Keskenmenosta n.2 kk mutta edelleen haikea mieli.

Minun synnytyksestä on tänään viisi viikkoa. Vauva oli silloin melkein 21-viikkoinen, liian pieni tähän elämään siis.



Minulla on myös haikea olo. On päiviä, jolloin sureminen jää vähemmälle, mutta toisinaan itkettää koko ajan. Tuntuu pahalta suunnitella kesälomaa, kun ajatuksissa oli vielä vähän aikaa sitten laskettu aika 15.7.



Minulla on 3 tyttöä, joten he pakottavat minut pysymään kiinni normaalissa arjessa. Voin vain kuvitella miten masentusin jos olisin kaksin miehen kanssa... Varmaan makaisin ja itkisin koko ajan.

Viimeiset kolme viikkoa olen potenut kovaa vauvakuumetta. Sekin tuntuu pahalta, kun heti seuraava ajatus on, ettei se kuitenkaan toisi takaisin tätä pientä enkeli-vauvaa. Ja lisäksi takaraivossa jyskyttää koko ajan " mitä jos taas käy näin" . Maanantaina 10.4. menen jälkitarkastukseen, joten sen jälkeen ehkä tiedämme, miksi meille kävi näin.



Olen oman keskenmenoni jälkeen jutellut paljon aiheesta saman kokeneiden kanssa, ja kaikki he ovat kuitenkin selvinneet. Jotenkin ihminen on rakennettu niin, että näistä kamalistakin tapahtumista toivutaan. Toivon, että sinäkin toivut henkisesti, ja saavutat sellaisen vahvuuden, että uskallat uudelleen yrittää. Tällä palstalla olen lukenut kokemuksista, jollaisia en tiennyt olevankaan. Monia keskenmenoja peräkkäin...En ymmärrä mistä he saavat vahvuutensa selvitä sellaisesta.



Toivon sinulle ja kaikille muillekin kaikkea hyvää. Ne meidän menetetyt pikkuiset ovat tuolla pilvenreunalla käsikädessä ja heiluttavat. Vaikka heillä olisi ollut parempi olla rakastavien vanhempiensa kanssa täällä, ovat varmasti ihan hyvissä käsissä tuolla ylhäälläkin. En ole mikään uskonnollinen ihminen, mutta mun on pakko ajatella näin.



vm69

Pahoittelut km:n johdosta!

Mulla oli LA 15.1.05 eli yli vuosi sitten. rv 9+, kesäkuussa -04 raskaus todettiin tuulimunaksi. Meillä kaveripariskunta sai tytön niihin aikoihin kun meilläkin oli la. Aina tuon tytön nähdessäni, mulla tulee väkisinkin mieleen, että meilläkin olisi tuollainen jos kaikki olisi mennyt niin kuin piti. Ja varsinkin kun oli vuosi lasketusta ajasta niin mulla tuli ihan itku. Mutta ajattelen et se on ihan normaalia.. Raskaus oli tuulimuna, mutta me odotettiin täydellisesti meidän KalleInkeriä ja me menetettiin lapsi.

Se asia kulkee aina mukana, sitä ei koskaan unohda. Olen tullut siihen tulokseen, että se pitää vaan hyväksyä ja antaa itselle lupa surra ja tuntea haikeutta, vaikka aikojenkin päästä. Kuitenkin ajatustasolla menetys on todella suuri. Siis vaikka ei km tapahtuisikaan myöhäisillä viikoilla, tai vaikka kyseessä olisi tuulimuna, niin kaikki ne viikot on kuitenkin odottanut ihan oikeaa lasta, suunnitellut tulevaa jossa lapsi on mukana. Kun se sitten otetaankin pois, niin se tekee kaikki suunnitelmat ja ajatukset tyhjiksi, vedetään matto jalkojen alta, eikä se oo ihan pikkujuttu.

Meilläkään ei ole sen jälkeen tärpännyt, ehkä sekin on lisännyt tuskan määrää. Tutkimuksiin on hakeuduttu, jatkoa odotellessa..





glemei

(omaa viestiäni tuossa lukiessa tajusin että km:a on siis 3kk eikä kaksi)



Ehkä se tosiaan on niin että tämä tulee kulkemaan aina mukana, eikä sitä unohda. Me kun juuri olimme vasta alkaneet tajuta että meille oikeesti tulee vauva, niin sitten se repäistäänkin pois. Tuota enkelipienokaistamme olimme ehtineet toivoa jo niin hartaasit kolmisen vuotta. Ja kun tutkimuksissa ilmeni että ilmen hoitoja ei raskaus ole mahdollinen, niin ehkä siksikin pelottaa niin tuo hoitoon meneminen. Kun se on sitten kaikki siitä kiinni... toki niitä voidaan tehdä useampikin, mutta siinä tilanteessa pelkkä negakin tuntuu isolta iskulta.



Jaksamista myös teille molemmille ja aurinkoista kevättä, yritetään nauttia siitä.

ei sitä varmaan voi millään välttää, valitettavasti! Mullakin kun oli se ku taustalla kun tulin syksyllä raskaaksi niin ilon lisäksi pelko oli koko ajan taustalla, olo oli vähän kuin kävelisi heikoilla jäillä: eteenpäin ei oikein uskaltaisi mennä mutta paikalleenkaan ei uskalla jäädä tönöttämään. Turvallisen oloista suuntaa on vaikea löytää. Näillä raskauksilla oli vuosi väliä, ja uusi plussa nosti vanhat pelot ihmeen tuoreina mieleen. Nyt jos tulisin raskaaksi niin kauhu olisi varmaan vielä suurempi enkä tiedä jäisikö ilolle tilaa, ja se tietenkin tekee tosi syyllisen olon (jo valmiiksi). Ja jos sekin raskaus menisi piloille, ajattelisin varmasti itse aiheuttaneeni sen läpi asti negatiivisilla ajatuksillani. Aika kamalaa, mutta itse en usko selviäväni täysin peloista paitsi ehkä onnistuneen raskauden loppumetreillä.



Mulla piti olla la 16. tai 17.4. ja olen huomannut, että mitä lähemmäs sitä tullaan, sitä surkeammaksi on olo mennyt, varsinkin kun työympyröissä on kahtakin vauvaa koko talvi kasvateltu, maaliskuinen tullut ja toukokuinen syntymässä. Pelot ja olot ovat todellakin epämääräisiä ja ristiriitaisia mutta isoja: uskaltaako enää raskautta yrittää, ja jos se alkaa, miten selviän järjissäni vai pelkäänkö itseni sekaisin? Miten kauan jatkamme hoitoja ja huomaammeko lopettaa ajoissa? Riittääkö aika (=ikä) edes adoptioon? Tai raha? Kaikki tämänkaltaset isot kysymykset tuntuvat vyöryvän päälle vaativina ja yhtäaikaa, tuntuu että toisiaan poissulkevia päätöksiä pitäisi tehdä niin pian...



Aika sekavaa ja itsekeskeistä " pohdintaa" ... se, mitä halusin kuitenkin sinulle Suvis sanoa ettei se ainakaan ole epänormaalia vaikka vielä murehdit keskenmenoa. Se ottaa aikansa, luulen että joku virstanpylväs omalla kohdallani ohittuu vasta nyt kun saan lasketun ajan ohitettua. Toivottavasti saat kerättyä rohkeutta uuteen hoitoon, toivoo ystäväsi toisesta risukasasta

Lohduttavaa lukea että muillakin on samanlaista. Mulla km:sta kohta 2 kk aikaa, tapahtui viikolla 12. Edelleen surettaa, itkettää, asia käy mielessä päivittäin. Ja vaikka siitä pystyy jo puhumaan itkemättä, joku asia tuo surun taas pintaan niin että itkusta ei meinaat tulla loppua. Sen lisäksi muut vastoinkäymiset, pikku jututkin tuntuu tosi isoilta ja vetää mielen matalaksi pitkäksi aikaa. Tuntuu että olen henkisesti ihan raunio, mikään ei tuo iloa ja pienetkin negatiiviset asiat surettaa niin vietävästi. Ja väsyttää, mikään ei kiinnosta, hällä väliä kaikelle. Eräs ystävä varoittikin, että lasketun ajan tienoilla voi olla vaikeaa. Mieheltä en saa tukea, hän ei ymmärrä minua. Olen miettiny että lähtisin ammattiauttajan puheille, mutta kynnys on korkea, ja miten sitä edes pääsee, mihin pitää ottaa yhteyttä?



Ehkä tämä joskus helpottaa ja tosiaan päivä näihinkin risukasoihin paistaa. Voimia kaikille kohtalotovereille!

Mulla on joskus ihan sama juttu; pienetkin asiat saavat harmituksen niin suureksi, että itku tulee. Esim. kun olin hiihtämässä muutama viikko sitten, niin jotkut pojankoltiaiset huutelivat " törkeyksiä" perääni. Normaalisti olisin mennyt sanomaan heille suorat sanat, mutta minäpä parahdin ladulla itkuun...



Jos tunnet tarvetta ulkopuoliseen ammattiapuun, niin ota yhteyttä vaikkapa neuvolaasi ja kerro tarpeesi. Varmasti osaavat siellä neuvoa minne voit soittaa tms. Ja mielestäni sinun kannattaa ottaa apu vastaan. Jos miehesi ei sinua ymmärrä, tarvitset ihan oikeasti jonkun jolle voit puhua. Ja joka jaksaa kuunnella.



Minä olen selvinnyt mielestäni ihmeellisen hyvin, luulin että enkelivauvan synnytys olisi sellainen kokemus, josta en selviä IKINÄ. Nyt pelottaakin, että kesän ja lasketun ajan lähestyessä tulee takapakkia. Minulla on huomenna jälkitarkastus, ja saamme siellä myös kuulla syyn tapahtumiin. Toivon, että syy löytyisi, ja se olisi sellainen, ettei ole estettä uuden raskauden haaveiluun.



Menetimme vauvan 3.3.06, viikolla 20+5. Nyt elän koko ajan sellaista aikaa, että ajattelen " nyt vauva olisi jo voinut selviytyäkin" . Joo, juuri kun kehuin, että pärjään ihan hyvin, niin itken täällä koneella kuin hullu...



Halauksia teille kaikille!!!

Hei,



Minä menetin vauvani 21+1 syksyllä 2004. Pahin oli synnytys ja kotimatka autolla sairaalasta kotiin. Syy ei koskaan selvinnyt. Meille annettiin lupa uuteen yritykseen ja nyt tuossa lattialla makailee vaavi, joka täytti juuri 7 kk. Hän on iloinen ja onnellinen ja opettelee juuri peruuttamaan :-) Raskausaika oli vaikea pelon takia, mutta siitäkin selvisi.



Koskaan ei pidä luovuttaa. Surulla on aikansa, mutta on myös aika päästää irti menneestä. Eihän se koskaan unohdu, siksi minäkin aina tulen tälle palstalle.





Jaksamista surun keskellä. Toivottavasti minun tarina tuo toivon pilkahduksen jollekkin lukijalle.

Ihanaa lukea, että teillä on siellä pikkuinen. Minäkin niin toivon uutta raskautta ja toivoin, että heti jälkitarkastuksen jälkeen olisi voinut aloittaa " yrityksen" . Mutta nyt pitää vielä odottaa ainakin pari kuukautta. Ja kun tätä ikää jo on, en haluaisi odottaa yhtään!



Kauanko meni, ennenkuin tulit uudelleen raskaaksi? Seurattiinko uutta raskautta tarkemmin? Siksi kyselen, kun aika samoilla viikoilla olemme enkelit taivaalle lähettäneet...

Hei kaikille tässä ketjussa. Meidän kolmas poika lensi enkeliksi 9.2.2006 rv 19+6. Kyllä minulla on edelleen vaikeaa, tuntuu että menee vaikeammaksi vaan kun kesä lähestyy. Viime perjantaina minun piti päästä psykologille, mutta aika peruutettiin aamulla, olin tosi pettynyt, viikonloppu oli hirmu vaikea. No, nyt sitten tarjottiin keskusteluaikaa jollekin sosiaalityöntekijälle, kun psykologin aikataulu niin täynnä. Olen kyllä pettynyt, mutta tortsaina menen sitten edes sinne. Meillä on ollut kovasti muitakin vastoinkäymisiä tässä, ja välillä tuntuu, etten kertakaikkiaan jaksa enää. Mutta 6- ja 3-vuotiaat poikani ovat se syy. Yksi asia on myös tuonut minulle jonkin verran lisälastia. Heti poikamme syntymän ja kuoleman jälkeen paras ystäväni ilmoitti, että hän aikoo nyt kyllä välittömästi hankkiutua raskaaksi. Kun hautajaisista oli kuukausi, hän ilmoitti plussanneensa. Nyt tämä ystävä ei voi oikein ymmärtää, että minä en todellakaan odota kesää enkä ole kovin iloinen. Minulle on ihan sama että sataa räntää, olkoon ikitalvi minun puolestani. Hän asuu kesään asti ulkomailla, ja oikein kauhulla jo odotan sitä, kuinka minun sitten täytyy pinnistellä iloisena ja seurata hänen kasvavaa vatsaansa. Lapset ovat meitä yhdistävä tekijä, olemme saaneet lapsemme samaan aikaan. Hänellä ei ole koskaan ollut mitään ongelmia, raskaaksi aina heti, minulla on ollut myös tuulimuna ennen esikoista (ja vaikka siitä on 7 vuotta, muistan siitäkin edelleen lasketun ajan, ne tunnelmat ym.). Tottakai minä toisaalta ymmärrän, että eihän se nyt muiden elämänsuunnitteluun voi vaikuttaa, että meillä on suuri suru, mutta kyllä tämä asia on myös vaikeuttanut minun eheytymistäni, sen ajatteluun menee paljon voimavaroja. Ystäväni korostaa rehellisyyttä, ja siksi myös halusi minulle heti kaikki kertoa, en tiedä sitten olisiko joku hienotunteisuus ollut parempi, kun emme edes näe toisiamme ennen kesää. Ihan vähän tuli mieleen sellainen, kuinka esim. puolisoaan pettänyt tunnustaa tekonsa helpottaakseen omaa oloaan ja omaatuntoaan, mutta samalla sitten sysää lastia myös toiselle. Kaikessa on tietysti monta puolta. Mutta en minä pysty enää turvautumaan ystävääni ja täysin avoimesti kertomaan ajatuksistani ja tunteistani, tuntuu että kuormitan häntä, ja hänhän on nyt onnensa kukkuloilla, minä synkässä surun laaksossa. Tiedän, että hän on minusta huolissaan, ja että oma luonteenikin saa minut jotenkin lukkoon. Toinen ystäväni, joka myös asuu kaukana, oli valinnut toisen tien, ei kertonut kuin vasta hiljattain, että heille tulee vauva, jonka la vain muutaman viikon päästä siitä kun meille piti tulla. Niin tai näin, ovat nämä ystävien raskaudet tällä hetkellä kipeitä asioita.



vm69, sanottiinko teille siis jotain siitä, että pitää vielä odotella uudelleen yrittämistä? Olen ymmärtänyt, että TYKSissä ainakin on tämä käytäntö, sanotaan 0,5-1 vuotta, mutta muualla yliopistosairaaloissa jopa vain että yhdet kuukautiset pitää odottaa. Ja, jos siinä sitten ikinä enää tulee onnistumaankaan, on se vaaniva pelko varmaan aikamoinen rinnallakulkija...



Voimia teille kohtalotoverit,

toivottaa Lapaniina

Kun lähdin sairaalasta 4.3.06, minulle melkeinpä viimeisiksi sanoiksi sanottiin " riittää, että tulee yhdet kuukautiset ja sitten voi jo yrittää uutta raskautta" .



Eilen kuitenkin jälkitarkastuksessa tuli ilmi, että istukassa oli joku hyytymä, jonka vuoksi joudun verikokeisiin. Halutaan sulkea pois mahdollisuus, että mulla olisi suurentunut riski saada veritulppa. Tai jotain tollasta... en muista kaikkea, olin niin itkuissani siellä sairaalassa. No, kuitenkin verikoe voidaan tehdä aikaisintaan 2kk synnytyksestä, menen siihen 3.5. Ja tulokset saattavat viipyä kuukauden...



Lääkäri sanoi eilen: " Mitään lääketieteellistä estettä uuteen raskauteen ei ole, mutta kehottaisin odottelemaan tulevien verikokeiden tuloksia" .



Nyt sitten kehittelen mielessäni teoriota mahdollisesta veritulpasta, joka mua seuraavaksi koettelee... Olen just sellainen tyyppi, joka yöt miettii kaikenmaailman asioita. Viimeyönä oli aika hurjat fantasiat.



Mä muuten ymmärrän täysin nuo jutut " saisi tulla taivaalta räntää tai vettä vaikka joka hetki" ... Vai miten sä kirjoititkaan.

Hei,



Raskautta seurattiin tarkemmin. Neuvolasta lähti heti lähete sairaalaan. Tämä toinen raskaus eteni kuitenkin ihan normaalisti. Tulin toisesta kierrosta synnytyksen jälkeen uudelleen raskaaksi. Monesti keskenmenon jälkeen sitä raskautuu helpommin. Ilmeisesti enemmän taukoa täytyy pitää jos on tehty keisarinleikkaus.



Minulle oli vaikeaa kun lähipiirissä syntyi lapsi samaan aikaan kuin kuolleen lapseni laskettu aika oli ja myös äitienpäivä oli vaikea. Siitäkin huolimatta että olin itse uudelleen raskaana. Mutta nyt en niitä asioita enää mieti. Olen onnellinen tästä yhdestä elävästä lapsesta, joka minulla on.

kiitos kun kirjoitit niin nopeasti. Mulle tuli nyt vaan semmonen juttu mieleen, kun joillakinhan esim. (toistuvat) keskenmenot voi johtua tukostaipumuksesta (ja ehkä jo tiedätkin siitä paljon, olen ittekin asiasta oppinut juuri näiltä palstoilta), ja sen takia syövät esim. asperiinia tai jopa piikitetään jotain (verenohennus?) lääkettä. Eli istukkaan tulee kaiketi tulppa/tulppia, jotka tuhoisia raskaudelle. Tämä voi tulla ilmi vasta myöhemmissä raskauksissa, vaikka aiemmin mennyt ihan hyvin. Mun käsittääkseni SPR:n veripalvelu tietää tästä asiasta ja sitä myös tutkii, täällä taustailleena muistan esim. nimimerkin Neronja kovan kohtalon ja juuri sitten syyksi selvinneen tuollaisen taipumuksen, ja nyt asioitten onnellisemman laidan. Laukkailin tässä nyt anteeksi ehkä vähän asiasta kolmanteen, mutta ittellä on aina kauhea tarve ottaa asioista selvää...

Vielä sinulle vm69!



Siis ikääsi älä mieti ollenkaan. Itse olen sinua vielä vanhempi. Mutta tutkituta tuo veren hyytyminen. Synnärillä oli viimeksi kanssani samassa huoneessa nainen, joka sai jalkaansa veritulpan edellisessä raskaudessa ja hän joutui piikittämään itseään raskauden aikana.



Toivon ja uskon että sinullakin on pikkuinen sylissä seuraavan parin vuoden sisällä. Olen itseni lisäksi kuullut monesta tapauksesta, jotka tulleet raskaaksi pian keskenmenon jälkeen.



Voimia!

Ymmärrän täysin, mitä kaikkea sitä voi sitten seuraavaksi ajatella ja pelätä tapahtuvaksi. Tämän kohtalon pyörittelyn keskellä ajattelen, että mikähän seuraava mörkö siellä kulman takana jo vaanii, ei oikein jaksa uskoa positiivisen ajattelun voimaan. Mutta tuo SPR:n veripalvelu on täällä mainittu aiemminkin auttavana tahona, lääkärit ei ehkä aina ihan tajua, että " odottelet nyt kolmisen kuukautta ja sitten ehkä saat kuulla mistä kyse, tai sitten et" - voi tosiaan viedä monet yöunet.

t. Lapaniina, taas

Kiitokset viesteistä. Minulle tuo tukostaipumus-juttu on ihan uutta, en ole sellaisesta kuullutkaan. Tai siis olen jossain muussa yhteydessä, mutta en raskauteen liittyen. Täytyypä etsiä täältä netistä lisää infoa asiasta. Aikaisempia keskenmenoja mulla ei ole, kolme ongelmatonta raskautta olen saanut kokea.