Lue keskustelun säännöt.
Ystävyyssuhteet eron jälkeen
27.10.2017 |
Mua surettaa tämä asia välillä enemmän, välillä vähemmän. Nyt taas tällähetkellä enemmän.
Olen eronnut erittäin sopuisasti miehestäni ja lasteni isästä kolme vuotta sitten. Meidän välillä on kaikki ollut koko ajan hyvin. Lapset on vuoroviikoin, yhteydessä ollaan lähes päivittäin. Ei elatusmaksuja vaan kaikesta sovitaan, lapsilla on hyvä olla ja molemmilla meillä on jo uudet puolisot. Arjessa siis kaikki on hyvin, onnellista ja sujuvaa.
Mutta heti erotessa kaksi ystävääni käänsi minulle selkänsä. He eivät ole sen jälkeen olleet kanssani missään tekemisissä,vaikka alkuun yritin kovasti suorastaan madella, että he vielä puhuisivat minulle. Sittemmin olen hiljaa vain hyväksynyt sen.
Sitten on pari ystävää,jotka ovat pysyneet. Toista vain näen todella harvoin välimatkan vuoksi, mutta soitellaan ja hänen kanssaan on aina toiminut se, että vaikka ei nähtäisi vuoteen niin aina tavatessa on kuin ei ikinä oltaisi erossa oltukaan.
Mutta jotenkin koen silti olevani suljettu ulkopuolelle. Se sellainen "perus" kaveripiiri mikä mulla on ollut, osa läheisempiä ja oikein ystäviä ja osa enemmän kavereita, on jotenkin kadonnut. Minua ei enää kutsuta mihinkään eikä pidetä yhteyttä.
Eilen tämä suru asiasta nosti taas päätään,kun yhden tälläisen ennen hyvinkin läheisen ystävän luona olin kahvilla. Taas kerran niin, että itse kysyin voinko tulla. Hänenkin kanssaan juttu luistaa hyvin ja tiedän, että mitänä sellaista erikoista ei ole, mutta ei hänkään ole käynyt kertaakaan uudessa kodissani. On kyllä tavannut nykyisen mieheni ja olemme olleet heillä lasten syntymäpäivillä (olen yhden lapsen kummi) ja hän on ihan sanonut näkevänsä sen miten onnellinen olen nyt. Mutta silti koen, että en sovi porukkaan. Exäni sensijaan on heidän kanssaan paljonkin tekemisissä ja nyt tämä hänen uusi puolisonsakin on päässyt porukkaan.
Minä vain ryven jossain itsesäälissä. Toisaalta tiedän, että niitä kavereita on,kun vain kyselen sopiiko tulla kylään, mutta siitä se suru juuri nousee, että kukaan - ei kukaan - kysy koskaan, että sopiiko meille tulla.
Onneksi nykyinen mieheni on myös paras ystäväni. Ensimmäistä kertaa olen parisuhteessa,jossa koen, että se puoliso on myös ystävä.
Kommentit (12)
Oliko tilanne erilainen ennen eroasi? Oliko tapaamisten sopimiset sun muut molemminpuolisia? Vai oletko nyt vasta havahtunut siihen, että sinä joudut pyytelemään? Oliko ystäväpiiri aiemmin siis sellainen, mihin kuuluivat puolisotkin? Ehkä joku tuntee joutuneensa valitsemaan puolia, vaikkei sellaista pitäisikään joutua tekemään, etenkään jos eronne ei ollut dramaattinen, pettämisiä ja ystäväpiiriä sinänsä hajottava.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niinhän se on että ne kaverit vähän jakautuu erossa. Ehkä ex-miehesi on tuon pariskunnan kanssa vanhempi kaveri, so. heitä yhdistää joku asia jo ennen sinun kuvioihin tuloasi? Tai sitten he vaan kokevat miehen läheisemmäksi kuin sinut. On työlästä viettää sellaisia illanistujaisia jossa on läsnä eronnut pari uusine kumppaneineen, ei se läppä oikein silloin samalla tavalla lennä. Tietysti voi myös olla, ettei uusi miehesi oikein viehätä ystäväpiiriäsi, vaikka sinua viehättääkin.
Vierailija kirjoitti:
Oliko tilanne erilainen ennen eroasi? Oliko tapaamisten sopimiset sun muut molemminpuolisia? Vai oletko nyt vasta havahtunut siihen, että sinä joudut pyytelemään? Oliko ystäväpiiri aiemmin siis sellainen, mihin kuuluivat puolisotkin? Ehkä joku tuntee joutuneensa valitsemaan puolia, vaikkei sellaista pitäisikään joutua tekemään, etenkään jos eronne ei ollut dramaattinen, pettämisiä ja ystäväpiiriä sinänsä hajottava.
Mietin tuotakin puolta, mutta ei se ainakaan kaikkien osalta ollut tuota, että vain minä pyysin. Tämän ystävän kanssa lenkkeiltiin ainakin usein yhdessä,jonka luona siis eilen olin. Kyläilyt oli lähinnä pariskuntina/perheinä tapahtuvia. Sitten oli se kaveriporukka missä kävin yksin tai lasten kanssa, mutta he eivät kutsu enää. Eräs naista kavereista sanoi, että pitää eroamme erikoisena ratkaisuna. Se johtuu siitä, että ulospäin olimme juuri se pariskunta,joka ei ikinä voi erota. Siis josta ulkopuoliset ajattelee niin.
Puolien valitsemista ei pitäisi olla ollut.
Ehkä pitäisi olla onnellinen siitä, että on kuitenkin ystäviä edelleen.
Sekin on ollut outoa, että äitini ei enää pysty olemaan kanssani tekemisissä. Hän on niin kateellinen (ei toki ääneen myönnä) siitä, että minulla on nykyisin äitini mielestä huomattavan varakas mies ja se ei vain sovi hänen ajatusmaailmaansa. Äitini ei toki tiedä mieheni varakkuudesta mitään muuta kuin sen mitä on itse päätellyt. Mutta vähitellen kaikkien katkerien avautumisten jälkeen on vain lakannut puhumasta mulle. On tosin etäännyttänyt itsensä kaikista lapsistaan ja ihan omalla katkeralla käytöksellään.
Tämä kaikki vain on saanut minut välillä miettimään, että olenko minä vain niin paska ihminen, että kukaan ei tahdo olla kanssani tekemisissä enkä edes ansaitse sitä. Ehkä syy onkin minussa.
Vierailija kirjoitti:
Tämä kaikki vain on saanut minut välillä miettimään, että olenko minä vain niin paska ihminen, että kukaan ei tahdo olla kanssani tekemisissä enkä edes ansaitse sitä. Ehkä syy onkin minussa.
Et sinä minun korvaani kuulosta yhtään pastalta ihmiseltä. :)
Sitten esimerkiksi nämä ns. äiti-kaverit,joiden kanssa emme ole olleet pariskuntana yhdessä. Heitä jos näen esimerkiksi vaikka jossain kutsuilla niin tuntuu, että heitä kiinnostaa vain se, että millaisen naisen kanssa exäni on nykyisin. Minkä niminen, missä töissä ja millainen ihminen. Näitä kysytään minulta. Kukaan ei kysy, että millainen se mun mieheni on ja miten mulla menee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt mietin,kun tämä ystävä on raskaana,jonka luona eilen kyläilin että kehtaanko laittaa viestiä hänen yhdelle ystävälle, että toivoisin pääseväni vauvakutsuille. Siis jos sellaiset järjestetään. Vai onko se ihan tökeröä?
Sain vain yhtäkkiä tänään aamulla ajatuksen, että sellaiset varmaan ollaan järjestämässä. Sitten aloin miettiä, että mahdetaanko minua kutsua edes. Hoksaako tämä ydinporukka ajatella, että ehkä minäkin toivoisin kutsua.
Vierailija kirjoitti:
Nyt mietin,kun tämä ystävä on raskaana,jonka luona eilen kyläilin että kehtaanko laittaa viestiä hänen yhdelle ystävälle, että toivoisin pääseväni vauvakutsuille. Siis jos sellaiset järjestetään. Vai onko se ihan tökeröä?
Sain vain yhtäkkiä tänään aamulla ajatuksen, että sellaiset varmaan ollaan järjestämässä. Sitten aloin miettiä, että mahdetaanko minua kutsua edes. Hoksaako tämä ydinporukka ajatella, että ehkä minäkin toivoisin kutsua.
Oletko sinä kysynyt keneltäkään ystävistäsi, että mikä on heidän mielestään muuttunut? Onko kaikki heidän mielestään ystävyyssuhteissanne kunnossa, kun sinulla on hieman haikea mieli ja ihmettelet, kun yhteydenpito on vähentynyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Taitaa olla niin, että naimisissa olevat naiset halveksuvat eronneita. He ajattelevat olevansa sinua parempia, kun heillä sentään avioliitot on "hoidettu kunnolla". Ihmiset pelkäävät, että heidän huolella rakennetut kulissinsa sortuvat sinun vaikutuksestasi, joten parasta olla olematta tekemisissä, ettei ero vain tartu.
Voi olla niinkin, että he häpeävät ajatuksiansa, ja niinpä kun soittelet, he suostuvat näkemään. Mutta sillai nopsaan kahvilla, juhliin sinua ei tarvitse kutsua. Kun olet kuitenkin se eronnut nainen, miten sen oikein tuttavapiirille edes selittäisi? Miestäsi nämä säännökset eivät koske, sillä tietynlaisten naisten mielestä mies ei voi huonoa asiaa koskaan tehdäkään.
Jostain syystä jotkin naiset pitävät eroa ihan hirveänä juttuja ja ovat katkeria jopa muiden eroista. Heillä on yleensä silloin omassa suhteessa se pelko, että se menee poikki ja ovat rakentaneet lähes koko elämänsä sen suhteen varaan kun taas suhteessa oleva mies ei. Siksi ollaan kehitelty tällainen maailmankuva, ettei erota saisi oikein mistään syystä - puhumattakaan "ihan hyvästä" suhteesta. Ehkä pitävät sinua nyt uhkana, kun olet onnellinen ja uudessa suhteessa - ties mitä muut saavat siitä vielä päähänsä :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävää toimintaa "ystäviltäsi". Mulla on tosin samansuuntaisia kokemuksia, kun menin mieheni kanssa yhteen. Enää ei kutsuta minnekään, vaikka kun emme vielä seurustelleet, niin molemmat kustuttiin (samaa kaveriporukkaa ollaan/oltiin.) Oikeat ystävät kyllä jäivät molemmille. Sen huomasi ketä ne oikeat ystävät ovat!
Kuulostaa surulliselta ja tutulta. Oletko tullut ajatelleeksi, että nk. ystäväsi saattavat myös olla kateellisia?
MInulle kävi niin, että löysin hyvän miehen ja suhteen kaveriporukastamme, ja paras ystäväni, joka oli myös lapsuudenystäväni, valitsi puolensa. Hän arvosteli ja kritisoi tekoani, kuin se olisi ollut tuomittava ja jotenkin paha asia, vaikka olin ollut sinkkuna muutaman vuoden. Hän ja hänen miehensä eivät enää kutsuneet minua ja uutta miestäni ( he tunsivat ennestäänkin) juhliin tai illanistujaisiin.
Kuulin myös (asumme pienessä kylässä) ikäviä puheita minusta (perättömiäkin) nk. kyliltä. Ihmettelin pitkään, miksi tilanne aiheutti hänessä niin paljon pahaa verta, kiukkua ja piiloagressioita. Sain häneltä pitkiä viestejä kuukausien ajan, joissa oli aina hyvin negatiivinen sävy. Kysyin lopulta suoraan, aiheuttaako kenties toisen onni ja onnellisuus kateellisuuden tunteita, ikäviä tunteita, joita ei halua myöntää. Ei vastannut mitää, joten ymmärsin, että se osui ja upposi. Olen ollut surullinen siitä, että minun onneni katkaisi välimme, mutta jälkikäteen olen myös ymmärtänyt, että olen ollut se hyväksikäytettävä ystävä, se jolle soitetaan, kun jotakin tarvitaan. Ihan oikeaa ystävyyttä se ei ollutkaan.
Nostan