9v lapsi, jos ei saa tehdä mitä haluaa, alkaa hirveä jankutus ja kinuaminen, menee hermot!

Normaalia. Siitä se pikku hiljaa alkaa teinistyä ja osoittaa omaa tahtoa. Ei auta kuin jatkaa samaa mallia kun ennen jollei halua olla pulassa sitten kun se kunnon teini ikä iskee päälle.

Kuulostaa rasittavalta mutta hienosti olette jaksaneet pitää kiinni päätöksistänne! Auttaisiko yhtään, jos varoitatte muutaman kerran esim. ennen kuin TV:n katselu pitää lopettaa, niin lapsi ehtii henkisesti valmistautua siitä irtautumiseen. Meillä kolmesta lapsesta yksi vaatii nämä ennakkovaroitukset. Jos ne unohtuvat tulee kivan tekemisen lopettamisesta voimakas tunnereaktio vs. ei mitään reaktiota, jos on ennakoitu lopetus.

Onko lapsi jonkun kaverin luona nähnyt, että jankutus toimii tai saanut sillä muualla tahtonsa läpi esim. isovanhemmilla?

Perusteletko lapselle säännöt? Itse yleensä kertaan perustelut/muistutan niistä jos protestoidaan. Saatan myös sanoa ääneen lapsen tunteen, sinua harmittaa/suututtaa, kun et saa tehdä asiaa x. Joskus jos nämä ei auta ja jankutetaan sanon, että voit jankuttaa asiasta ihan niin paljon kuin haluat mutta päätös ei sillä muutu. Varmaan olisi itsellesikin mukavampi keksiä jotain muuta tekemistä.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa rasittavalta mutta hienosti olette jaksaneet pitää kiinni päätöksistänne! Auttaisiko yhtään, jos varoitatte muutaman kerran esim. ennen kuin TV:n katselu pitää lopettaa, niin lapsi ehtii henkisesti valmistautua siitä irtautumiseen. Meillä kolmesta lapsesta yksi vaatii nämä ennakkovaroitukset. Jos ne unohtuvat tulee kivan tekemisen lopettamisesta voimakas tunnereaktio vs. ei mitään reaktiota, jos on ennakoitu lopetus.

Onko lapsi jonkun kaverin luona nähnyt, että jankutus toimii tai saanut sillä muualla tahtonsa läpi esim. isovanhemmilla?

Perusteletko lapselle säännöt? Itse yleensä kertaan perustelut/muistutan niistä jos protestoidaan. Saatan myös sanoa ääneen lapsen tunteen, sinua harmittaa/suututtaa, kun et saa tehdä asiaa x. Joskus jos nämä ei auta ja jankutetaan sanon, että voit jankuttaa asiasta ihan niin paljon kuin haluat mutta päätös ei sillä muutu. Varmaan olisi itsellesikin mukavampi keksiä jotain muuta tekemistä.

Ihana vastaus, kiitos! Juuri noin olemme toimineet, eli varoittaneet, sitten esim telkkarin katselu lopetettu, perustelleet miksi ja lopuksi sanoneet, ettei jankutuksella saa periksi.

Sitten on tilanteita, missä ei voi ennakkoon varoittaa, kuten jos kaveri tulee pyytämään ulos ja jostain syystä ei voi antaa lähteä (muuta menoa, kipeä, liian myöhä). Ei näytä olevan vaikutusta, onko ennalta varoittelua vai ei. Reaktio on aina sama.

Oppiikohan iän myötä sitten käsittelemään paremmin pettymyksiä. Periksi me emme silti anna, muuten menee pahempaan taatusti. Kun minua oikein riepoo, menen ihan toiselle puolelle taloa tekemään jotain muuta ja usein kun palaan, lapsi on jo ihan ok. Lapsi näyttää saavan rauhoiteltua itsensä parhaiten ollessaan yksin.

Voihan se olla, että se sinun paikalta poistuminen yllä mainittujen toimenpiteiden jälkeen kertoo lapselle, että asia on loppuunkäsitelty ja siksi pääsee siitä yli paremmin.

Toiset lapset vain ovat voimakastahtoisempia kuin toiset ja tunnetaidotkin kehittyvät eri tahtiin. Onhan se sinnikkyys toisaalta elämässä ihan hyväkin taito, jos sitä osaa myöhemmin hyödyntää opiskelussa ja työelämässä.

T.aiempi vastaaja

Hommaa Peltorit ja pidä kiinni päätöksistäsi vaikka poika jankuttaisikin.

Taitaa olla tyttö...?

Vierailija kirjoitti:

Tätä jatkunut n. kouluun menosta lähtien. Haluaa esim. pelata, vaikkei ole pelipäivä, kaveri pyytää ulos, kun on kipeä eikä voi antaa mennä, haluaa jatkaa telkkarin katsomista kun sammutettiin se muutaman tunnin katselun jälkeen. Kun sanomme, ettei onnistu, niin alkaa järjetön kinuaminen, pyytely, mankuminen, että "jooko, saanko ihan oikeesti, pliis saanko, mähän teen niin...." ja kiemurtelee lattialla ja saattaa alkaa itkemään, ruikuttaa ja valittaa. Emme koskaan ole antaneet periksi, että olisi oppinut saamaan tahtonsa tuolla tavalla läpi. Tuota showta sattaa kestää 10 min -tunti. Vastaan pari kertaa, että ei onnistu, sitten olen hiljaa ja kun oikein ärsyttää katsella ruikutusta, lähden toiseen huoneeseen.

Tuollaista mankumista tapahtuu lähes aina, kun ei saa tehdä tahtonsa mukaan, tai kun pitää tehdä läksyt.

Onko tavallista tuon ikäisille? Miksei lapsi voi vaan todeta, että selvä juttu, en saa sitten tehdä..... kuitenkin tietää, että emme anna mankumalla, tai muullakaan periksi.

Tapasi ratkaista ongelma on täysin väärä. Sinun pitää antaa lapselle negatiivinen palaute ei toivotusta käyttäytymisestä! Kerro lapsellesi etukäteen uudet pelisäännöt hommaan. Sano että jos kiellät television katsomisen kyseiseltä päivältä, joka ikinen mankuminen, pieninkin sellainen tuo yhden päivän lisää kieltoa! Jos mankuu kaverille menemisestä, ei saa mennä huomennakaan. Pidä 100% ilman pienintäkään poikkeusta kiinni jokaisesta rangaistuksesta jonka olet luvannut, vaikka kuinka hankalaksi menisi. Lapsesi kokeilee sinua takuulla, mutta kun on ensimmäisen kokeilun jälkeen 2-3vka ilman televisiota, alkaa tyhmälläkin sytyttää mikä on pelin henki. Tämän jälkeen sinun ei enää koskaan tarvitse kuunnella mankumista mistään asiasta. Tunteensa saa ilmaista että harmittaa, mutta ei saa valittaa tai mankua päätöksestä. Tämän jälkeen lapsesi kunnioitus sinua kohtaan on aivan uudella tasolla, ja monessa muussakin asiassa elämäsi on lapsen kanssa paljon helpompaa.

"Nyt jos tuo jankkaamien ei lopu, et katso telkkaria/pelaa/mene kaverille huomennakaan... ylihuomennakaan... viikonloppunakaan..."

Meillä loppui ensimmäiseen karkkipäivän peruutukseen, siis kun se viikonlopun karkkipussi olikin lauanataiaamuna ihan oikeasti siellä kaupassa eikä kaapissa odottamassa.

Ehkä lapsesi ei tottele jos asetat vain sääntöjä etkä ikinä tee mitään hänen tahtonsa mukaan? En voi tietenkään olla varma mutta jyrkkä olen silti kannassani. Entä jos joskus kokeilisit olla kiltti lapsellesi? Jos lapsesi pyytää että saako mennä kaverilleen anna joskus periksi. Lapsesi pitää sinusta enemmän, ja voi jopa alkaa tottelemaan sinua.

Teillä on ap liikaa rajoja, ihan turhia rajoja.

Ap vaikuttaa ihan naapurin tytöltä,jolla oli kotona tuollaista. Lopulta systeemi meni siihen, että mitään ei saanut tehdä, tyttö istui huoneessaan apaattisena ja tuijotti seinää. 14v iässä hän tappoi itsensä ja äitinsä ihmetteli, että miksi ihmeessä, kun heillä oli niin hyvä koti, oli rajat ja rakkautta. Oli puhelimet kotona poissa käytöstä, televisiota sai katsoa tunnin päivässä ja tietokonetta sai käyttää vain koulussa. Ja jos pyysi jotain, niin sillä siirtyi kaikki kiva jonnekin tulevaisuuteen.

Kodin pitäisi olla koti, ei vankila.

Mitä lapsesi saa tehdä, jos pelaaminen, kaveri ja televisio on kielletty? Eli mitä kivaa teet lapsesi kanssa kaiket illat, jos olet pyrkinyt supistamaan hänen maailmansa mahdollisimman pieneksi.