Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Tunnekylmä lapsuus
24.10.2017 |
Olen viime aikoina pohdiskellut paljon itseäni, persoonalisuuttani, ongelmiani ja tähänastista elämääni.
Olen aina ajatellut, että minulla oli hyvä lapsuus, sillä mistään ei ollut puutetta, vanhempani olivat hyvätuloisia, kotona ei erityisemmin riidelty, väkivallasta tai vastaavasta nyt puhumattakaan. Vasta nyt aikuisena olen tajunnut, kuinka tunnekylmää meillä oikeastaan kotona oli. En muista minkäänlaista hellyyttä tai sanallisia tunteenosoituksia meitä lapsia kohtaan tai vanhempieni parisuhteessa. Tunteista ei koskaan puhuttu, eikä niitä ilmaistu millään tavalla. Isäni saattoi joskus raivostua jostain, mutta äitini suuttuessaan käyttäytyi todella marttyyrimaisesti ja saattoi pitää päiväkausien mykkäkoulua koko perheelle.
Molemmat vanhempani olivat jotenkin todella vetäytyviä, eivätkä he edelleenkään kysele kuulumisiani sen kummemmin. Tavatessamme keskustelemme talon remontista ja sen kaltaisista aiheista. En todellakaan voi kertoa vanhemmilleni ongelmistani. En aikoikaan pystynyt edes kertomaan kuukautisten alkamisesta äidilleni.
Tämä kokemani lapsuuden tunnekylmyys ilmeisesti on vaikuttanut minuun todella syvästi. Minulla on hankaluuksia ihmisuhteissa, minua kalvaa jatkuva tyhjyyden tunne ja huono itsetunto. Odotukset itsenäni kohtaan ovat todella kohtuuttomat ja siitä syystä olen usein täysin lamaantunut tekemään mitään. Tunnen olevani usein aivan hukassa elämässäni ja minulla on ilmeisesti jonkinlainen borderline-personaalisuushäiriö.
Haluaisin kuulla, onko täällä joku muu tunnekylmässä kodissa kasvanut, ja miten se on mahdollisesti teihin vaikuttanut? Oletteko päässeet elämässä eteenpäin?
Kommentit (40)
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama juttu. Olen terapiassa sen vuoksi. Kaikki ihmissuhteeni kaatuvat ja sen vuoksi psykiatri katsoi tarpeelliseksi työstää. Tällä hetkellä pinnassa kauhea viha etenkin äitiä kohtaan. Yritän ymmärtää, äiti on itse alkoholistiperheestä ja tavallaan tiedän, ettei hän parempaan kyennyt. Kuitenkin tukahdutan tunteeni häntä kohtaan. En siis sano hänelle mitään, kun hän soittaa noita diiba-daaba puheluita. En edes halua käydä siellä, enkä olla tekemisissä.
Voimia sinulle, tämä on rankkaa ja pitkä tie. Voit arvata, että olen eronnut ja siis yksin lasten kanssa tässä yritän elää elämääni. Tosin ex-mieheni oli tyyppiä äitini eli jokseenkin tuttuudesta olen häneen tarrautunut joskus.
Minä jollain tavalla ymmärrän vanhempiani, sillä he ovat kasvaneet myös erittäin tunnekylmissä kodeissa. Ei ole siis heidän vikansa, että tunteita ei osata näyttää.
Mutta erityisesti silti tuo äitini mykkäkoulu jotenkin edelleen ärsyttää ja satuttaa minua suuresti.
Varmasti tästä johtuen, minua arveluttaa suuresti, kannattaako minun edes yrittää lisääntyä, sillä varmasti siirtäisin tämän sukupolvien tunnevammaisuuden myös lapsilleni. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Et välttämättä siirrä mitään, jos pystyt asiat käsittelemään. Mutta ei se helppoa ole ja tiedoksesi, että et saa todennäköisesti mitään apua tai tukea vanhemmiltasi. Tunnekylmyys on pysyvää, heitä et voi muuttaa, vain omaa suhtautumistasi.
Meillä oli alkoholismia. Piti elää varpaillaan eikä oikein saanut näyttää tunteitaan. Panttaamusesta jäänyt möykkyjä mieleen. Äiti oli olevinaan rempseä ja keskusteleva. Oikeasti oli narsistisen itseriittoinen.
Minulla oli myös hyvin tunneköyhä lapsuus. Kotona ei ollut hyvä tunnelma. Aina oli sellainen olo niinku ois johonkin kiire, ja piti olla niin näkymätön, äänetön ja huomaamaton kuin vain mahdollista. Traumathan siitä sitten jäi, joita on tullut hoidettua oikeastaan siitä saakka tähän päivään kun muutin kotoa opiskelemaan eri kaupunkiin. Elämänmittainen prosessi, mutta en ole vihainen enää vanhemmilleni. Pystyn heidän kanssaan keskustelemaan ihan asiallisesti kun käyn kylässä kahvilla lasteni kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on ollut tunnekylmä lapsuus, sen aiheittamaa on tainnut olla myöhemmin itseeni kohdistama erittäin kriittinen asenne joka minutkin on lamauttanut. On vaikea aloittaa mitään kun jo lähtökohtaisesti ajattelen etten ole tarpeeksi hyvä suorittamaan loppuun tms...useampi koulu on jäänyt kesken, parisuhteissa olen kokenut olevani jotenkin kumppania huonompi jne. Nyt olen jo pari vuotta yrittänyt työstää näitä lapsuuteen liittyviä asioita ja parempaan suuntaan menossa..N31v
Meillä taas isä oli enemmän sellainen, ettei puhunut tunteista. Ja sitten kun vaikeista asioista piti puhua äidin kanssa, niin hän alkoi huutamaan. Näin jälkeen päin ajatellen siellä oli isällä kaikki tunteet patoutuneena, kun ei osannut niitä mitenkään purkaa. Isän tapa ja tyyli oli se, että se haukkumalla ajatteli kasvattavansa pojasta ahkeraa ihmistä. Niinpä usein lapsena sain kuulla olevani laiska, mitään saamaton (kuten äitinsä suku, jotka olivat maanviljelijöitä) jne... Yläasteella isä vertasi minua veljensä poikaan, joka oli jo kauppakorkeassa (siis selvästi vanhempi kuin minä) opiskelemassa: "Katso, serkkusikin on jo noin pitkällä elämässä..."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Haluan ensinnäkin onnitella sinua ap, että olet alkanut miettiä näitä asioita jo ennen lasten hankintaa! Minä tajusin oman kotini tunneköyhyyden vasta, kun olin jo äiti ja peilasin omaa käytöstäni lapsiani kohtaan omien vanhempieni käytökseen. Koska olet nyt jo tiedostanut nämä asiat, uskon, että sinusta tulee oikein hyvä äiti tulevaisuudessa.
Jos et voi tällä hetkellä mennä terapiaan, niin voit purkaa lapsuuttasi monella muulla tavalla. Voin itse suositella esim. tunnelukkoterapiaan tutustumista, asioiden aukikirjoittamista ja mindfullnesia. Naistenkartano ry tarjoaa edullista ryhmäterapiaa. Keinoja kyllä löytyy. Varaudu kuitenkin pitkään matkaan ja siihen, että et saa tukea lapsuusperheestäsi. Todennäköisesti heidän mielestään mitään ongelmaa ei ole olemassakaan.
Make kirjoitti:
Meillä taas isä oli enemmän sellainen, ettei puhunut tunteista. Ja sitten kun vaikeista asioista piti puhua äidin kanssa, niin hän alkoi huutamaan. Näin jälkeen päin ajatellen siellä oli isällä kaikki tunteet patoutuneena, kun ei osannut niitä mitenkään purkaa. Isän tapa ja tyyli oli se, että se haukkumalla ajatteli kasvattavansa pojasta ahkeraa ihmistä. Niinpä usein lapsena sain kuulla olevani laiska, mitään saamaton (kuten äitinsä suku, jotka olivat maanviljelijöitä) jne... Yläasteella isä vertasi minua veljensä poikaan, joka oli jo kauppakorkeassa (siis selvästi vanhempi kuin minä) opiskelemassa: "Katso, serkkusikin on jo noin pitkällä elämässä..."
Muutamalla ystävällänikin on isä, joka ei tunteista puhu eikä osaa rakentavasti avata sydäntään, vaan yleensä haukkumalla ja sarkasmilla koitetaan kasvattaa lapsista kelpo aikuisia.
Sitä olen tässä miettinyt, että kun oma isoäitini isäni puolelta oli niin lämmin ja sydämellinen ihminen, niin miten hänen lapsestaan tuli niin negatiivinen ja katkera. Toinen asia myös mitä olen miettinyt on se, että miten juuri Suomessa on vanhempien miesten keskuudessa tavallista, että tunteista ei puhuta. Miksi muissa maissa miehet osaa puhua tunteista? Sitten kuulin jostakin, että sotien jälkeen nimenomaan ihmisille sanottiin, ettei sodasta saanut puhua ja niin se traumat ja muut mitä sodassa koettiin varsinkin miesten keskuudessa jäi sitten miesten sisälle patoutumaan. Ja sen takia meillä on Suomessa on niin paljon miehiä, jotka eivät puhu tunteistaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
https://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_ai…
Kiitos kaikille tähän asti vastanneille.
Lukaisin nopeasti tuota 70-luku -ketjua, mutta en oikein osaa täysin samaistua suurimpaan osaan tarinoista. Meillä ei todellakaan kotona ollut mitään kaltoinkohtelua tai nimittelyä, vaan koen, että on vain paljon asioita ja tekoja, joita on jäänyt sanomatta/tekemättä, koska vanhempani eivät ole yksinkertaisesti osanneet! Tiedän, että he kyllä välittävät ja rakastavat lapsiaan, mutta sitä ei ole osattu näyttää muulla tapaa kuin vaikkapa rahoittamalla kalliita harrastuksia, ostamalla viimeisen päälle pelit ja vehkeet jne..
Mutta vaikuttaa kyllä olevan niin, että vanhempien tunnevammaisuus on aika yleinen ja erittäin vaiettu ja kipeä asia monelle Suomessa.
Kysymys kuuluukin, miten päästä elämässä eteenpäin kun oma persoonalisuus on muovautunut jotenkin rikkinäiseksi? Voiko terapialla saavuttaa enää aikuisena merkittävää hyötyä?
Ap
Vierailija kirjoitti:
Haluan ensinnäkin onnitella sinua ap, että olet alkanut miettiä näitä asioita jo ennen lasten hankintaa! Minä tajusin oman kotini tunneköyhyyden vasta, kun olin jo äiti ja peilasin omaa käytöstäni lapsiani kohtaan omien vanhempieni käytökseen. Koska olet nyt jo tiedostanut nämä asiat, uskon, että sinusta tulee oikein hyvä äiti tulevaisuudessa.
Jos et voi tällä hetkellä mennä terapiaan, niin voit purkaa lapsuuttasi monella muulla tavalla. Voin itse suositella esim. tunnelukkoterapiaan tutustumista, asioiden aukikirjoittamista ja mindfullnesia. Naistenkartano ry tarjoaa edullista ryhmäterapiaa. Keinoja kyllä löytyy. Varaudu kuitenkin pitkään matkaan ja siihen, että et saa tukea lapsuusperheestäsi. Todennäköisesti heidän mielestään mitään ongelmaa ei ole olemassakaan.
Kiitos näistä vinkeistä. Minulla ei tällä hetkellä ole mahdollisuutta terapiaan, mutta haluan kyllä yrittää "parantua". Kuten myös sanoin, en ole katkera vanhemmilleni, vaan ymmärrän heitä. Minulla ja heillä on ollut sama kohtalo.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Perheen tunnekylmyys vaikuttaa suuresti lapseen. Varsinkin, jos äiti ei pysty antamaan lapselle syliä ja rakkautta. Minun äitini siirsi oman lapsuuden historiansa minuun. Mistään ei saanut kehua. Moitteita tuli usein. Ei sinusta ole mihinkään. Myös ruumiillinen kuritus oli väkivaltaista ja tehtiin muilta piilossa. Hyvin nuorena sairastuin syvään masennykseen ja ahdistukseen. Yritin puhua siitä, mutta se kiellettiin.
Minusta tuli hyvin arka ihminen, miellyttäjä ja helposti vetäytyvä. Meidän kolmen lapsen välit ovat myös hyvin etäiset. Tunnen vieläkin perheeni keskellä, etten ole minkään arvoinen.Sain lohtua seurakunnallisesta toiminnasta, koska siellä minut hyväksyttiin. Kuitenkin etsin puolisokseni väkivaltaisen ja hakkaavan miehen juuri sieltä.
Voin hyvin huonosti ja pääsin terapiaan. Siellä aloin ymmärtämään, miksi elämäni on tällaista. Jo sen ymmärtäminen auttoi, ettei minun tarvitse enää syyllistää itseäni. Tämä oli jonkinlainen tienhaara elämässäni. Aloin ymmärtämään itseäni ja arvoani. Jätin hakkaavan miehen. Löysin rakastavan parisuhteen. Kuitenkin jossain määrin lapsuuden trauma kulkee mukanani. Nyt osaan tunnistaa, milloin reagoin haavojen pohjalta ja alkaa rauhoittamaan itseäni. Apuna on ollut myös Tunnelukko-kirja. Se kannattaa lukea jokaisen, jolla on lapsuuden traumoja. Muista rakastaa itseäsi, kuunnella tunteitasi ja olla armollinen itseäsi kohtaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnekylmä äitini - jouduin käymään pitkään terapiassa. Lukemaan kirjoja aiheesta yms.
Vaatii vuosien työn, mutta se kannattaa. Sain katkaistua ongelman niin, että pystyn kasvattaa lapseni eri tavalla.
Aloita heti jonkinlainen terapia tai ryhmätyöskentely tms.
Olen kasvanut tunnekylmässä kodissa. Oli henkistä ja fyysistä väkivaltaa. Tunteista ei puhuttu, ei kehuttu, kannustettu tai lohdutettu. Vaikutus on ollut hyvin negatiivinen. Sosiaalisten tilanteiden pelko, ahdistuneisuushäiriö sekä traumaperäinen stressihäiriö - näitä nyt olen työstänyt vuoden verran traumaterapiassa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama juttu. Olen terapiassa sen vuoksi. Kaikki ihmissuhteeni kaatuvat ja sen vuoksi psykiatri katsoi tarpeelliseksi työstää. Tällä hetkellä pinnassa kauhea viha etenkin äitiä kohtaan. Yritän ymmärtää, äiti on itse alkoholistiperheestä ja tavallaan tiedän, ettei hän parempaan kyennyt. Kuitenkin tukahdutan tunteeni häntä kohtaan. En siis sano hänelle mitään, kun hän soittaa noita diiba-daaba puheluita. En edes halua käydä siellä, enkä olla tekemisissä.
Voimia sinulle, tämä on rankkaa ja pitkä tie. Voit arvata, että olen eronnut ja siis yksin lasten kanssa tässä yritän elää elämääni. Tosin ex-mieheni oli tyyppiä äitini eli jokseenkin tuttuudesta olen häneen tarrautunut joskus.
Minä jollain tavalla ymmärrän vanhempiani, sillä he ovat kasvaneet myös erittäin tunnekylmissä kodeissa. Ei ole siis heidän vikansa, että tunteita ei osata näyttää.
Mutta erityisesti silti tuo äitini mykkäkoulu jotenkin edelleen ärsyttää ja satuttaa minua suuresti.
Varmasti tästä johtuen, minua arveluttaa suuresti, kannattaako minun edes yrittää lisääntyä, sillä varmasti siirtäisin tämän sukupolvien tunnevammaisuuden myös lapsilleni. Ap
Mieti oikeasti tarkkaan. Oma kotini oli aika samanlainen. Olen itse yrittänyt toimia toisin ja katkaista kyseisen ilmapiirin, mutta nyt näyttää sille, että lapsi oireilee (teini) aika vahvasti. En varmaan onnistunut kuitenkaan. Olen miettinyt monta päivää sitä, että ei olisi missään nimessä pitänyt hankkia lapsia. Ei siirtää näitä geenejä eteenpäin tai missä vika lieneekään (ehkä olen silti tunnekylmä, vaikka olen yrittänyt toimia toisin). Mietin kyllä aikanaan pitkään ja hartaasti eli lähemmäs kymmenen vuotta.
Juu, näitä vuosikymmenten takaisia asioita kannattaa märehtiä ja oikein marinoitua itsesäälissä ja uhriutumisessa.
Kunnon keittiöpsykologiaa!
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama juttu. Olen terapiassa sen vuoksi. Kaikki ihmissuhteeni kaatuvat ja sen vuoksi psykiatri katsoi tarpeelliseksi työstää. Tällä hetkellä pinnassa kauhea viha etenkin äitiä kohtaan. Yritän ymmärtää, äiti on itse alkoholistiperheestä ja tavallaan tiedän, ettei hän parempaan kyennyt. Kuitenkin tukahdutan tunteeni häntä kohtaan. En siis sano hänelle mitään, kun hän soittaa noita diiba-daaba puheluita. En edes halua käydä siellä, enkä olla tekemisissä.
Voimia sinulle, tämä on rankkaa ja pitkä tie. Voit arvata, että olen eronnut ja siis yksin lasten kanssa tässä yritän elää elämääni. Tosin ex-mieheni oli tyyppiä äitini eli jokseenkin tuttuudesta olen häneen tarrautunut joskus.
Minä jollain tavalla ymmärrän vanhempiani, sillä he ovat kasvaneet myös erittäin tunnekylmissä kodeissa. Ei ole siis heidän vikansa, että tunteita ei osata näyttää.
Mutta erityisesti silti tuo äitini mykkäkoulu jotenkin edelleen ärsyttää ja satuttaa minua suuresti.
Varmasti tästä johtuen, minua arveluttaa suuresti, kannattaako minun edes yrittää lisääntyä, sillä varmasti siirtäisin tämän sukupolvien tunnevammaisuuden myös lapsilleni. Ap
No sinähän tiedostat tämän ongelman. En usko, että siirtäisit. Toki siihen voi välillä lipsahtaa, mutta voit korjata asioita
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minulla sama juttu. Olen terapiassa sen vuoksi. Kaikki ihmissuhteeni kaatuvat ja sen vuoksi psykiatri katsoi tarpeelliseksi työstää. Tällä hetkellä pinnassa kauhea viha etenkin äitiä kohtaan. Yritän ymmärtää, äiti on itse alkoholistiperheestä ja tavallaan tiedän, ettei hän parempaan kyennyt. Kuitenkin tukahdutan tunteeni häntä kohtaan. En siis sano hänelle mitään, kun hän soittaa noita diiba-daaba puheluita. En edes halua käydä siellä, enkä olla tekemisissä.
Voimia sinulle, tämä on rankkaa ja pitkä tie. Voit arvata, että olen eronnut ja siis yksin lasten kanssa tässä yritän elää elämääni. Tosin ex-mieheni oli tyyppiä äitini eli jokseenkin tuttuudesta olen häneen tarrautunut joskus.
Minä jollain tavalla ymmärrän vanhempiani, sillä he ovat kasvaneet myös erittäin tunnekylmissä kodeissa. Ei ole siis heidän vikansa, että tunteita ei osata näyttää.
Mutta erityisesti silti tuo äitini mykkäkoulu jotenkin edelleen ärsyttää ja satuttaa minua suuresti.
Varmasti tästä johtuen, minua arveluttaa suuresti, kannattaako minun edes yrittää lisääntyä, sillä varmasti siirtäisin tämän sukupolvien tunnevammaisuuden myös lapsilleni. Ap
Mieti oikeasti tarkkaan. Oma kotini oli aika samanlainen. Olen itse yrittänyt toimia toisin ja katkaista kyseisen ilmapiirin, mutta nyt näyttää sille, että lapsi oireilee (teini) aika vahvasti. En varmaan onnistunut kuitenkaan. Olen miettinyt monta päivää sitä, että ei olisi missään nimessä pitänyt hankkia lapsia. Ei siirtää näitä geenejä eteenpäin tai missä vika lieneekään (ehkä olen silti tunnekylmä, vaikka olen yrittänyt toimia toisin). Mietin kyllä aikanaan pitkään ja hartaasti eli lähemmäs kymmenen vuotta.
Ei kyse ole mistään geeneistä! Vaan opitusta mallista. Osoitetaanko lapselle hellyyttä ja ymmärrystä, vai odotetaanko lapselta vain että tämä toimii oikein. Kerrotaanko tunteista, vai osoitetaanko tunteita teoin. Mm sellaista. Geenejä turha syyttää
Alue: Aihe vapaa
Minulla sama juttu. Olen terapiassa sen vuoksi. Kaikki ihmissuhteeni kaatuvat ja sen vuoksi psykiatri katsoi tarpeelliseksi työstää. Tällä hetkellä pinnassa kauhea viha etenkin äitiä kohtaan. Yritän ymmärtää, äiti on itse alkoholistiperheestä ja tavallaan tiedän, ettei hän parempaan kyennyt. Kuitenkin tukahdutan tunteeni häntä kohtaan. En siis sano hänelle mitään, kun hän soittaa noita diiba-daaba puheluita. En edes halua käydä siellä, enkä olla tekemisissä.
Voimia sinulle, tämä on rankkaa ja pitkä tie. Voit arvata, että olen eronnut ja siis yksin lasten kanssa tässä yritän elää elämääni. Tosin ex-mieheni oli tyyppiä äitini eli jokseenkin tuttuudesta olen häneen tarrautunut joskus.