helpoin kohta erota. Jos tuosta kumminkin selvitään, parisuhde vahvistuu ja seuraavat kriisit ratkeavat helpommin.
Noin puolentoista vuoden seurustelun jälkeen parisuhteemme on nyt ensimmäisessä isossa kriisissä, ja harkitsen eroa. Mietin omaa parisuhdehistoriaani, ja huomasin että minä olen aina jättänyt toisen. Se on vaan monesti se helpompi vaihtoehto.
Miksi nykypäivänä erotaan niin helposti? Onko uuden suhteen hankkiminen helpottunut? Vai onko vain huomattu että yksinkin voi elää? Onko loppuelämä yhden kumppanin kanssa vanhentunut ajattelutapa?
Kommentit (56)
ja kun on juuri erottu, niin uutta kehiin... kun ei osaa olla yksin, tuttu jättää kumpaninsa aina noin kolmen vuoden jälkeen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
ja kun on juuri erottu, niin uutta kehiin... kun ei osaa olla yksin, tuttu jättää kumpaninsa aina noin kolmen vuoden jälkeen...
Minulla samanlainen tuttu, mutta jättää yleensä noin vuoden jälkeen. Tykkää alkuhuumasta mutta arjen alkaessa kaipailee sinkkuaikoja.
Niin, nykyisin voi elää yksinkin. Miksi ihmeessä nähdä vaivaa ratkoa ties mitä suhteen ongelmia, jos voi elää tyytyväisenä yksinkin?
mitä lie traumoja, kun aina menee jonkin mönkään eikä panosta suhteeseen, pitää itsestään selvyytenä toista
80-luvun lopussa syntyneenä tuntemukseni ovat sekaiset. Toisaalta kaipailen vanhempieni näyttämän mallin täydellistä kumppanuutta, mutta toisaalta yksinkin on hyvä olla. Hankalaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Niin, nykyisin voi elää yksinkin. Miksi ihmeessä nähdä vaivaa ratkoa ties mitä suhteen ongelmia, jos voi elää tyytyväisenä yksinkin?
Entäs se toinen osapuoli? On tullut luvattua ja vakuuteltua. Parhaimmillaan talo ja lapset hankittu ja se kumppanikin on todennäköisesti uhrannut paljon suhteen eteen. Ja mitä saa palkkioksi? Eron.
Kyllä tältä palstalta näkee, että Suomalaisen miehen palkka on tulla jätetyksi ja petetyksi.
Vierailija kirjoitti:
80-luvun lopussa syntyneenä tuntemukseni ovat sekaiset. Toisaalta kaipailen vanhempieni näyttämän mallin täydellistä kumppanuutta, mutta toisaalta yksinkin on hyvä olla. Hankalaa.
Ei ole hankalaa. Hankalaa on se, kun ihmiset toisella puolella maailmaa joutuvat kamppailemaan eloonjäämisestään asein. Se on hankalaa. Tuo sinun "ongelmasi" on jotain naistenlehdistä poimittua viihdettä, jolla täytät elämääsi, koska pumpulissa elämisen myötä et enää osaa arvostaa elämän tärkeimpiä asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ihmisen odotukset kumppania kohtaan ja arkea kohtaan ovat ihan järjettömät... Rahaa pitäisi olla käytettävissä ja säästössä ja hieno koti valmiina, vastoinkäymisiä ei saisi tulla, kumppanin pitää tietysti olla komea/kaunis, fiksu, korkeakoulutettu, mutta maanläheinen ja romanttinen.
Samat arvot pitää jakaa, toisen ajatukset pitää tietää telepaattisesti. Naisen tulisi käydä töissä täysipäiväisesti ja hoitaa koti, mutta silti jaksaa vielä pitää huolta itsestään ja käydä salilla joka päivä. Miehen pitäisi olla miehekäs mutta feministinen, mutta ei liikaa, silleen sopivasti. Ja käydä salilla, ja hankkia rahaa ja olla hyvännäköinen, muttei liian ettei muut naiset roiku. Kaikki naisen odotukset täytyy toteuttaa.
Yhdessä asuessa arjenkin pitäisi olla juhlaa illallisineen ja aktiviteetteineen. Seksiä pitäisi harrastaa joka päivä, etenkin miehen pitää olla aina valmiina.......
Kyllä tosi-tv kansa pettyy kun suhteet vaativatkin töitä ja kompromisseja.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Niin, nykyisin voi elää yksinkin. Miksi ihmeessä nähdä vaivaa ratkoa ties mitä suhteen ongelmia, jos voi elää tyytyväisenä yksinkin?
Entäs se toinen osapuoli? On tullut luvattua ja vakuuteltua. Parhaimmillaan talo ja lapset hankittu ja se kumppanikin on todennäköisesti uhrannut paljon suhteen eteen. Ja mitä saa palkkioksi? Eron.
Kyllä tältä palstalta näkee, että Suomalaisen miehen palkka on tulla jätetyksi ja petetyksi.
mun tuttu on mies. oli niin rakastunut kosi jne. mutta ei tee mitään suhteen eteen, toinen yrittää kaikensa, mutta saa palkakseen pettämistä ja ei ollut edes munaa jättää vaimo, vaan siinäkin aloitteen joutui tekemään se petetty osapuoli, ja kuukausi erosta on niin rakastunut uuteen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhde tarjoaa henkistä kasvua enemmän kuin yksin oleminen.
En ymmärrä, miksi alkumetreillä ei saisi erota, jos ei ole lapsia kuviossa mukana. Jos ne ongelmat tulevat jo parin vuoden sisällä, niin kyllä se loppuelämä aika kitkuttamista on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
en ymmärrä miksei suhteen eteen tehdä. vaan erotaan helposti
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä, miksi alkumetreillä ei saisi erota, jos ei ole lapsia kuviossa mukana. Jos ne ongelmat tulevat jo parin vuoden sisällä, niin kyllä se loppuelämä aika kitkuttamista on.
No jos tarkoituksena on joskus saada pysyvä parisuhde ja se perhekin, niin ehkä ihan jokaista ei ensimmäisten hankaluuksien vuoksi kannata lopettaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parisuhde on vaikea muunmuassa siksi, että se haastaa ja suorastaan pakottaa katsomaan peiliin. Usein historiamme ja tarinamme vaikuttaa siihen, miksi peili jotenkin tuntuu vievän aina samaan näkymään. Kerroit, että olet huomannut olevasi suhteissasi se jättäjä. Oletko tutkinut tätä teemaa omassa elämäntarinassasi tarkemmin? Mitä tuo jättäminen sinulle ja sinusta kertoo`?
Entä, jos uskaltaisit jatkaa peilin kanssa tällä kerralla pidemmälle. Mitä pitää muuttua nyt? Miten voit itse olla luomassa muutosta hyvään? Minne mukavuusrajojesi ulkopuolelle on hyvä kurkottaa, missä kohtaa taas tärkeä pitää rajoistaan kiinni? Mitä tapahtuu, jos reagoitkin seuraavalla kerralla (esimerkiksi riitaan tai provokaatioon) aivan eri lailla kuin ennen? Miten toimia toisin?
Mitä ajattelet tämän tyyppisistä kysymyksistä, vievätkö ne yhtään oikeaan suuntaan?
Me kyllä yritimme korjata suhdetta, mutta koska olimme niin totaalisen erilaisia, ei siitä mitään tullut. Emme pitäneet juuri mistään samoista asioista, unelmamme olivat ihan eri suunnissa, samoin tapamme olla toisten ihmisten kanssa. Emme kohdanneet fyysisten - emmekä henkisten tarpeiden osalta juuri mitenkään. Kärsimme kiltisti tosi monta vuotta ihan liian pitkään. Miksi sitten olimme menneet yhteen- kumpikin kantoi oman perheensä epätervettä mallia siitä mitä se yhdessä oleminen on. Mutta kun lapset tulivat ja elämä alkoi, tajusimme, ettei meillä ole mitään jaettavaa. Eron jälkeen kaikilla on ollut kaikki paljon paremmin. Meillä on vain yksi elmä, on typerää viettää se venyen jatkuvasti kompromisseihin, pallo jalassa, tyytyen johonkin vähän sinnepäin. Lapsista täytyy pitää huolta, mutta kyllä muuten on tärkeää, että saa elää täysillä sitä omanlaistaan elämää. MOnet- niin miehet kuin naisetkin ovat pystyynkuolleita pökkelöitä, kun ovat tyytyneet ihan liian vähään. Sitten yritetään ulkoisilla seikoilla saada tyydytystä elämään. Voin kertoa, että kuoleman lähestyessa tulee olemaan aika järkytys tajuta, että sen ainutkertaisen elämänsä nysväsi jossakin epätyydyttävässä suhteessa, eläen säästöliekillä. Lasten saaminen ei tarkoita sitä että pitäisi kuolla henkisesti. Ennen ei erottu, kun se oli niin paheksuttavaa ja naiset usein täysin miestensä armilla- eikä mitään mahiksia elättää lapsiaan yksin. Niimpä naiset alistuivat, katkeroituvat ja purkiat pahan olonsa lapsiinsa. Ja se jatkumo näkyy tälläkin palstalla edelleen, niin paljon vittumaisia ihmisiä täällä palstailee.
Pullamössöt jättää, fiksummat pysyy yhdessä.
Ihan kuin luulisit että kaikki on samanlaisia kuin sinä.
Ei innosta kommentoimaan muuta.
Me olimme olleet yhdessä 2 vuotta kun esikoinen syntyi. Puoli vuotta lapsen syntymän jälkeen suhde oli täysin kriisissä, kävimme pariterapiassa pari kertaa mutta varallisuus ei enää riittänyt siihen (yli 100€/1,5h).. meidän työkalut suhteen hoitoon ja kummankin jaksaminen olivat loppu. Lopulta sitten erosimme. Mies muutti omaan asuntoon saman tien, minä jäin vauvan kanssa entiseen yhteiseen asuntoomme. Parissa viikossa kumpikin tiesimme että meidän on pakko vielä yrittää ja saada asiat toimimaan, halusimme niin kovasti olla yhdessä, toistemme sekä myös lapsen takia.
Pääsimme kuin ihmeen kaupalla kirkon järjestämään ilmaiseen terapiaan johon meitä ei aikaisemmin otettu. Teimme todella paljon töitä kumpikin suhteen eteen, välillä tuli täysiä takapakkia. Päälle puoli vuotta kävimme terapiassa 1-2krt/kk. Ja jotenkin me onnistuimme, kumpikin meni syvälle itseensä ja oivalsimme paljon asioita, miksi käyttäydymme mitenkin jne. jne jne..
Kirjoitan tätä tekstiä uudesta yhteisestä kodistamme, esikoinen peuhaa vieressäni ja vatsassa potkii meidän toinen lapsemme :``) <3
Parisuhde vaatii töitä. Jos sen faktan unohtaa ja alkaa pitää asioita ja kumppania itsestäänselvyytenä niin alkaa myös alamäki - tämän minä itse opin minun ja mieheni tarinasta.
Aina kun alkaa tuntua kurjalta, pitäisi muistaa ajatella, että on itse vastuussa omasta hyvinvoinnistaan ja hyvästä olosta. Se lähtee asenteesta: miksi minulla on kurja olo? Miksi purkaa sitä toiseen? Pitäisi osata keskustella syistä eikä seurauksista.
Voi myös katsoa peiliin ja miettiä, rakastaako oikeasti itseään, kunnioittaako itseään. Vain sitä kautta voi antaa samaa parisuhteessa - kunnioittaa itseään ja toista. Yllättävän monet ongelmat kumpuaa kunnioituksen ja arvostuksen puutteesta; siitä ettei huomata pieniä hyviä asioita ja sanota näitä asioita ääneen, vaan keskitytään huonoihin puoliin. Kun keskittyy myös hyvään, on paljon helpompi tarttua kehitettäviin asioihin nimenomaan siten, mitä voidaan tehdä yhdessä jotta kaikilla olisi hyvä olla - eikä niin että elämä on paskaa ja toinen on syypää.
On huomattu, että yksinkin voi elää. Parisuhteelta edellytetään nykyisin aivan erilaisia asioita kuin vielä 50 vuotta sitten. Jos niitä asioita ei parisuhteestaan saa, elämä ilman parisuhdetta on mukavampaa.