Onko täällä muita, jotka oma vanhempi on hylännyt kokonaan lapsuudessa?

Minulla hylkääjä oli äiti. Olen päässyt asiassa pitkälle terapian avulla ja muutenkin, mutta toki kannan surua koko elämän jossain muodossa sydämessäni. Elämästä saa ja pitää silti nauttia, elää hyviä hetkiä ja olla kiitollinen siitä mitä elämä on antanut, ei surra sitä mitä elämä on ottanut pois.

Kaunista päivää, voimia matkallasi!

Vierailija kirjoitti:

Minulla hylkääjä oli äiti. Olen päässyt asiassa pitkälle terapian avulla ja muutenkin, mutta toki kannan surua koko elämän jossain muodossa sydämessäni. Elämästä saa ja pitää silti nauttia, elää hyviä hetkiä ja olla kiitollinen siitä mitä elämä on antanut, ei surra sitä mitä elämä on ottanut pois.

Kaunista päivää, voimia matkallasi!

Mistä syystä ja missä vaiheessa lapsuuttasi äitisi lähti? 

Kyllä minäkin olen käynyt terapiassa hylkäämisen takia, vuosia. Sen takia tuntuukin inhottavalta, kun asia aika ajoin pulpahtaa taas pintaan.

Kaikkein ikävintä tässä on se, että isä piti viimeiseen asti kiinni siitä, että hänen vaimonsa on se maailman tärkein ihminen ja lapset tuleva siellä jossain kaukana perässä (jos tulevat). Meillä kaikilla isän lapsilla on ollut vakavia ongelmia. 

Ei mun tarina ihan vastaava ole. Mulla oli kyllä isä, oikein hyvä isä olikin kunnes hylkäsi mut yhtäkkiä ilman selityksiä murrosiän alkuvaiheilla. Etsin isän käsiini parikymppisenä, vähän aikaa oltiinkin ihan väleissä kunnes se hylkäsi mut uudestaan kun olin 24. 

Nyt olen 37, on tuo jälkensä jättänyt toki...

Itse en tiedä mitään biologisista vanhemmistani. Minut on adoptoitu ulkomailta. Tiedossa vaan on, että äitini oli jättänyt minut synnytyssairaalaan. Sellaista tekivät siellä ilmeisesti naimattomana raskaaksi tulleet jotka pelkäsivät että eivät pääse koskaan naimisiin jos lapsi pyörii jaloissa, narkomaanit ja alkoholistit jne. Mitään tietoa ei ole siitä miksi äitini on minut hylännyt. Yritin joskus selvittää äitini nimeä synnytyssairaalasta, mutta hän oli tullut synnyttämään anonyyminä. Sellainen oli mahdollista juuri siksi, että kaikki uskaltaisivat tulla sairaalaan synnyttämään ja luopua lapsesta, mieluummin kuin synnyttäisivät kotona ja mahdollisesti epätoivoissaan jopa tappaisivat lapsen. 

Itselleni tämä ei pientä teini-iän itsensä etsinnän jaksoa lukuun ottamatta ole ollut mikään suuren surun aihe, luultavasti koska mulla on vauvasta asti ollut hyvä adoptioperhe joita olen kasvanut pitämään vanhempinani.

Meillä oli vanhemmat naimisissa ja isä oli ihan normaalisti mukana perheessä ja meillä oli hyvä suhde. Kun vanhemmat erosivat ollessani lapsi, isä feidasi tyystin. Pariinkymmeneen vuoteen emme ole olleet missään tekemisissä, häneen ei saa yhteyttä. 

Joo, siitä on selvinnyt sillä, että sen asian on surrut eikä pidä haavaa avoimena eli olen luopunut ajatuskesta, että asia jotenkin parantuisi koskaan. Tietysti se silti jättää jälkensä itsetuntoon ja ihmissuhteiden muodostamiseen ja onhan se surullista, että voisi olla isä, mutta ei ole. 

Itse olen tavannut isäni kerran kuin olin noin. 3. En aio etsiä häntä käsiini. Minua ei kiinnosta onko hän edes hengissä. Tunnen vain katkeruudesta johtuvaa välinpitämättömyyttä. Olen menestynyt elämässäni hyvin, joskus toivon että voisin vaikka polttaa rahaa isäni nenä edessä.

AP, minun tarinani muistuttaa aika paljon sinun tarinaasi, mitä nyt yksityiskohdat poikkeavat. Minun vanhempani olivat nuoria, äiti alaikäinen ja isäkin vasta täyttämässä 21, eivät aviossa, kunhan tapailivat. Kertomuksista päätellen olivat aika lapsellisiakin. Raskaus oli kauhea järkytys heille. Isä pakeni ja äiti kiukustui siitä niin paljon, että päätti olla ottamatta isää enää takaisin. Äidin vanhemmat olivat monella tavalla pelastavia enkeleitä eli tytärtä ei heitetty kadulle, vaikka hullusti kävikin, eivät vaatineet aborttia tai lapsen antamista adoptioon. Minä synnyin kotona, kuten lähes kaikki lapset siihen aikaan. Isä ilmaantui paikalle, näki nukkuvan lapsensa ja heitettiin sitten ulos. Kasvoin ilman isää, mutta minulla oli hyvät isovanhemmat. Myöhemmin tuli myös isäpuoli, johon suhde syntyi hyvin hitaasti.

Kaipasin isää monissa tilanteissa, juuri tueksi ja puolustajaksi, kuten ap:kin kirjoittaa. Sellaista minulle ei ole koskaan ollut. Minun on aina ollut vaikea sitoutua ihmisiin ja luulen, että se on seurausta isättömyydestä. Otin varsin myöhään selvää taustastani. Äidin eläessä en voinut sitä tehdä, sillä asia oli kerta kaikkiaan tabu.Melkeinpä yhdennellätoista hetkellä tutkimukseni aloitin, sillä useimmat asioista jotakin tietävät olivat jo kuolleet. Mutta onnistuin saamaan riittävät tiedot. Kyllä siinä muutama palapelin palanen loksahti paikoilleen ja tunnen olevani kokonaisempi ihmisenä, vaikka en ehtinyt isää tavata kertaakaan. Molemmat vanhempani kuolivat suhteellisen nuorina. Minä olen elänyt jo pidempään kuin kumpikaan heistä.

Vierailija kirjoitti:

AP, minun tarinani muistuttaa aika paljon sinun tarinaasi, mitä nyt yksityiskohdat poikkeavat. Minun vanhempani olivat nuoria, äiti alaikäinen ja isäkin vasta täyttämässä 21, eivät aviossa, kunhan tapailivat. Kertomuksista päätellen olivat aika lapsellisiakin. Raskaus oli kauhea järkytys heille. Isä pakeni ja äiti kiukustui siitä niin paljon, että päätti olla ottamatta isää enää takaisin. Äidin vanhemmat olivat monella tavalla pelastavia enkeleitä eli tytärtä ei heitetty kadulle, vaikka hullusti kävikin, eivät vaatineet aborttia tai lapsen antamista adoptioon. Minä synnyin kotona, kuten lähes kaikki lapset siihen aikaan. Isä ilmaantui paikalle, näki nukkuvan lapsensa ja heitettiin sitten ulos. Kasvoin ilman isää, mutta minulla oli hyvät isovanhemmat. Myöhemmin tuli myös isäpuoli, johon suhde syntyi hyvin hitaasti.

Kaipasin isää monissa tilanteissa, juuri tueksi ja puolustajaksi, kuten ap:kin kirjoittaa. Sellaista minulle ei ole koskaan ollut. Minun on aina ollut vaikea sitoutua ihmisiin ja luulen, että se on seurausta isättömyydestä. Otin varsin myöhään selvää taustastani. Äidin eläessä en voinut sitä tehdä, sillä asia oli kerta kaikkiaan tabu.Melkeinpä yhdennellätoista hetkellä tutkimukseni aloitin, sillä useimmat asioista jotakin tietävät olivat jo kuolleet. Mutta onnistuin saamaan riittävät tiedot. Kyllä siinä muutama palapelin palanen loksahti paikoilleen ja tunnen olevani kokonaisempi ihmisenä, vaikka en ehtinyt isää tavata kertaakaan. Molemmat vanhempani kuolivat suhteellisen nuorina. Minä olen elänyt jo pidempään kuin kumpikaan heistä.

Kiitos tarinasi kertomisesta <3

Ihanaa, että sait kuitenkin selville historiasi palaset. Se on tärkeää. Itselleni vaikeinta on hyväksyä, että juuri minulle (minulle!!) kävi näin. Myönnän olevani yhä katkera tapahtumien kulusta ja isäni välinpitämättömyydestä. Ymmärrän, jos ei halua lasta ja vaatii aborttia, mutta sitten kun se lapsi on olemassa, niin silloin ollaan vanhempia, haluttiin taikka ei. Isäni on aina ollut pilkun tarkka siitä, että asiat menevät oikein. Tunnepuolen asiat sitten ovat feilanneet ja urakalla. 

Voin samaistua, tämä on aihe jota pyrin olemaan ajattelematta koska ratkaisua ei ole. Mutta silti tarinani erilainen siinä mielessä, että oma isäni ei lähtenyt fyysisesti mihinkään, vain henkisesti. Olin isän tyttö siihen asti, että veljeni syntyi. Sen jälkeen huomio oli pojassa, suvun ja kotitilan toivossa. Sen jälkeen olin vain parhaimmillani siedettävä, arvosteltava, hankala. Murrosiän kuohuissa hän lakkasi katsomasta ja puhumasta vuosiksi. Nyt ollessani jo hyvän matkaa välit ovat asialliset mutta kiusalliset. Minä en kelvannut. Nyt ei lapsenikaan kelpaa. Minussa on haava, joka oireilee usein. Esim. miesten kohtaaminen vaikkapa työtovereina on minulle aina haastavaa, en tiedä miten päin olla. Hyljätyksi tulon tunne nousee pintaan.

Vierailija kirjoitti:

Voin samaistua, tämä on aihe jota pyrin olemaan ajattelematta koska ratkaisua ei ole. Mutta silti tarinani erilainen siinä mielessä, että oma isäni ei lähtenyt fyysisesti mihinkään, vain henkisesti. Olin isän tyttö siihen asti, että veljeni syntyi. Sen jälkeen huomio oli pojassa, suvun ja kotitilan toivossa. Sen jälkeen olin vain parhaimmillani siedettävä, arvosteltava, hankala. Murrosiän kuohuissa hän lakkasi katsomasta ja puhumasta vuosiksi. Nyt ollessani jo hyvän matkaa välit ovat asialliset mutta kiusalliset. Minä en kelvannut. Nyt ei lapsenikaan kelpaa. Minussa on haava, joka oireilee usein. Esim. miesten kohtaaminen vaikkapa työtovereina on minulle aina haastavaa, en tiedä miten päin olla. Hyljätyksi tulon tunne nousee pintaan.

En voi mitenkään väittää tietäväni, miltä sinusta, tai kenestäkään teistä tuntuu. Asuin äidin kanssa, isä oli mukana elämässä etäisesti, kävi kerran kuussa katsomassa ja ajelutti vähän autolla, siinä se. Uuden perheen kanssa oli tärkeämpää olla. Mutta on nyt aikuisiällä halunnut paikata välejä, eihän niistä väleistä koskaan läheisiä ole tullut mutta tiedän että hän katuu ja on kuitenkin olemassa minua varten jollain tapaa.

Mutta tuo miesten kohtaaminen on aina minullekin ollut vaikeaa, ja liitän sen isän tietynlaiseen hylkäämiseen. Nuorempana mulle oli tärkeää että miehet pitävät minusta, vaikka sitten seksin kautta. Oikeasti, aidosti en osannut kohdata ketään. Miesten keskuudessa menen yleensä hämilleni ja hiljaiseksi, en vaan kerta kaikkiaan osaa suhtautua vieraisiin miehiin, joiden kanssa pitäisi olla tekemisissä! Parisuhteissa olen kyllä ollut, siinä ei ongelmaa, mutta edellisestä suhteesta erottuani olen huomannut itselleni helpommaksi vain pysytellä miehistä erossa. En mielistele enkä varsinkaan harrasta leväperäisesti seksiä, en vaan päästä ketään lähelleni millään tavoin. Asialliset tilanteet toki hoituu, en pelkää enkä vihaa miehiä, mutta minun suojamuurini sisään ei enää yksikään pääse. Ei pääse enää kukaan hylkäämään tai satuttamaan minua. Vähän surullista tajuta tilanteen olevan tämä, mutta en koe kuitenkaan olevani terapian tms. tarpeessa. Näin vaan eletään sitten hamaan loppuun...