Tunnekylmä lapsuus

AP, vanhempasi ovat aivan tavallisia 1970-luvun vanhempia. En tiedä miksi koet heidät tunnekylmiksi tai miksi moitit heitä, kuulostaa että he ovat tehneet parhaansa sinunkin eteesi. Tuo peruskohteliaisuus ja taloudellinen turvallisuus on ollut heidän tapansa rakastaa ja ilmaista sitä. Ehkäpä äitisi oli vaikea puhua kuukautisista ja hän siksi odotti että sinä otat asian puheeksi ettei hän tulisi painostaneeksi sinua. Muista että tuon ikäpolven ihmiset olivat nähneet lapsuudessaan sota-ajan ja sitä seuranneen jälleenrakennusajan, ei heitä oltu isommin paapottu tai houkuteltu puhumaan tunteistaan lapsuudessaan. Ensisijassa he ovat pyrkineet rakentamaan turvallisuutta ja toimintaedellytyksiä jotka pitää saada ensin kuntoon jotta on sitten varaa erilaisiin ylellisyysjuttuihin kuten omien tunteiden märehtimiseen. Pikkuisen karrikoituna, ensisijassa pitää saada leipää pöytää, katto päänpäälle ja pidettyä vihamieliset ulkomaiset toimijat poissa kotimaasta (aikanaan sotavoimin, myöhemmin sisä- ja ulkopoliittisin keinoin), vasta tuon jälkeen voi alkaa käyttämään aikaa seuraavan prioriteettitason asioihin.

Olet aikuinen ihminen joten ilman muuta pystyt ottamaan aloitteen omiin käsiin. Ehdottaisin että kysyisit vanhempiesi muistikuvia ja tuntemuksia vaikkapa jostain lapsuutesi tapahtumasta. Ehkäpä ukkisi 70-vuotisjuhlista tai tätisi häistä tai isosiskosi ylioppilasjuhlissa sattuneesta hauskasta kommelluksesta. Ja sitten kerrot omasi, tuolla tavalla voit aloittaa suhteellisen turvallisesti. Älä ole hyökkäävä tai tivaava koska sellainen ei johda hyvään lopputulokseen. Asiaa voisi auttaa se jos katselisitte tapahtumasta otettuja valokuvia, siitä on hyvä saada jutunjuurta ja asiat muistuvatkin mieleen.

Make kirjoitti:

Make kirjoitti:

Meillä taas isä oli enemmän sellainen, ettei puhunut tunteista. Ja sitten kun vaikeista asioista piti puhua äidin kanssa, niin hän alkoi huutamaan. Näin jälkeen päin ajatellen siellä oli isällä kaikki tunteet patoutuneena, kun ei osannut niitä mitenkään purkaa. Isän tapa ja tyyli oli se, että se haukkumalla ajatteli kasvattavansa pojasta ahkeraa ihmistä. Niinpä usein lapsena sain kuulla olevani laiska, mitään saamaton (kuten äitinsä suku, jotka olivat maanviljelijöitä) jne... Yläasteella isä vertasi minua veljensä poikaan, joka oli jo kauppakorkeassa (siis selvästi vanhempi kuin minä) opiskelemassa: "Katso, serkkusikin on jo noin pitkällä elämässä..."

Muutamalla ystävällänikin on isä, joka ei tunteista puhu eikä osaa rakentavasti avata sydäntään, vaan yleensä haukkumalla ja sarkasmilla koitetaan kasvattaa lapsista kelpo aikuisia. 

Sitä olen tässä miettinyt, että kun oma isoäitini isäni puolelta oli niin lämmin ja sydämellinen ihminen, niin miten hänen lapsestaan tuli niin negatiivinen ja katkera. Toinen asia myös mitä olen miettinyt on se, että miten juuri Suomessa on vanhempien miesten keskuudessa tavallista, että tunteista ei puhuta. Miksi muissa maissa miehet osaa puhua tunteista? Sitten kuulin jostakin, että sotien jälkeen nimenomaan ihmisille sanottiin, ettei sodasta saanut puhua ja niin se traumat ja muut mitä sodassa koettiin varsinkin miesten keskuudessa jäi sitten miesten sisälle patoutumaan. Ja sen takia meillä on Suomessa on niin paljon miehiä, jotka eivät puhu tunteistaan. 

Millainen isoisäsi oli? Sitä paitsi sinä et tiedä millainen isoäitisi oli ÄITINÄ. Kannattaa sekin huomioida. Voi olla että isäsi on kokenut paljon sellaista, mistä sinä et tiedä mitään.

Vierailija kirjoitti:

AP, vanhempasi ovat aivan tavallisia 1970-luvun vanhempia. En tiedä miksi koet heidät tunnekylmiksi tai miksi moitit heitä, kuulostaa että he ovat tehneet parhaansa sinunkin eteesi. Tuo peruskohteliaisuus ja taloudellinen turvallisuus on ollut heidän tapansa rakastaa ja ilmaista sitä. Ehkäpä äitisi oli vaikea puhua kuukautisista ja hän siksi odotti että sinä otat asian puheeksi ettei hän tulisi painostaneeksi sinua. Muista että tuon ikäpolven ihmiset olivat nähneet lapsuudessaan sota-ajan ja sitä seuranneen jälleenrakennusajan, ei heitä oltu isommin paapottu tai houkuteltu puhumaan tunteistaan lapsuudessaan. Ensisijassa he ovat pyrkineet rakentamaan turvallisuutta ja toimintaedellytyksiä jotka pitää saada ensin kuntoon jotta on sitten varaa erilaisiin ylellisyysjuttuihin kuten omien tunteiden märehtimiseen. Pikkuisen karrikoituna, ensisijassa pitää saada leipää pöytää, katto päänpäälle ja pidettyä vihamieliset ulkomaiset toimijat poissa kotimaasta (aikanaan sotavoimin, myöhemmin sisä- ja ulkopoliittisin keinoin), vasta tuon jälkeen voi alkaa käyttämään aikaa seuraavan prioriteettitason asioihin.

Olet aikuinen ihminen joten ilman muuta pystyt ottamaan aloitteen omiin käsiin. Ehdottaisin että kysyisit vanhempiesi muistikuvia ja tuntemuksia vaikkapa jostain lapsuutesi tapahtumasta. Ehkäpä ukkisi 70-vuotisjuhlista tai tätisi häistä tai isosiskosi ylioppilasjuhlissa sattuneesta hauskasta kommelluksesta. Ja sitten kerrot omasi, tuolla tavalla voit aloittaa suhteellisen turvallisesti. Älä ole hyökkäävä tai tivaava koska sellainen ei johda hyvään lopputulokseen. Asiaa voisi auttaa se jos katselisitte tapahtumasta otettuja valokuvia, siitä on hyvä saada jutunjuurta ja asiat muistuvatkin mieleen.

70-luvun vanhempia? Luuletko et ap, joka miettii perheenperustamista, on viettänyt lapsuutensa 70-luvulla? Minä ymmärtäisin, että on nuorempi ihminen kyseessä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP, vanhempasi ovat aivan tavallisia 1970-luvun vanhempia. En tiedä miksi koet heidät tunnekylmiksi tai miksi moitit heitä, kuulostaa että he ovat tehneet parhaansa sinunkin eteesi. Tuo peruskohteliaisuus ja taloudellinen turvallisuus on ollut heidän tapansa rakastaa ja ilmaista sitä. Ehkäpä äitisi oli vaikea puhua kuukautisista ja hän siksi odotti että sinä otat asian puheeksi ettei hän tulisi painostaneeksi sinua. Muista että tuon ikäpolven ihmiset olivat nähneet lapsuudessaan sota-ajan ja sitä seuranneen jälleenrakennusajan, ei heitä oltu isommin paapottu tai houkuteltu puhumaan tunteistaan lapsuudessaan. Ensisijassa he ovat pyrkineet rakentamaan turvallisuutta ja toimintaedellytyksiä jotka pitää saada ensin kuntoon jotta on sitten varaa erilaisiin ylellisyysjuttuihin kuten omien tunteiden märehtimiseen. Pikkuisen karrikoituna, ensisijassa pitää saada leipää pöytää, katto päänpäälle ja pidettyä vihamieliset ulkomaiset toimijat poissa kotimaasta (aikanaan sotavoimin, myöhemmin sisä- ja ulkopoliittisin keinoin), vasta tuon jälkeen voi alkaa käyttämään aikaa seuraavan prioriteettitason asioihin.

Olet aikuinen ihminen joten ilman muuta pystyt ottamaan aloitteen omiin käsiin. Ehdottaisin että kysyisit vanhempiesi muistikuvia ja tuntemuksia vaikkapa jostain lapsuutesi tapahtumasta. Ehkäpä ukkisi 70-vuotisjuhlista tai tätisi häistä tai isosiskosi ylioppilasjuhlissa sattuneesta hauskasta kommelluksesta. Ja sitten kerrot omasi, tuolla tavalla voit aloittaa suhteellisen turvallisesti. Älä ole hyökkäävä tai tivaava koska sellainen ei johda hyvään lopputulokseen. Asiaa voisi auttaa se jos katselisitte tapahtumasta otettuja valokuvia, siitä on hyvä saada jutunjuurta ja asiat muistuvatkin mieleen.

70-luvun vanhempia? Luuletko et ap, joka miettii perheenperustamista, on viettänyt lapsuutensa 70-luvulla? Minä ymmärtäisin, että on nuorempi ihminen kyseessä.

Totta. Ei ne ole nyt perustamassa perhettä, jotka ovat syntyneet 70-luvulla.

Hitto on muuten rankkaa jatkaa vain vuodesta toiseen tavatessa sitä tyhjää säästä ja käytännön asioista ja tv-ohjelmista ja sukulaisten asioista jaarittelua, kun sisällä möyrii ties minkälaisia tunteita.

Meillä äiti on hyvinkin tunneherkkä mutta isän jäätävä tunnevammaisuus myrkytti koko ilmapiirin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

AP, vanhempasi ovat aivan tavallisia 1970-luvun vanhempia. En tiedä miksi koet heidät tunnekylmiksi tai miksi moitit heitä, kuulostaa että he ovat tehneet parhaansa sinunkin eteesi. Tuo peruskohteliaisuus ja taloudellinen turvallisuus on ollut heidän tapansa rakastaa ja ilmaista sitä. Ehkäpä äitisi oli vaikea puhua kuukautisista ja hän siksi odotti että sinä otat asian puheeksi ettei hän tulisi painostaneeksi sinua. Muista että tuon ikäpolven ihmiset olivat nähneet lapsuudessaan sota-ajan ja sitä seuranneen jälleenrakennusajan, ei heitä oltu isommin paapottu tai houkuteltu puhumaan tunteistaan lapsuudessaan. Ensisijassa he ovat pyrkineet rakentamaan turvallisuutta ja toimintaedellytyksiä jotka pitää saada ensin kuntoon jotta on sitten varaa erilaisiin ylellisyysjuttuihin kuten omien tunteiden märehtimiseen. Pikkuisen karrikoituna, ensisijassa pitää saada leipää pöytää, katto päänpäälle ja pidettyä vihamieliset ulkomaiset toimijat poissa kotimaasta (aikanaan sotavoimin, myöhemmin sisä- ja ulkopoliittisin keinoin), vasta tuon jälkeen voi alkaa käyttämään aikaa seuraavan prioriteettitason asioihin.

Olet aikuinen ihminen joten ilman muuta pystyt ottamaan aloitteen omiin käsiin. Ehdottaisin että kysyisit vanhempiesi muistikuvia ja tuntemuksia vaikkapa jostain lapsuutesi tapahtumasta. Ehkäpä ukkisi 70-vuotisjuhlista tai tätisi häistä tai isosiskosi ylioppilasjuhlissa sattuneesta hauskasta kommelluksesta. Ja sitten kerrot omasi, tuolla tavalla voit aloittaa suhteellisen turvallisesti. Älä ole hyökkäävä tai tivaava koska sellainen ei johda hyvään lopputulokseen. Asiaa voisi auttaa se jos katselisitte tapahtumasta otettuja valokuvia, siitä on hyvä saada jutunjuurta ja asiat muistuvatkin mieleen.

70-luvun vanhempia? Luuletko et ap, joka miettii perheenperustamista, on viettänyt lapsuutensa 70-luvulla? Minä ymmärtäisin, että on nuorempi ihminen kyseessä.

Totta. Ei ne ole nyt perustamassa perhettä, jotka ovat syntyneet 70-luvulla.

Tuli vähän oikaistua tässä, ajattelepa sellaista 1970-luvulla naimisiin mennyttä pariskuntaa joka on halunnut iltatähden vielä sen jälkeen kun ensimmäinen sarja lapsia (kaksoset) on teini-iässä. No, sattuupa tuo iltatähti perustamaan perhettä myös vähän vanhemmalla iällä (noin 35) niin ei se mene kovin kauaksi nykyajasta

En tiedä, onko tunnekylmä oikea termi. Mulla oli vanhempien kanssa kaikki suhteellisen hyvin tai oikeastaan he kohtelivat mua ymmärtäväisesti. Rajoja ei oikeastaan ollut, mikä varmaan oli aika huono juttu. En muista, että oltaisiin ikinä oltu halaajia tai sanottu toisillemme R-sanaa. Olin aika hurja lapsi ja olihan siinä juttua mahdollisesta lastenkodista.

Toki tuona aikana oli paljon asioita, mitkä vaikutti kaikkeen ja ehkä voimakkain vaikutin oli väkivalta. En lähde sen tarkemmin käsittelemään tätä, koska tuntuu et paljastaisin itsestäni aivan liikaa. Itse olen omia lapsiani halannut ja sanonut R-sanan, mutta hankalaa se on kun ei sellaista ole oppinut tai tottunut.

Ikävintä tunnekylmässä lapsuudenperheessä on, että sinun pitää lapsena itse selvitä kaikesta. Onko surua, pahaa mieltä? No voi voi, selvitä se nyt vaan itse. Pelottaako joku? No voi voi, semmoista se on. Tarvitsetko jotain? No voi voi, selvitä itse mistä saisit sen. Haluaisitko puhua? No voi voi, lasten kuuluu olla hiljaa ja totella. Opiskeletko, tuliko läksyjä? No voi voi, ne pitää selvittää ja oppia itse, me emme huolehdi siitä opitko ja osaatko.

Olen itse kroonisessa stressissä 24/7, kun olen joutunut yksin hoitamaan ihan kaiken elämässäni jo 40 vuotta (ei edes puolisoa apuna missään vaiheessa).

Vierailija kirjoitti:

Ikävintä tunnekylmässä lapsuudenperheessä on, että sinun pitää lapsena itse selvitä kaikesta. Onko surua, pahaa mieltä? No voi voi, selvitä se nyt vaan itse. Pelottaako joku? No voi voi, semmoista se on. Tarvitsetko jotain? No voi voi, selvitä itse mistä saisit sen. Haluaisitko puhua? No voi voi, lasten kuuluu olla hiljaa ja totella. Opiskeletko, tuliko läksyjä? No voi voi, ne pitää selvittää ja oppia itse, me emme huolehdi siitä opitko ja osaatko.

Olen itse kroonisessa stressissä 24/7, kun olen joutunut yksin hoitamaan ihan kaiken elämässäni jo 40 vuotta (ei edes puolisoa apuna missään vaiheessa).

Täysin sama tilanne! Aina on pitänyt kaikki hoitaa itse, mitkä tahansa vaikeat tunteet ja tilanteet pienestä pitäen ja niitähän on riittänyt enemmän kuin yleensä ihmisillä. Helvtin kuluttavaa.

Jommassa kummassa ip-lehdessä on just listattu merkkejä joista voi päätellä kasvaneensa tunnekylmässä kodissa.

Osui sitten aivan kaikki.

Ja niin osui kaikki sekin jota tunnekylmyydessä kasvaneen kerrottiin elämässään kokevan.

Samoja kokemuksia mullakin. Ei kehuttu tai lohdutettu. Paljon saan kuulla haukkuja. Jos itkin, niin kukaan ei tullut halaamaan. Lähinnä muut meni toiseen huoneeseen. Isän raivokohtaukset on vieläkin tuttuja. Tunteista ei puhuttu. Äiti on herkkä ja empaattinen. Mutta isä tyrannoi monia asioita. Ei osaa ottaa toisia huomioon. Itse kipuilen näitä asioita ja tuntuu hankalalle olla vanhempien kanssa tekemisissä.

Todella tutun kuuloisia nämä jutut. Olen 80-luvulla syntynyt, veljeni 70-luvulla ja vanhemmat 40-luvulla. Isäni oli jo "vanha" kun minä synnyin. Mistään tunteista ei koskaan puhuttu, rakkautta ei näytetty sekä yleisesti ottaen kaikki kommunikointi oli semmoista, että lapset tiesivät aina paikkansa. Vanhemmat olivat myös paljon poissa kotoa, äiti vuorotöissä sekä isä milloin missäkin reissuhommissa. Veli oli paljon vanhempi, sillä oli omat kuviot emmekä juurikaan viettäneet aikaa keskenään. 

Tämä on vaikuttanut omaan toimintaan siten, että minusta tuli ahkera suorittaja joka haluaa miellyttää kaikkia ja vasta viime vuosina ole alkanut ymmärtämään miksi olen tällainen kuin olen. Tietenkin olen ehtinyt rakentaa talon ja mökin, luonut uraa ja silti tuntuu että olen ihan lapsi etenkin isäni silmissä. Pitäisi ehtiä enemmän, koti pitäisi olla siistimpi ja omien lasten koulukin pitäisi sujua paremmin.

Vanhempien luona käynti lähinnä ärsyttää. Tuntuu että ikäänkuin taannun johonkin teini-ikään takaisin, enkä oikein tiedä miksi, ehkä aistin jonkun lapsenomaisen kohtelun. Mistään oikeista asioista ei koskaan puhuta, vaan lähinnä kysellään onko se-ja-se remontti jo valmis, tuliko lasten kokeista mitkä numerot tai onko töissä saatu ylennystä. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ikävintä tunnekylmässä lapsuudenperheessä on, että sinun pitää lapsena itse selvitä kaikesta. Onko surua, pahaa mieltä? No voi voi, selvitä se nyt vaan itse. Pelottaako joku? No voi voi, semmoista se on. Tarvitsetko jotain? No voi voi, selvitä itse mistä saisit sen. Haluaisitko puhua? No voi voi, lasten kuuluu olla hiljaa ja totella. Opiskeletko, tuliko läksyjä? No voi voi, ne pitää selvittää ja oppia itse, me emme huolehdi siitä opitko ja osaatko.

Olen itse kroonisessa stressissä 24/7, kun olen joutunut yksin hoitamaan ihan kaiken elämässäni jo 40 vuotta (ei edes puolisoa apuna missään vaiheessa).

Täysin sama tilanne! Aina on pitänyt kaikki hoitaa itse, mitkä tahansa vaikeat tunteet ja tilanteet pienestä pitäen ja niitähän on riittänyt enemmän kuin yleensä ihmisillä. Helvtin kuluttavaa.

Täällä kolmas. Nyt lähellä viittäkymppiä se stressi alkaa olla sitä luokkaa, että otan itselleni pitkän vapaan työelämästä ja yritän saada loppusilauksen itseni hoitamiselle kuntoon. Olen tehnyt jo älyttömän ison päänsisäisen duunin, mutta jotain siellä on vielä, mikä ei ole ihan kohdillaan. 

Tsemppiä meille kaikille!

Kaipaisin vähän vertaistukea tähän hetkeen toisilta saman kokeneilta. Olen nyt kolmevitosena lapsen saatuani havahtunut siihen ilmapiiriin ja todellisuuteen missä olen koko elämäni perheeni kanssa viettänyt, tunnistan niin teidän kertomanne. Koskaan ei ole kannustettu, kehuttu, halattu, puhuttu mistään oleellisesta, kaikki nuo tunnusmerkkilistat tunnekylmästä perheestä täyttyvät, kaikesta on täytynyt itse suoriutua.

En aio enkä halua lastani kasvattaa samalla tavalla ja onnekseni oma nykyinen perheeni puolison ja lapsen kanssa on ihan eri maata ja puolison kanssa voi puhua mistä vain, myös näistä omista ongelmista. On ollut helpottavaa huomata että en ole täysin yksin syyllinen siihen, että elämä on ollut yhtä taistelua tähän nykyiseen tilanteeseen asti, vaan minut on lapsena rikottu tähän asemaan. Olen alkanut olla vihainen että minua on kohdeltu ylläkuvatulla tavalla. Tähän asti olen vain syyttänyt itseäni ja minua on syytetty.

Olen puhunut lapsuudenperheeni kanssa näistä asioista ja minusta on heidän toimestaan tehty täysi idiootti jolle yhdessä naureskellaan, silloin kun ei satu joku välirikko tai riita olemaan meneillään. Ja kuten joku kirjoitti, mitään ongelmaa ei heidän mielestään ole olemassakaan.

En oikeastaan haluaisi enää olla missään tekemisissä lapsuudenperheeni kanssa, toisaalta välien täydellinen katkaisu ei tällä hetkellä ehkä onnistuisi. Ottaa päähän että vanhempani yrittävät kontrolloida minun lapseni elämää ja omia esimerkiksi tulevaan jouluun liittyviä meidän perheen omia juttuja itselleen ja ohittaa minut ja puolisoni vanhempina. Tähän en suostu vaan vedän asiallisesti rajat, että tietyt jutut teemme omalla perheellä.

Ahdistaa jo ajatus tulevista tapaamisista ja jonninjoutavista jaaritteluista, samasta sonnasta mitä se on ollut aina.

Tiedän että toisia ei voi muuttaa enkä edes halua enää keskustella heidän kanssaan mistään syvällisemmin koska saan siitä vain lisää pahaa mieltä.

Haluaisinkin tietää, millaisia ajatuksia teillä on ollut vastaavanlaisissa tilanteissa, millä tsemppaatte itsenne selviämään tapaamisista? Olen ajatellut että olen tehnyt kaikkeni asioista keskustelemiseksi ja nyt vain pitää antaa olla, tai että minulla on nyt oma perhe enkä ole enää riippuvainen lapsuudenperheeni ihmisten mielipiteistä.

Mitä muuta? Vaikka ihan konkreettisia voimalauseita ja/tai toimintatapoja?

Ei meilläkään tunteista puhuttu, äiti kyllä yritti ymmärtää, oli ns. hengessä mukana, sanoin tsemppasi mutta ei osannut olla tukena isoissa asioissa. Hänen omat parisuhde ja alko-ongelmat, myöhemmin myös mielenterveysongelmat oli niin pahoja ettei tainnut olla voimia olla muille läsnäoleva. Isä oli liikaa töissä, kun kotona niin poissaoleva ja alkoholi ongelmainen hänkin. Vanhemmat tappeli sitten lasten edessä kännissä ja ruoti erinäisiä ongelmiaan henkisellä ja fyysisellä vallalla. Selvinpäin asioista ei puhuttu vaan kaikki oli hyvin ulospäin. Siinä sitä vaan piti pyristellä jotenkin aikuiseksi kaiken keskellä ja pärjätä. Isää kiinnosti vaan se että oliko alpsilla työpaikka, koulutuksista ei niin väliä. Äiti toivoi että kouluttaudutaan, ja kyllähän me kouluja käytiin minkä pystyttiin mutta oli se hankalaa kun ei tukea ollut kotoa mihkään. Myös koulukiusaamista oli ja itse olin tosi sulkeutunut nuorena. Sukua ja tuttuja oli paljon mutta ei kukaan puuttunut mihinkään, selän takana vaan ihmettelivät menoa nuo ns. paremmat sukulaiset. Molemmat nyt kuolleet ja nekään kuolemat ei menneet kovin "nätisti". Isää ei jäänyt ikävä sen voin sanoa vaikka viimeisinä vuosinaan yritti kovasti paikkailla välejämme ja olla lapsenlapsen elämässä, mutta silti jäi aika pintapuoliseksi. Minun oli aika vaikea ymmärtää vaimon hakkaajaa. Taakse kun katsoo nyt niin kyllä sitä välillä ihmettelee että tähän asti on päässyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla sama juttu. Olen terapiassa sen vuoksi. Kaikki ihmissuhteeni kaatuvat ja sen vuoksi psykiatri katsoi tarpeelliseksi työstää. Tällä hetkellä pinnassa kauhea viha etenkin äitiä kohtaan. Yritän ymmärtää, äiti on itse alkoholistiperheestä ja tavallaan tiedän, ettei hän parempaan kyennyt. Kuitenkin tukahdutan tunteeni häntä kohtaan. En siis sano hänelle mitään, kun hän soittaa noita diiba-daaba puheluita. En edes halua käydä siellä, enkä olla tekemisissä.

Voimia sinulle, tämä on rankkaa ja pitkä tie. Voit arvata, että olen eronnut ja siis yksin lasten kanssa tässä yritän elää elämääni. Tosin ex-mieheni oli tyyppiä äitini eli jokseenkin tuttuudesta olen häneen tarrautunut joskus.

Minä jollain tavalla ymmärrän vanhempiani, sillä he ovat kasvaneet myös erittäin tunnekylmissä kodeissa. Ei ole siis heidän vikansa, että tunteita ei osata näyttää.

Mutta erityisesti silti tuo äitini mykkäkoulu jotenkin edelleen ärsyttää ja satuttaa minua suuresti.

Varmasti tästä johtuen, minua arveluttaa suuresti, kannattaako minun edes yrittää lisääntyä, sillä varmasti siirtäisin tämän sukupolvien tunnevammaisuuden myös lapsilleni. Ap

Se, että tiedostat tunneilmaisun haasteet, kertoo ennemminkin siitä, että välttäisit lastesi kohdalla samat sudenkuopat. Traumat siirtyvät tiedostamattomina. Miksi sinun pitäisi maksaa edellisten sukupolvien virheistä ja kykenemättömyydestä luopumalla perheen perustamisesta, jos sitä toivot ja sinulla on siihen mahdollisuus? Äitisuhde voi tuottaa kipua ja surua, jos se ei ole sellainen, kuin toivoisi, mutta se ei kuitenkaan määritä elämän muita suhteita. eri

Olen tuo konkreettisten neuvojen kaipailija. Kysyisin vielä että miten käsittelette sitä, että vanhemmat tietoisesti tai tiedostamattaan pitävät lapsia jatkuvasti jonkinlaisessa kilpailuasetelmassa?

Eli yksi lapsi kerrallaan on ns. suosikki jonka kanssa vietetään aikaa ja johon satsataan ja jolle haukutaan kaikki muut sisarukset ja saadaan näin kaikki huonoihin väleihin keskenään? Varsinkin kun osa sisaruksista ei tiedosta tätä kuviota?

Vierailija kirjoitti:

Todella tutun kuuloisia nämä jutut. Olen 80-luvulla syntynyt, veljeni 70-luvulla ja vanhemmat 40-luvulla. Isäni oli jo "vanha" kun minä synnyin. Mistään tunteista ei koskaan puhuttu, rakkautta ei näytetty sekä yleisesti ottaen kaikki kommunikointi oli semmoista, että lapset tiesivät aina paikkansa. Vanhemmat olivat myös paljon poissa kotoa, äiti vuorotöissä sekä isä milloin missäkin reissuhommissa. Veli oli paljon vanhempi, sillä oli omat kuviot emmekä juurikaan viettäneet aikaa keskenään. 

Tämä on vaikuttanut omaan toimintaan siten, että minusta tuli ahkera suorittaja joka haluaa miellyttää kaikkia ja vasta viime vuosina ole alkanut ymmärtämään miksi olen tällainen kuin olen. Tietenkin olen ehtinyt rakentaa talon ja mökin, luonut uraa ja silti tuntuu että olen ihan lapsi etenkin isäni silmissä. Pitäisi ehtiä enemmän, koti pitäisi olla siistimpi ja omien lasten koulukin pitäisi sujua paremmin.

Vanhempien luona käynti lähinnä ärsyttää. Tuntuu että ikäänkuin taannun johonkin teini-ikään takaisin, enkä oikein tiedä miksi, ehkä aistin jonkun lapsenomaisen kohtelun. Mistään oikeista asioista ei koskaan puhuta, vaan lähinnä kysellään onko se-ja-se remontti jo valmis, tuliko lasten kokeista mitkä numerot tai onko töissä saatu ylennystä. 

Kuulostaa niin tutulta, paljon samaa kokenut. Etenkin tuo lapsenomainen kohtelu vanhempien, varsinkin isän silmissä oli ärsyttävää, kun sinua ei ikäänkuin ollut olemassa aikuisena ihmisenä. Mutta silti samalla vaadittiin kaikki aikuisten jutut suoritettavan kunnialla. Ja jos puhut "vääristä" tai vaikeista asioista ei kommentoida vaan vaihdetaan puheenaihetta mielummin. 

Tuttua on. Jotain asioita pystynyt tekemään toisin mutta osan kanssa menetellyt tismalleen kuin äitini. Niin vahvassa ne mallit tuntuvat olevan.

Itse olen kipuillut äitini tunnekylmyydestä voimakkaimmin kuin koskaan. En tiedä onko välirikko nyt lopullinen. Joskus olen laittanut välit poikki useammaksi viikoksi, mutta sitten on taas teeskennelty kuin mitään ei olisi tapahtunut. Isäni on jo kuollut, mutta hän oli ehkä se hieman lämpimämpi.

Ei äitini ole niin paha kuin voisi olla. Hän huolehti perheestä, ei suoraan pilkkaa tai muuta vastaavaa. Kuitenkin lapsuuteeni ja aikuisuuteen liittyy useita tapauksia kun olisin tarvinnut äitini apua, mutta hän on sulkeutunut ja alkanut melkein hyljeksiä. Hyvä esimerkki on koulukiusaaminen jota jatkui yli vuoden. Kun kerroin tästä viimein niin tietenkin olisin kaivannut sitä että äiti ottaa syliin ja sanoo järjestävänsä asiat. Äitini sen sijaan sanoi jotain suurinpiirtein tähän tyyliin että mitä hän asialle voi ja vaikutti ärsyyntyneeltä. Loppujen lopuksi hän meni kouluun puhumaan ja se loppui. Halausta tai lohdutusta en kuitenkaan muista koskaan saaneeni. Samanlaisia tapauksia mahtuu kymmeniä kun lohdutuksen sijaan olenkin saanut tuskastuneella ja ärsyyntyneellä äänellä vastaukseksi että mitä hänen pitäisi muka tehdä asialle. Esim. Kun kerroin lapsena siitä että minulla ei ole kavereita.

Tämä tunnekylmyys nousi esille taas kuukausi takaperin kun ilmaisin pettymykseni eräästä vastikään tapahtuneesta tapahtumasta. Siitä lähti lumipallo vierimään ja olen näitä nykyisiä ja lapsuuden kokemuksiani purkanut äidille viestein ja muutamin puheluin. Mutta etenkin puhelut ovat menneet huonosti. Minä itken, mutta en saa itkulleni vastakaikua. Äiti kuulostaa vain kylmemmältä ja tokaisikin viimeksi että mitä oikein itket koko ajan. Häneltä ei kyyneliä tai lohduttavia sanoja saa. Anteeksi hän on viestein pyytänyt, mutta ei hän sen lämpimämmäksi ole puheluissa muuttunut.

Olen ollut herkkä aina ja sitä ei tietenkään ymmärretty lapsuudenkodissani. Ei meillä kaikkein kylmin koti ollut, mutta en muista että meillä olisi halailtu, saati kehuttu.  Itsekseen sai pärjäillä omien tunteiden ja asioidensa kanssa. Ei minulle ole jäänyt mitään ihania lapsuusmuistoja. En muista olleeni onnellinen.

Sen tiedän että ei äitini lapsuus ole myöskään lämmin ollut. Mutta toivoisin edes jotain pientä pehmeyttä, mutta äitini on vain todennut että hän on millainen on eikä muuksi muutu. Hänet pitää vain hyväksyä. Tällä hetkellä en pysty hyväksymään.