Muutto appivanhempien naapuriin?

Onko lapset miten pieniä? Jos nuorin vauvaiässä niin muuttaisin. Lapset on helppo heittää naapuriin kaitsettavaksi, jotta vanhemmat (etenkin äiti) saavat nukuttua edes pari tuntia. Jos taas jo koululaisia niin harkitsisin tarkkaan.

Vierailija kirjoitti:

Minä muutin miehen taloon keväällä ja nyt jo muuttofiilikset. En pitänyt yhtään huonona ajatuksena anopin läheisyyttä, olihan siinä kuitenki pensasaita yms välissä. Anoppi ramppaa ovella ja pihoila tämän tästä eikä mikään touhu pihallamme jää huomaamaatta. Kannattaa kyllä miettiä näitä juttuja vaikka olisi kuinka hyvät välit. 

Jos mies on siinä jo aiemmin asunut, anoppi on tottunut pitämään omana alueenaan. Ehkä hän on siivonnut, hoitanut pihaa ym. kuten omaansa.

Nyt ei sitten ole ymmärtänyt, että miehellä on uusi emäntä talossa.

Vai onko mies asunut siinä aiemmin exänsä kanssa, joka "ei sopeutunut" vaan on jo paennut "ystävällistä" anoppia?

Puhu miehen kanssa, kertokoon mammalleen, että sinä olet nyt rouva talossa.

Riippuu appivanhempien ja sinun luonteista, ehkä vähän miehesikin. Eli onko kunnioitusta toisen yksityisyyttä ja elämää kohtaan. Onko miehestäsi sanomaan vanhemmilleen jos rajat ylittyvät, tai oletko sinä sen luonteinen, että osaat pitää puolesi ystävällisesti heti ongelman havaittuasi.

Minä en osannut pitää miniänä puoliani, kun vasta sitten viimeisen pisaran tullessa,huutamalla.Minkäs teen, kun olin niin kiltiksi kasvatettu, että olisin mennyt vaikka leijonien luolaan, jos joku olisi käskenyt.

Meillä meni hyvin appivanhempien kanssa ennen kuin muutimme naapuriin. En ollut huomannut heidän dominoivia luonteitaan sitä ennen. Muutimme kymmenen vuoden jälkeen pois heidän naapurista, olisi pitänyt muuttaa heti pois. Elämäni keveni huomattavasti. Tiedän, että vikaa oli myös minussa, kun en osannut pitää puoliani asiallisesti, mutta tomerasti.

Minusta oli lapsena ihanaa, kun muutimme mummon naapuriin. Olimme käytännössä samassa pihapiirissä, ja olin mummon kanssa erittäin läheinen. Miinuspuoli oli sitten, että kun mummo alkoi vanhuuttaan sairastella, vanhempani joutuivat auttamaan häntä loppujen lopuksi monta kertaa päivässä. Itse taas autoin häntä mielelläni, mutta olin tuolloin muuttanut opiskelujen takia jo muualle ja olin vanhempieni ja mummon vain lomilla.

Meillä on appivanhemmat noin 600 metrin päässä. Ikinä eivät ole tulleet kysymättä, ja harvoin edes pyytämällä. Aikoinaan jos anoppia kysyi kauppareissun ajaksi katsomaan kuumeista lasta, sekään ei meinannut onnistua, vaan lapsi olisi pitänyt viedä mummolaan.

Meillä siis on toiminut varsin hyvin, mutta tapauskohtaistahan tämä on.

Muitten kokemuksilla ei ole mitään väliä, vain sillä minkä laisia appivanhempasi ovat ja miten sinä koet asian. 

Aikoinaan mieheni ja minä rakensimme talomme lähelle omia vanhempiani. He olivat paljon elämässämme mukana. Hakivat lapset päiväkodista tarvittaessa ja olivat muutenkin paljon heidän kanssaan. Vanhinta poikaa kuljettivat paljon kiekkoharrastukseen sekä tyttöjä partioon ja voimisteluun. Näimme useamman kerran viikossa  mutta he kunnioittivat perhe-elämäämme siten, että ilmoittivat aina tulostaan ellei siitä ollut muutoin jo aiemmin sovittu. Koskaan he eivät neuvoneet meitä missään etukäteen eivätkä myöskään takakäteen. 

Mieheni on usein maininnut, että ei olisi tullut mitään ilman appivanhempiani. Hän kaipaa heitä yhtä paljon kuin minäkin nyt kun heitä ei enää ole. Kuka ei haluaisi itselleen rakastavaa ja rajoja kunnioittavaa huolenpitoa.