Kun töissä ei tajuta että kohta palan loppuun

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ystäväni riskeeraa terveytensä? Koska hän on yksinhuoltaja, hänellä on asuntovelkaa ja pelko toimeentulosta. Hän on ottanut selvää, mitä ansaitsisi työttömänä eikä se vain riitä. Niinpä hänen on pakko leikkiä terveydellään ja katsoa, miten kauan se kestää. Surullista mutta totta.

Surullista, kyllä, mutta ei todellakaan mikään "pakko". Omistusasunnon voi myydä. Siinä ei ole pakko kitkuttaa. Jos vielä kyseessä on yksinhuoltaja, on törkeää lapsen laiminlyöntiä priorisoida asunto lapsen hyvinvoinnin yli - koska tottakai se heijastuu lapseen, jos vanhempi on koko ajan töissä ja riskeeraa terveytensä! Lapsi jää laiminlyödyksi ja huomiotta. Aivan järkyttävää tehdä noin vain RAHAN takia.

Suomessa ei kuitenkaan yksikään ihminen jää tahtomattaan asunnottomaksi tai kuole nälkään. Ok, pahin mahdollinen skenaario - asunto menee kaupaksi vain alihintaan, ja siitä jää velkaa. Hän menettää luottotietonsa eikä pysty maksamaan velkojaan. Mitä tapahtuu - kela maksaa vuokran ja toimeentulotuen.  Perheellä on katto pään päällä, ruokaa, ja sähköt ja sairauskulut maksetaan. Mitään dramaattista ei tapahdu. Kukaan ei kuole. Toisin kuin nykyisessä menossa tuo ystävä riskeeraa sekä oman terveytensä, että lapsensa mielenterveyden!

Itse asiassa ystäväni osti asunnon, koska se tuli halvemmaksi kuin vuokralla olo. Hänellä on siis kaksio ja hän maksaa lainanlyhennystä ja yhtiövastiketta täsmälleen samanverran kuin aikanaan vuokraa eli kyseessä oli puhtaasti taloudellinen päätös. Hän on laskenut myös sen, että myy asunnon ja vaihtaa asuinpaikkaa, mutta onhan se kurja repiä lapsi irti kavereistaan ja tutusta ympäristöstä. Tällaiset päätökset eivät ole helppoja.

JA pahin on tuo ehdotuksesi hypätä yhteiskunnan elätiksi. Ehkä kyse on minun sukupolvestani, mutta kun on koko ikänsä tehnyt töitä itse, ei vain näe vaihtoehtona systeemin hyväksikäyttöä. Se kuulostaa meidän elinpiirissämme samalta kuin käskettäisiin mennä kirkkoon ja napata kolikoita kolehdista ja päälle syytetään vain laiskaksi, kun moraali ei taivu tuohon. Ehkä tämä on myös sukupolvikysymys. Keski-iän ohittaneet eivät kuppaa yleensä systeemiä samalla tavalla kuin nuoremmat sukupolvet tai sitten kyse on tietystä yhteiskuntaluokasta. Ystäväpiirissämme kukaan ei ole rikas ja perheissämme on tehty ihan kaikkea työtä rahan kokoon saamiseksi.

Teillä on monia hyviä pointteja.... ja totta, ei niiden haukkujen olisi pitänyt mennä ihon alle koska ne tulivat aiheetta, siis sillä lailla aiheetta että syynä ei ole oma huonouteni vaan työkuorman täydellinen epärealistisuus. Kuten kirjoitin, olen yli 40 v ja tämänkin työn sain vajaan vuoden työttömyyden jälkeen alkuvuodesta... ehkä sekin hieman selittää teille tätä "miellyttämisenhalua" ja tietynlaista typerää uhriutumista. Työpaikat ovat kiven alla ja tämäkin työpaikka oli vaikea löytää, mutta totta on että itse olen itsestäni vastuussa...tässä pitää nyt punnita ne vaihtoehdot olenko mieluummin stressaantunut työtön ( kyllä, sekin stressasi pahasti... kymmeniä hakemuksia ja epätieto tulevasta oli tosi raskasta plus pienet tulot ), vai stressaantunut ylityöllistetty. Ap

Vierailija kirjoitti:

Kirjoitit otsikkoon, että "Kun töissä ei tajuta että kohta palan loppuun". 

Olet väärässä. Tottakai ne sen tajuaa ihan selvästi. Niitä ei vaan KIINNOSTA.

Niin, niin se taitaa olla. Aika järkyttävää. Silmäni avaava lause.😨 Kiitos! Ap

Vierailija kirjoitti:

Teillä on monia hyviä pointteja.... ja totta, ei niiden haukkujen olisi pitänyt mennä ihon alle koska ne tulivat aiheetta, siis sillä lailla aiheetta että syynä ei ole oma huonouteni vaan työkuorman täydellinen epärealistisuus. Kuten kirjoitin, olen yli 40 v ja tämänkin työn sain vajaan vuoden työttömyyden jälkeen alkuvuodesta... ehkä sekin hieman selittää teille tätä "miellyttämisenhalua" ja tietynlaista typerää uhriutumista. Työpaikat ovat kiven alla ja tämäkin työpaikka oli vaikea löytää, mutta totta on että itse olen itsestäni vastuussa...tässä pitää nyt punnita ne vaihtoehdot olenko mieluummin stressaantunut työtön ( kyllä, sekin stressasi pahasti... kymmeniä hakemuksia ja epätieto tulevasta oli tosi raskasta plus pienet tulot ), vai stressaantunut ylityöllistetty. Ap

Ap kuule. Esität mahdollisiksi vaihtoehdoiksi vain kahta ääripäätä: stressaantunut työtön tai stressaantunut ylityöllistetty. Miksi et esitä mahdolliseksi vaihtoehdoksi, että asetat rajat nykyiselle pomolle, teet vain ne työt, jotka ehdit klo 8-16 välillä, naurat mahdollisille epäreiluille haukkumisille ja olet terve, stressitön, työssäkäyvä normaalilla työajalla? Ymmärrätkö, että tuo on se oikea ratkaisu tähän, eikä sinun ääripääsi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ystäväni riskeeraa terveytensä? Koska hän on yksinhuoltaja, hänellä on asuntovelkaa ja pelko toimeentulosta. Hän on ottanut selvää, mitä ansaitsisi työttömänä eikä se vain riitä. Niinpä hänen on pakko leikkiä terveydellään ja katsoa, miten kauan se kestää. Surullista mutta totta.

Surullista, kyllä, mutta ei todellakaan mikään "pakko". Omistusasunnon voi myydä. Siinä ei ole pakko kitkuttaa. Jos vielä kyseessä on yksinhuoltaja, on törkeää lapsen laiminlyöntiä priorisoida asunto lapsen hyvinvoinnin yli - koska tottakai se heijastuu lapseen, jos vanhempi on koko ajan töissä ja riskeeraa terveytensä! Lapsi jää laiminlyödyksi ja huomiotta. Aivan järkyttävää tehdä noin vain RAHAN takia.

Suomessa ei kuitenkaan yksikään ihminen jää tahtomattaan asunnottomaksi tai kuole nälkään. Ok, pahin mahdollinen skenaario - asunto menee kaupaksi vain alihintaan, ja siitä jää velkaa. Hän menettää luottotietonsa eikä pysty maksamaan velkojaan. Mitä tapahtuu - kela maksaa vuokran ja toimeentulotuen.  Perheellä on katto pään päällä, ruokaa, ja sähköt ja sairauskulut maksetaan. Mitään dramaattista ei tapahdu. Kukaan ei kuole. Toisin kuin nykyisessä menossa tuo ystävä riskeeraa sekä oman terveytensä, että lapsensa mielenterveyden!

Itse asiassa ystäväni osti asunnon, koska se tuli halvemmaksi kuin vuokralla olo. Hänellä on siis kaksio ja hän maksaa lainanlyhennystä ja yhtiövastiketta täsmälleen samanverran kuin aikanaan vuokraa eli kyseessä oli puhtaasti taloudellinen päätös. Hän on laskenut myös sen, että myy asunnon ja vaihtaa asuinpaikkaa, mutta onhan se kurja repiä lapsi irti kavereistaan ja tutusta ympäristöstä. Tällaiset päätökset eivät ole helppoja.

JA pahin on tuo ehdotuksesi hypätä yhteiskunnan elätiksi. Ehkä kyse on minun sukupolvestani, mutta kun on koko ikänsä tehnyt töitä itse, ei vain näe vaihtoehtona systeemin hyväksikäyttöä. Se kuulostaa meidän elinpiirissämme samalta kuin käskettäisiin mennä kirkkoon ja napata kolikoita kolehdista ja päälle syytetään vain laiskaksi, kun moraali ei taivu tuohon. Ehkä tämä on myös sukupolvikysymys. Keski-iän ohittaneet eivät kuppaa yleensä systeemiä samalla tavalla kuin nuoremmat sukupolvet tai sitten kyse on tietystä yhteiskuntaluokasta. Ystäväpiirissämme kukaan ei ole rikas ja perheissämme on tehty ihan kaikkea työtä rahan kokoon saamiseksi.

MOT. Tässä tulee juuri erittäin hyvin ilmi, että se minkä sinä miellät "pakkona", on vain ajatusrakennelmia omassa päässä. Priorisoit pakonomaiset "omillaan pärjäämisen" ohi terveyden ja lapsen hyvinvoinnin. Sanoitat itsestä huolehtimisen kieltäytymällä terveyden riskeeraavasta työstä "laiskuudeksi ja kuppaukseksi". Reaktiosi on vieläpä melko voimakas - koska kommenttini ravistuttaa käsitystäsi siitä, mikä on oikeasti pakko ja mikä ei.

Puhu siis mieluummin siitä, mitä oikeasti tarkoitat: "ystäväni priorisoi työntekemisen ohi oman terveytensä ja lapsensa, koska haluaa ennemmin ylläpitää kuvaa ahkeruudesta ja luterilaisesta työmoraalista." ei suinkaan "ystäväni on pakko". Ei, ei ole yhäkään pakko, vaan kyseessä on valinta joka kumpuaa häneen (ja sinuun) syötetystä arvomaailmasta ja siitä, että välitätte enemmän siitä mitä muut ajattelevat (etteivät vaan laiskaksi luule), kuin siitä, kuinka itse ja oma lapsi voi. Arvovalinta, ei pakko.

Kun puhuu asioista niiden oikeilla nimillä, on helpompi miettiä niitä vaihtoehtojakin. Esim. kumpaa lapsi arvostaa enemmän 20 vuoden päästä - sitä ettei vaan joku kaukainen sukulainen päässyt sanomaan äitiä lusmuksi, vai sitä että äiti olisi yhä elossa ja itsellä olisi ollut turvallinen äitisuhde lapsuudessa... Kumpi vaihtoehto on oikeasti niitä omia arvoja lähempänä, vaikka sotisikin joitakin toisia arvoja vastaan.

Vierailija kirjoitti:

Teillä on monia hyviä pointteja.... ja totta, ei niiden haukkujen olisi pitänyt mennä ihon alle koska ne tulivat aiheetta, siis sillä lailla aiheetta että syynä ei ole oma huonouteni vaan työkuorman täydellinen epärealistisuus. Kuten kirjoitin, olen yli 40 v ja tämänkin työn sain vajaan vuoden työttömyyden jälkeen alkuvuodesta... ehkä sekin hieman selittää teille tätä "miellyttämisenhalua" ja tietynlaista typerää uhriutumista. Työpaikat ovat kiven alla ja tämäkin työpaikka oli vaikea löytää, mutta totta on että itse olen itsestäni vastuussa...tässä pitää nyt punnita ne vaihtoehdot olenko mieluummin stressaantunut työtön ( kyllä, sekin stressasi pahasti... kymmeniä hakemuksia ja epätieto tulevasta oli tosi raskasta plus pienet tulot ), vai stressaantunut ylityöllistetty. Ap

No nyt olet alkuvuodesta asti näyttänyt, että osaat, pystyt ja saat paljon aikaan. Olisiko sinun ottaa oma ja arvoisesi paikka siellä, eikä jättäytyä kynnysmatoksi? Yrityksenne / yksikkönne palvelujen toiminta tai toimimattomuus eivät ole yksin sinun vastuullasi tai oikeastaan ne eivät ole ollenkaan sinun vastuullasi, vaikka sinä teet ilmeisen liiketoimintakriittisiä töitä. Sinä olet "vain" töissä siellä, vaikka jumaliste hyvin ne hommat hoidatkin ja kannat vastuuta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ystäväni riskeeraa terveytensä? Koska hän on yksinhuoltaja, hänellä on asuntovelkaa ja pelko toimeentulosta. Hän on ottanut selvää, mitä ansaitsisi työttömänä eikä se vain riitä. Niinpä hänen on pakko leikkiä terveydellään ja katsoa, miten kauan se kestää. Surullista mutta totta.

Surullista, kyllä, mutta ei todellakaan mikään "pakko". Omistusasunnon voi myydä. Siinä ei ole pakko kitkuttaa. Jos vielä kyseessä on yksinhuoltaja, on törkeää lapsen laiminlyöntiä priorisoida asunto lapsen hyvinvoinnin yli - koska tottakai se heijastuu lapseen, jos vanhempi on koko ajan töissä ja riskeeraa terveytensä! Lapsi jää laiminlyödyksi ja huomiotta. Aivan järkyttävää tehdä noin vain RAHAN takia.

Suomessa ei kuitenkaan yksikään ihminen jää tahtomattaan asunnottomaksi tai kuole nälkään. Ok, pahin mahdollinen skenaario - asunto menee kaupaksi vain alihintaan, ja siitä jää velkaa. Hän menettää luottotietonsa eikä pysty maksamaan velkojaan. Mitä tapahtuu - kela maksaa vuokran ja toimeentulotuen.  Perheellä on katto pään päällä, ruokaa, ja sähköt ja sairauskulut maksetaan. Mitään dramaattista ei tapahdu. Kukaan ei kuole. Toisin kuin nykyisessä menossa tuo ystävä riskeeraa sekä oman terveytensä, että lapsensa mielenterveyden!

Itse asiassa ystäväni osti asunnon, koska se tuli halvemmaksi kuin vuokralla olo. Hänellä on siis kaksio ja hän maksaa lainanlyhennystä ja yhtiövastiketta täsmälleen samanverran kuin aikanaan vuokraa eli kyseessä oli puhtaasti taloudellinen päätös. Hän on laskenut myös sen, että myy asunnon ja vaihtaa asuinpaikkaa, mutta onhan se kurja repiä lapsi irti kavereistaan ja tutusta ympäristöstä. Tällaiset päätökset eivät ole helppoja.

JA pahin on tuo ehdotuksesi hypätä yhteiskunnan elätiksi. Ehkä kyse on minun sukupolvestani, mutta kun on koko ikänsä tehnyt töitä itse, ei vain näe vaihtoehtona systeemin hyväksikäyttöä. Se kuulostaa meidän elinpiirissämme samalta kuin käskettäisiin mennä kirkkoon ja napata kolikoita kolehdista ja päälle syytetään vain laiskaksi, kun moraali ei taivu tuohon. Ehkä tämä on myös sukupolvikysymys. Keski-iän ohittaneet eivät kuppaa yleensä systeemiä samalla tavalla kuin nuoremmat sukupolvet tai sitten kyse on tietystä yhteiskuntaluokasta. Ystäväpiirissämme kukaan ei ole rikas ja perheissämme on tehty ihan kaikkea työtä rahan kokoon saamiseksi.

MOT. Tässä tulee juuri erittäin hyvin ilmi, että se minkä sinä miellät "pakkona", on vain ajatusrakennelmia omassa päässä. Priorisoit pakonomaiset "omillaan pärjäämisen" ohi terveyden ja lapsen hyvinvoinnin. Sanoitat itsestä huolehtimisen kieltäytymällä terveyden riskeeraavasta työstä "laiskuudeksi ja kuppaukseksi". Reaktiosi on vieläpä melko voimakas - koska kommenttini ravistuttaa käsitystäsi siitä, mikä on oikeasti pakko ja mikä ei.

Puhu siis mieluummin siitä, mitä oikeasti tarkoitat: "ystäväni priorisoi työntekemisen ohi oman terveytensä ja lapsensa, koska haluaa ennemmin ylläpitää kuvaa ahkeruudesta ja luterilaisesta työmoraalista." ei suinkaan "ystäväni on pakko". Ei, ei ole yhäkään pakko, vaan kyseessä on valinta joka kumpuaa häneen (ja sinuun) syötetystä arvomaailmasta ja siitä, että välitätte enemmän siitä mitä muut ajattelevat (etteivät vaan laiskaksi luule), kuin siitä, kuinka itse ja oma lapsi voi. Arvovalinta, ei pakko.

Kun puhuu asioista niiden oikeilla nimillä, on helpompi miettiä niitä vaihtoehtojakin. Esim. kumpaa lapsi arvostaa enemmän 20 vuoden päästä - sitä ettei vaan joku kaukainen sukulainen päässyt sanomaan äitiä lusmuksi, vai sitä että äiti olisi yhä elossa ja itsellä olisi ollut turvallinen äitisuhde lapsuudessa... Kumpi vaihtoehto on oikeasti niitä omia arvoja lähempänä, vaikka sotisikin joitakin toisia arvoja vastaan.

En enää puhu ystäväni puolesta enkä ap:n vaan nyt lähinnä valoitan omaa ajatusmaailmaani (ja voi olla, että ystäväni tai ap ovat joissain kohdissa samaa mieltä mutta joissain kohdissa varmaan myös eri mieltä).

Jos annan ajatusteni mennä niin kuin kehotat ja uskon, että olet oikeassa, niin silloin minun on myös uskottava loogisesti, että köyhyys ja huono-osaisuus on aina oma valinta ja tällöin ei mielestäni ole järkeä pitää Suomen hyvinvointivaltiojärjestelmää pystyssä, koska on yksilön oma valinta, onko hän köyhä vai rikas.

Kun tehdään moraalisia valintoja, tehdään niitä aina kotoa opitun arvomaailman perusteella. Eräs tuttuni ei ottanut kolmen vuoden työttömyyden jälkeen työtä vastaan, koska työhön olisi ollut tunnin työmatka ja 5-vuotias olisi joutunut olemaan päiväkodissa 10 tuntia. Nyt tästä tapahtumasta on lähes 10 vuotta aikaa ja tämä nainen on edelleen työtön ja hänen lapsensa on teini, jonka mielestä työnteko ei kannata. Perheen arvomaailma on yksi arvokkaimmista pääomista, mitä lapselleen voi antaa.

Mitä jos tämä tuttuni olisikin käynyt kuukauden töissä ja ostanut ensimmäisellä palkallaan auton (työmatka tuolloin 20-30 minuuttia)? Minkä viestin hän olisi tässä lapselleen antanut? Huono-osaisuus periytyy, se on fakta. Oma isäni oli 90-luvun laman aikana työtön eikä ylpeys antanut periksi kirjautua työttömäksi vaan perusti oman yrityksen, joka alkoi olla tuottava vasta neljän vuoden jälkeen. Sinä aikana elimme äitini palkalla ja isäni lyhyillä työkeikoilla. Tuon arvomaailman minä olen omaksunut. En tosin olisi kirjautumatta työttömäksi, mutta olen oppinut vanhemmiltani, että kaikenlainen työ on arvokasta ja että sinnikkyys palkitaan tässäkin asiassa.

Oletan siis, että ystäväni niin kuin minä haluaa välittää lapselleen mallin siitä, että vaikeista asioistakin selvitään ilman, että täytyy juosta toisten kukkarolle. Lapsi ei ole enää niin pieni, etteikö ymmärrä, miksi töissä täytyy käydä, ja omat lapsenikin ovat jo sen verran isoja, että työssäkäymisen idea on heille selvä. En tässä yritä sanoa, että ihmisten pitäisi ajaa itsensä loppuun töissä, jotta vain eivät jää työttömäksi vaan yritän sanoa, että se ei ole helppo valinta, kun koko arvomaailma sotii sitä vastaan. Meidät on kasvatettu sellaisiksi, että niiden hyvien aikojen uskotaan koittavan. Minun isovanhempani eivät olleet niitä, jotka juoksivat Ruotsiin piiloon vuonna 1939 eivätkä niitä, jotka uskoivat, että ei tässä voi mitään tehdä. Onko todennäköistä, että jokin vaihe työssä kestää loputtomiin? Vai voisiko olla mahdollista, että ei tarvitse irtisanoutua vaan ehkä ennemminkin löytää toisenlaisia keinoja asioiden ratkaisemiseen?

Kyseessä siis on moraalinen arvovalinta. Ymmärrän, että toisille on itsestään selvää, että leipurilta varastetaan syötävät, jos itsellä ei niitä ole. Onhan se myös paljon helpompaa kuin löytää itse töitä. Ja näin ollen se sama toimintakaava on itsestään selvää myös perheen lapsille. Kun leipuri menee konkurssiin, ei nähdä mitään vikaa omassa navassa, koska ainahan se ex-leipuri voi varastaa toiselta leipurilta - niin mekin tehdään. Ihan oma on valinta, haluaako kuolla nälkään vai varastaa. Ihan oma valinta, haluaako olla leipuri, jolta kaikki kumminkin varastaa vai se varas, jolta kukaan ei varasta. Kummaksi haluat kasvattaa omat lapsesi? Vai olisiko sittenkin niitä vaihtoehtoja, uskoa tulevaisuuteen, keinoja ratkaista ongelmat järkevämmällä tavalla?

Tuttua on. Minullekin aikoinaan yksi esimies sanoi, että älä tee niin tarkasti niitä töitä! Justiinsa, sittenhän ne olisivat palanneet minulle takaisin sieltä, minne nämä asiapaperit silloin ennen tietokoneaikaa lähetineteenpäin. Tämä kertoi, miten vähän esimiehet tajuavat alaistensa töistä. Varmaan toisenlaisiakin toki on.

Selvisin juuri "elossa" eläkkeelle. Pelkäsin, etten ikinä selviä tänne asti. Se on niin helppo sanoa, että älkää raatako, olette liian kilttejä. Minä kannoin ainakin viimeiset 15 vuotta syyllisyyttä, etten ollut tarpeeksi hyvä, nopea sun muuta. Etten vaan saanut lomani aikana kertyneitä rästejä tehtyä. Sitten tuli sairaslomia, rästejä lisää. Toimiston sisäpiirin  "kuningatar" oli innoissaan päästessään näykkimään minua, eikä häntä kukaan estänyt. Esimies vähätteli tämän ilkeän ihmisen toimintaa, tämä oli kyllä se kirsikka kakun päälle. Työterveyshuollon nuovosta halauduin ja pääsin osa-aikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle - silläkin uhalla, että nyt tuleva varsinainen eläkkeeni on hyvin pieni. En vaan enää jaksanut tuossa ilmapiirissä kokoaikaisena.

Oli työterveyshuoltoa, työsuojelua - joka olisi kyllä tullut väliinkin, mutta pelkäsin, etten ainakaan sitten selviä kun joudun oikein kaikkien hampaisiin. Tämä johtava ilkeilijä kun keräsi ympärilleen myötäilijät, ja ymmärrän kyllä tavallaan heitäkin. Esimiehistä ei ollut mitään tukea koskaan.

Olen vieläkin hieman sekavissa tunnelmissa, joten en osaa edes neuvoa  sinua ap. Toivoisin, että olisit minua jämäkämpi, koska tuollainen kuormittuminen sairastuttaa ihmisen, ei vain henkisesti vaan myös fyysisesti. Sairastuin syöpään, ja kyllä stressi on yksi riskitekijä, pitkän jatkuessaan. Kuvaavaa on, että olin sairaslomalla (viimein kun oli pakko jäädä kokonaan) helpottuneempi, stressittömämpi kuin työssä ollessani. Minun päämääräni oli vain ja ainoastaan selviäminen hoidoista, ja eloon jääminen. Työ oli kerrankin mitätön sivuasia. Sitten kun menin takaisin töihin, sama rumba tosin alkoi taas. Toivoin jopa epätoivoisena, että sairastuisin uudelleen! Kunhan vaan pääsisin pois siitä vähättelystä, ainaisesta työkaaoksesta ja työpanokseni kyseenalaistamisesta.

Muistakaa, ap ja muut, että teillä on elämää edessänne. Itse toivon nyt, että olisin uskaltanut vaikka irtisanoutua. Mutta kun olin yksineläjä, se tuntui mahdottomalta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi ystäväni riskeeraa terveytensä? Koska hän on yksinhuoltaja, hänellä on asuntovelkaa ja pelko toimeentulosta. Hän on ottanut selvää, mitä ansaitsisi työttömänä eikä se vain riitä. Niinpä hänen on pakko leikkiä terveydellään ja katsoa, miten kauan se kestää. Surullista mutta totta.

Surullista, kyllä, mutta ei todellakaan mikään "pakko". Omistusasunnon voi myydä. Siinä ei ole pakko kitkuttaa. Jos vielä kyseessä on yksinhuoltaja, on törkeää lapsen laiminlyöntiä priorisoida asunto lapsen hyvinvoinnin yli - koska tottakai se heijastuu lapseen, jos vanhempi on koko ajan töissä ja riskeeraa terveytensä! Lapsi jää laiminlyödyksi ja huomiotta. Aivan järkyttävää tehdä noin vain RAHAN takia.

Suomessa ei kuitenkaan yksikään ihminen jää tahtomattaan asunnottomaksi tai kuole nälkään. Ok, pahin mahdollinen skenaario - asunto menee kaupaksi vain alihintaan, ja siitä jää velkaa. Hän menettää luottotietonsa eikä pysty maksamaan velkojaan. Mitä tapahtuu - kela maksaa vuokran ja toimeentulotuen.  Perheellä on katto pään päällä, ruokaa, ja sähköt ja sairauskulut maksetaan. Mitään dramaattista ei tapahdu. Kukaan ei kuole. Toisin kuin nykyisessä menossa tuo ystävä riskeeraa sekä oman terveytensä, että lapsensa mielenterveyden!

Itse asiassa ystäväni osti asunnon, koska se tuli halvemmaksi kuin vuokralla olo. Hänellä on siis kaksio ja hän maksaa lainanlyhennystä ja yhtiövastiketta täsmälleen samanverran kuin aikanaan vuokraa eli kyseessä oli puhtaasti taloudellinen päätös. Hän on laskenut myös sen, että myy asunnon ja vaihtaa asuinpaikkaa, mutta onhan se kurja repiä lapsi irti kavereistaan ja tutusta ympäristöstä. Tällaiset päätökset eivät ole helppoja.

JA pahin on tuo ehdotuksesi hypätä yhteiskunnan elätiksi. Ehkä kyse on minun sukupolvestani, mutta kun on koko ikänsä tehnyt töitä itse, ei vain näe vaihtoehtona systeemin hyväksikäyttöä. Se kuulostaa meidän elinpiirissämme samalta kuin käskettäisiin mennä kirkkoon ja napata kolikoita kolehdista ja päälle syytetään vain laiskaksi, kun moraali ei taivu tuohon. Ehkä tämä on myös sukupolvikysymys. Keski-iän ohittaneet eivät kuppaa yleensä systeemiä samalla tavalla kuin nuoremmat sukupolvet tai sitten kyse on tietystä yhteiskuntaluokasta. Ystäväpiirissämme kukaan ei ole rikas ja perheissämme on tehty ihan kaikkea työtä rahan kokoon saamiseksi.

MOT. Tässä tulee juuri erittäin hyvin ilmi, että se minkä sinä miellät "pakkona", on vain ajatusrakennelmia omassa päässä. Priorisoit pakonomaiset "omillaan pärjäämisen" ohi terveyden ja lapsen hyvinvoinnin. Sanoitat itsestä huolehtimisen kieltäytymällä terveyden riskeeraavasta työstä "laiskuudeksi ja kuppaukseksi". Reaktiosi on vieläpä melko voimakas - koska kommenttini ravistuttaa käsitystäsi siitä, mikä on oikeasti pakko ja mikä ei.

Puhu siis mieluummin siitä, mitä oikeasti tarkoitat: "ystäväni priorisoi työntekemisen ohi oman terveytensä ja lapsensa, koska haluaa ennemmin ylläpitää kuvaa ahkeruudesta ja luterilaisesta työmoraalista." ei suinkaan "ystäväni on pakko". Ei, ei ole yhäkään pakko, vaan kyseessä on valinta joka kumpuaa häneen (ja sinuun) syötetystä arvomaailmasta ja siitä, että välitätte enemmän siitä mitä muut ajattelevat (etteivät vaan laiskaksi luule), kuin siitä, kuinka itse ja oma lapsi voi. Arvovalinta, ei pakko.

Kun puhuu asioista niiden oikeilla nimillä, on helpompi miettiä niitä vaihtoehtojakin. Esim. kumpaa lapsi arvostaa enemmän 20 vuoden päästä - sitä ettei vaan joku kaukainen sukulainen päässyt sanomaan äitiä lusmuksi, vai sitä että äiti olisi yhä elossa ja itsellä olisi ollut turvallinen äitisuhde lapsuudessa... Kumpi vaihtoehto on oikeasti niitä omia arvoja lähempänä, vaikka sotisikin joitakin toisia arvoja vastaan.

En enää puhu ystäväni puolesta enkä ap:n vaan nyt lähinnä valoitan omaa ajatusmaailmaani (ja voi olla, että ystäväni tai ap ovat joissain kohdissa samaa mieltä mutta joissain kohdissa varmaan myös eri mieltä).

Jos annan ajatusteni mennä niin kuin kehotat ja uskon, että olet oikeassa, niin silloin minun on myös uskottava loogisesti, että köyhyys ja huono-osaisuus on aina oma valinta ja tällöin ei mielestäni ole järkeä pitää Suomen hyvinvointivaltiojärjestelmää pystyssä, koska on yksilön oma valinta, onko hän köyhä vai rikas.

blaablaablaal

Nyt oli kyse ihmisestä, joka uhraa terveytensä työn vuoksi, ja itse sanoit että on vain ajan kysymys milloin terveys pettää. Syy oli se, että ko. ihminen ei halua luopua omistusasunnostaan.

Siihen on ihan turha vetää mitään leivän varastamista. Mutta ok, ehkä sinun ystävällesi, ja sinulle, se omistusasunto on tärkeämpi kuin oma ja lapsen terveys, se on ihan teidän valintanne. Mutta silloin on myöskään ihan turha valittaa, koska kyseessä todellakin on valinta.