Lapsena hyväksikäytetty?

Tuo on hyvin mahdollista, että mieli koittaa ko9rjata tapahtunutta unohtamalla. Itselläni vähän vastaavaa, vaikka kyse on "vain" alkoholismista perheessä.

Vaikea voi olla saada kelan kustantamaan terapiaa ellei halua paljastaa syytä sen tarpeeseen. Miksi et halua paljastaa ajatuksiasi?

Muakin kalvaa epäilys, mutta en varmuudella muista kunnolla, niin kynnys asian ottamiseksi esiin on suuri. Näen edelleen harvakseltaan häiritseviä unia äitini entisestä miesystävästä, jonka kanssa hän seurusteli, kun olin alle kouluikäinen. Suunnilleen siitä lähtien, kun olin 2v., niin hän seurusteli hänen kanssaan lähes vuosikymmenen.

Mulla on epämääräinen muistikuva kuinka hän olisi ollut jotenkin yläpuolellani mun makaessa sängyssäni. Sitten muistan melko varmasti, että hän on joskus laittanut kielensä suuhuni. Hän on nuorempien sisarpuolieni isä ja sitä kautta olen edelleen harvakseltaan hänen kanssaan tekemisissä. Joskus ajattelen, että tuskin mitään tapahtui, koska en tunne erityisemmin oloani epämiellyttäväksi hänen kanssaan, mutta nuo oudot ajatukset ja unet hänestä vaivaavat mieltäni, mutta miten noistakin nyt kehtaa kysyä, jos ovatkin vain jotain vääristyneitä muistoja.

Voi olla hyvinkin mahdollista. Saatat kärsiä traumaperäisestä stressihäiriöstä. Kannattaa ehkä mennä juttelemaan ammattilaisen kanssa, jos asia vaivaa päivittäisessä arjessa, tai nuo flashbackit lisääntyvät.

Vierailija kirjoitti:

Muakin kalvaa epäilys, mutta en varmuudella muista kunnolla, niin kynnys asian ottamiseksi esiin on suuri. Näen edelleen harvakseltaan häiritseviä unia äitini entisestä miesystävästä, jonka kanssa hän seurusteli, kun olin alle kouluikäinen. Suunnilleen siitä lähtien, kun olin 2v., niin hän seurusteli hänen kanssaan lähes vuosikymmenen.

Mulla on epämääräinen muistikuva kuinka hän olisi ollut jotenkin yläpuolellani mun makaessa sängyssäni. Sitten muistan melko varmasti, että hän on joskus laittanut kielensä suuhuni. Hän on nuorempien sisarpuolieni isä ja sitä kautta olen edelleen harvakseltaan hänen kanssaan tekemisissä. Joskus ajattelen, että tuskin mitään tapahtui, koska en tunne erityisemmin oloani epämiellyttäväksi hänen kanssaan, mutta nuo oudot ajatukset ja unet hänestä vaivaavat mieltäni, mutta miten noistakin nyt kehtaa kysyä, jos ovatkin vain jotain vääristyneitä muistoja.

Ei ajatusten tai muistikuvien tarvitse olla valmiita jotta niistä voisi puhua terapeutille tai ensiksi esim. lääkärille. Tärkeintä on kertoa se että ajatukset vaivaavat sinua ja se miten ne hankaloittavat elämääsi.

Itse maksamalla voisit käydä juttelemassa muutaman kerran TRAUMAterapeutin kanssa. Hän osaisi arvioida tilannettasi ja varsinaisen terapian tarvetta. Onko sinulla vakuutusta? Sieltä voisi selvittää korvattaisiinko arviointikäyntejä.

Olin lapsena samanlainen ja olen koko aikuisikäni kokenut olevani täysi friikki. En tiedä mitä mulle lapsena tapahtui, ehkei mitään, voi olla että olin vain kuullut liian yksityiskohtaisia selostuksia kaikenlaisesta aivan liian nuorena. Mua jatkuvasti peloteltiin seksuaalirikoksilla jo joskus 3-4-vuotiaana. 11-vuotiaana mua hyväksikäytettiin käsittääkseni ensimmäisen kerran, jos jotain on tapahtunut nuorempana, sitä en muista. Vasta nykyisen parisuhteeni aikana olen pystynyt yhdistämään seksin rakkauteen, mikä on johtanut siihen, että kaikki entinen vaivaa vieläkin enemmän. Lisäksi saan ei-toivottuja mielikuvia tilanteissa, joissa en niitä varsinkaan haluaisi. Jostakin syystä en pystynyt yli 15 vuoden aikana puhumaan tästä yhdellekään psykologille, vaikka olen käynyt varmasti yli kymmenellä. Häpeän niin paljon itseäni. On tosi hienoa, jos sä uskallat mennä puhumaan jollekin. Ehkä voisit ottaa yhteyttä työterveyteen tai terveysasemalle? Siellä on psykiatrisia sairaanhoitajia, joiden kautta saat asian tarvittaessa eteenpäin.

Kelan korvaamasta terapiasta jää tietenkin tieto, kun sitä ennen pitää käydä psykiatrilla joka tekee lähetteen terapiaan, ja sitten Kelassa arvioidaan myönnetäänkö terapia. Jos itse maksaa niin silloin ei tartte käydä psykiatrin kautta.

Terapeutti ei välttämättä lähde tällaisten pohdintojen perusteella asiaa tutkimaan nykyään. Itselläni on samanlaisia menneisyysmuistoja ja mm. lapsuusajan sosiaalitoimen papereissa merkintä, että hyväksikäyttöä on epäilty kun olin n. 2-3 ikäinen. Terapeuttini ei kuitenkaan pitänyt mielekkäänä lähteä avaamaan asioita sen enempää. Syynä siihen on se, että valemuistoja kehittyy tuon kaltaisista tapahtumista helposti.

Mieli pyrkii lisäksi unohtamaan epämiellyttävät asiat syystä: se on puolustusmekanismi. Joitain traumaattisia tapahtumia ei ole siksi mielekästäkään alkaa purkamaan väkisin muistoihin pureutumalla, sillä muistojen esiin pulpahtaessa (oli ne sitten todellisia tai valemuistoja) on suuri riski, että mielenterveys järkkyy. Lisäksi terapeutti saattaa olla korvausvelvollinen tilanteissa, joissa on lähdetty tällaisia epäilyksiä avaamaan, ja tuloksena on valemuistoja, mitkä ovat aiheuttaneet pahimmillaan esim. potilaan itsemurhan.

Jos olet aikuisiällä mielenterveydellisesti oireeton (kuten ilmeisesti olet viestisi perusteella), onko muutenkaan mielekästä lähteä tutkimaan tällaista asiaa? Mitä hyötyä siitä olisi sinulle?

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti ei välttämättä lähde tällaisten pohdintojen perusteella asiaa tutkimaan nykyään. Itselläni on samanlaisia menneisyysmuistoja ja mm. lapsuusajan sosiaalitoimen papereissa merkintä, että hyväksikäyttöä on epäilty kun olin n. 2-3 ikäinen. Terapeuttini ei kuitenkaan pitänyt mielekkäänä lähteä avaamaan asioita sen enempää. Syynä siihen on se, että valemuistoja kehittyy tuon kaltaisista tapahtumista helposti.

Mieli pyrkii lisäksi unohtamaan epämiellyttävät asiat syystä: se on puolustusmekanismi. Joitain traumaattisia tapahtumia ei ole siksi mielekästäkään alkaa purkamaan väkisin muistoihin pureutumalla, sillä muistojen esiin pulpahtaessa (oli ne sitten todellisia tai valemuistoja) on suuri riski, että mielenterveys järkkyy. Lisäksi terapeutti saattaa olla korvausvelvollinen tilanteissa, joissa on lähdetty tällaisia epäilyksiä avaamaan, ja tuloksena on valemuistoja, mitkä ovat aiheuttaneet pahimmillaan esim. potilaan itsemurhan.

Jos olet aikuisiällä mielenterveydellisesti oireeton (kuten ilmeisesti olet viestisi perusteella), onko muutenkaan mielekästä lähteä tutkimaan tällaista asiaa? Mitä hyötyä siitä olisi sinulle?

Oletpas paskaan ja ammattitaidottomaan terapeuttiin törmännyt, niitä on moneen junaan. Mikä hyöty tuollaisen terapoimisesta on- no, seks hyväksikäyttö kyllä suurimmalla osalla vaikuttaa elämään negatiivisesti vaikkei olisi mt ongelmia, silloin elää kuitenkin koko ajan sen mukaan mitä traumoja alitajunta syöttää. Esim jää huonoon parisuhteeseen kun ei uskalla olla yksin, ei hae tai pääse haluamalleen alalle kun on huono itsetunto, lisäksi yleensä oma olokin on aikalailla huono vaikkei olisi niitä virallisia mt ongelmia. Ei pelkkä yksittäinen päähän pulpahtava ajoittainen hämärä muistikuva ole se ongelma vaan hyväksikäytön vaikutus omaan persoonan rakenteeseen, useimmiten vaikuttaa elämänlaatua heikentävästi.

Ap, yleensä psykiatrit ja psykologit kirjoittavat tällaisista asioista lausuntoihinsa hyvin hienovaraisesti. Esimerkiksi psykiatri ei välttämättä kirjoita lausuntoonsa suoraan "potilas epäilee seksuaalista hyväksikäyttöä" vaan jotain tyyliin "potilaalla on traumamuistoja, jotka hän kokee häiritsevinä". Lisäksi kaikki papereidesi kanssa tekemisiin joutuvat osapuolet (olipa se sitten Kelassa tai missä tahansa) ovat vaitiolovelvollisia. 

Onnea matkaan. Sinulla ei ole mitään hävettävää!

Vierailija kirjoitti:

Terapeutti ei välttämättä lähde tällaisten pohdintojen perusteella asiaa tutkimaan nykyään. Itselläni on samanlaisia menneisyysmuistoja ja mm. lapsuusajan sosiaalitoimen papereissa merkintä, että hyväksikäyttöä on epäilty kun olin n. 2-3 ikäinen. Terapeuttini ei kuitenkaan pitänyt mielekkäänä lähteä avaamaan asioita sen enempää. Syynä siihen on se, että valemuistoja kehittyy tuon kaltaisista tapahtumista helposti.

Mieli pyrkii lisäksi unohtamaan epämiellyttävät asiat syystä: se on puolustusmekanismi. Joitain traumaattisia tapahtumia ei ole siksi mielekästäkään alkaa purkamaan väkisin muistoihin pureutumalla, sillä muistojen esiin pulpahtaessa (oli ne sitten todellisia tai valemuistoja) on suuri riski, että mielenterveys järkkyy. Lisäksi terapeutti saattaa olla korvausvelvollinen tilanteissa, joissa on lähdetty tällaisia epäilyksiä avaamaan, ja tuloksena on valemuistoja, mitkä ovat aiheuttaneet pahimmillaan esim. potilaan itsemurhan.

Jos olet aikuisiällä mielenterveydellisesti oireeton (kuten ilmeisesti olet viestisi perusteella), onko muutenkaan mielekästä lähteä tutkimaan tällaista asiaa? Mitä hyötyä siitä olisi sinulle?

Eikö valemuistoteoria ole aikalailla höpöhöpöä? Jos lapsi on yliseksuaalinen, tietää seksistä enemmän kuin ikäisensä ja näkee toistuvia seksiunia, siihen on jokin syy. Lisäksi ap:lla on vielä aikuisenakin epämääräisiä seksuaalisuuteen ja omaan kehoon liittyviä tuntemuksia, jotka on syytä selvittää. Toki oireilu voi johtua muustakin kuin hyväksikäytöstä, mutta tottakai noihin oireisiin saa hakea apua. 

Suomessa terapeutit ovat osaavia ammattilaisia, jotka eivät tuo esille näin isoja asioita mikäli siihen ei ole erityisen painavaa syytä. 

Olen ajatellut olevani ihan häiriintynyt, kun joskus ajoittain nousee mieleen ajatus siitä, voisiko minulle olla tehty joku seksuaalinen teko lapsena. Mitään täysin järkiperäistä perustetta tälle ei ole vaan pikemminkin ajatus on täysin epärationaalinen eikä tälle ole mitään todennäköisyyttä. Olen elänyt vanhempieni kanssa (ajatukseni kohdistuukin isääni) ihan tavallisessa perheessä. 

Minulla on lapsuusajalta trauma ja oireilin henkisesti ja fyysisesti. Aloin saada fobioita ja ramppasin vessassa. Muistan tai tiedän, että virtsatietulehdusta epäiltiin ja tutkittiin, ei löytynyt. En muista juuri mitään ajalta ennen koulua, muistoni pohjautuvat pikemmin tietoon kuin aitoon muistamiseen. Tuo traumani syntyi siitä, että vanhempani erosivat ja samassa yhteydessä isäni katosi kuvioista täysin, olin noin viisivuotias.  Siihen asti hän oli ollut läheinen, hyvä ja osallistuva isä. 

Minulla on tuosta kodista ehkä noin kymmenen muistoa ja yksi niistä on sellainen, missä tutkin omaa alapäätäni huoneessani (varmaan ihan normaalia ikäkauteen ja ehkä siinä mielessä selkeintä, että tapahtunut varmaan siinä vaiheessa kun olin jo vanhempi, joten jotain on tarttunut muistiin). Lisäksi yksi joku eritttäin epäselvä mielikuva vanhempieni makuuuhuoneesta ja jotenkin ajatus siitä, että äiti ei ollut kotona. 

En ole ollut sillä tavalla yliseksuaalinen, että olisin julkisesti puhunut tai tehnyt mitään. Olen pikemminkin ylitunnollinen ja kiltti enkä vaadi itselleni mitään vaan palvelen toisia itseni unohtaen. Kun menetin neitsyyteni 15-vuotiaana, verta ei tullut eikä se juurikaan sattunut. Tämä siis aikakaudella ennen dildoja tai muuta ilmiselvää selitystä.