Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Järkiunelma vs tunneunelma (koulu vs kumppani)
10.10.2017 |
Olen vähän päälle parikymppinen nainen, ja elän sinänsä unelmaani että olen saavuttanut haaveilemani koulupaikan, jonne on älyttömän vaikea päästä. Olen löytänyt myös elämäni miehen, jonka kanssa haluan loppuelämäni olla.
Ongelma on se, että kouluni ja mieheni välillä on 500 km. Mies ei ole valmis muuttamaan edes opintojeni ajaksi paikkakunnalle, missä käyn kouluani. Hän haluaa asua pienessä kaupungissa, josta olemme kummatkin kotoisin. Itsekin haaveilen, että pääsisin opintojeni jälkeen töihin johonkin päin tänne, mistä olemme kotoisin. Kaupunki on kuitenkin tosiaan pieni ja työmahdollisuudet täällä hyvin minimaaliset.
Olen siis melko varma, että kun joskus koulustani valmistun, en tule kovin helposti töitä saamaan kotikaupungistamme tai sen lähettyviltä. Olenkin tiedustellut mieheltäni, onko hän edes töideni takia valmis muuttamaan muualle ja vastaukset ovat olleet erittäin nihkeitä "ehkä, ehkä joskus myöhemmin olisin valmis". Noh, tämähän ei hirveästi ilahduta. Ymmärrän, että olemme nuoria ja miehelläni voi viedä aikaa kypsytellä asiaa. Mutta pelkään, että hän on niin jääräpää ja paikoilleen jämähtänyt, että valitsisi mieluummin elämän haluamassaan paikassa kuin elämän minun kanssani.
Tunne siitä, että on itse valmis uhraamaan unelmaansa vaan ollakseen toisen kanssa, mutta toinen ei ole valmis samaan, tuntuu hyvin epäreilulta. Olen nyt jo luopunut itse paljosta, suoritan mm. tätä vuotta koulusta kokonaan etänä, jotta saisin asua mieheni kanssa ja olla hänen kanssaan. Luonnollisesti opintoni ovat hankaloituneet ja olen luopunut mm. opiskelijaelämästä ja verkostoitumisesta. En voi siis suorittaa koko kouluani etänä, joten jossakin vaiheessa (tod. näk. ensi syksynä) joudun palaamaan takaisin opiskelukaupunkiini.
Olen siis hyvin ahdistunut ja ristiriitaisessa tilanteessa. Tuntuu, etten pysty nauttimaan täysillä enää kummastakaan, koulustani tai parisuhteestani, sillä kumpikin rajoittavat toisiaan. Tiedän, että miehen takia ei saa tulevaisuuttaan uhrata ja koulutus on tärkein. Mutta miten hitossa voin luopua rakastamastani ihmisestä, jos tilanne ajautuu siihen pisteeseen? Olisin niin onneton ja yksinäinen ilman häntä, ja kaikki unelmani murskana. Ja kyllä, hyvä parisuhde ja perhe ovat minulle suurempia unelmia kuin työ tai koulutus.
Mitä hemmettiä siis teen? Toivonko ja odotanko että mies tulee kyllä jossain vaiheessa perässäni jos mua oikeasti rakastaa? Vai pitäisikö tajuta lähteä jo nyt eikä odotella jotain mistä ei voi koskaan olla täysin varma?
Ehkä tämä on nyt liian pitkälle murehtimista ja vatvomista, mutta ajatukseni eivät jätä minua rauhaan ja alkavat häiritä jokapäiväistä elämääni.
Onko kenelläkään ollut vastaavaa tilannetta elämässään? Oletko joutunut luopumaan kumppanisi takia jostain haaveestasi tai kumppanistasi jonkin toisen haaveen takia?
Kommentit (15)
Ehdottomasti koulu ja oma ura. Tulet katumaan katkerasti, jos luovut niistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jo nelikymppisenä naisena ihan suoraan neuvon: valitse koulu. Muuta sinne koulupaikkakunnalle ja käy koulua lähiopetuksena, tutustu uusiin ihmisiin ja pidä hauskaa. Mies pysyy mukana jos pysyy, mutta älä tuhlaa nuoruusvuosiasi tuollaiseen ahdisteluun. Voitte tavata viikonloppuisin ja suhteenne kestää jos on kestääkseen. ÄLÄ uhraa unelmiesi koulutusta miehen takia!
On myös hyvin epätodennäköistä, että voitte kuitenkaan asettua pysyvästi nykyiselle paikkakunnallenne, joten miehesi on kuitenkin muutettava jossain vaiheessa, ellette halua, että toinen tai molemmat ovat työttömiä.
Koulu, ilman muuta. Elä omaa elämääsi. Minä valitsin kerran toisin, ja jätin hyvän opiskelupaikan miehen takia. Muutamaa vuotta myöhemmin jätin sen miehen, kun tajusin, ettei parisuhteen kuulu mennä niin, että vain toinen joustaa tavoitteistaan ja unelmistaan (muissakin asioissa). Hyvä kumppani auttaa saavuttamaan ne, ja elää rinnalla.
Ihan miehenä sanon: opinnot pysyy koko elämän sinussa, mies ei välttämättä.
Opiskele ihmeessä äläkä jää minkään peräkamarinysvärin viereen roikkumaan. Aina voi palata kotiseudulle tai ainakin sinnepäin; mikään ammatti ei ole niin erikoinen.
Vierailija kirjoitti:
Koulu, ilman muuta. Elä omaa elämääsi. Minä valitsin kerran toisin, ja jätin hyvän opiskelupaikan miehen takia. Muutamaa vuotta myöhemmin jätin sen miehen, kun tajusin, ettei parisuhteen kuulu mennä niin, että vain toinen joustaa tavoitteistaan ja unelmistaan (muissakin asioissa). Hyvä kumppani auttaa saavuttamaan ne, ja elää rinnalla.
Kiitos näistä sanoista. Tiedän, että ne ovat totta. Pelkään vain niin paljon toisen menettämistä että välillä tuntuu, että olisin valmis epätoivoisiinkin tekoihin..
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jo vanhempana ihmisenä neuvon: muuta heti sinne opiskelupaikkakunnalle ja aloita siellä oma elämä. Rakkaus kestää jos on kestääkseen, nuoruuttasi et takaisin saa.
Itselläni on kokemusta aivan samasta tilanteesta parinkymmenen vuoden takaa. Mies oli minua selvästi vanhempi, ja epäsuhta välillämme vain kasvoi, kun menestyin valitsemallani uralla ja sain hyviä kesäharjoitteluita.
Ainoa mitä kadun on se, etten jättänyt häntä jo paljon aiemmin.
En nyt halua olla pahanilmanlintu, mutta olet niin nuori ja poikakin ilmeisesti on, että todennäköisesti ero tulee ennen pitkää joka tapauksessa, varsinkin kun vaikuttaa siltä, että olet enemmän sitoutunut ja uhrautuvaisempi kuin poikaystäväsi. Älä jätä opintoja kesken tai koulutukseen ja työhön liittyviä tilaisuuksia käyttämättä! Kadut sitä aivan älyttömän paljon myöhemmin, varsinkin jos/kun suhde kariutuu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sietämättömän hylkäämisen pelon ja yksinäisyyden pelon takia ei pidä jättää opiskelupaikkaa ja roikkua miehessä vaan mennä terapiaan. Et voi käyttää elämää roikkuen miehessä toisensa jälkeen.
Mene unelmasi perässä, muuten kadut sitä tulevaisuudessa. Tuntuu julmalta mutta jos nyt teet ison uhrauksen eikä kumppanisi olekaan se oikea et ehkä saa toista mahdollisuutta. Kyllä se oikea kumppani tulee vielä vastaan. Itse jätin nuorempana opiskelemasta koska olin niin rakastunut ja taivuin toisen tahtoon enkä lähtenyt opiskelemaan. Samoin minulla jäi kaikki nuoruuden hauskat hetket ystävien kanssa kokematta koska poikaystäväni oli niin hallitseva ja mustasukkainen ettei halunnut minun menevän. Alistuin siihenkin. Samoin harrastukseni olivat häneltä pois. Jätin nekin. Kuvittelin hänen muuttuvan. Silloin kuvittelin sen olevan rakkautta kun hän haluaa olla vain kanssani. Sitten perustettiin perhe ja elettiin "normaalia" duunarin arkea. Hänen ehdoillaan.Nyt kun lapset on isoja (onneksi olen saanut heidät kasvatettua niin että nauttivat elämästään ja nuoruudestaan,opiskelevat) Nyt kun olen reilu nelikymppinen olen katkeroitunut ja kadun kaikkea tekemätöntä. Älä todellakaan anna toisen hallita elämääsi ja estää sinua toteuttamasta unelmiasi! Tottakai parisuhteessa on otettava toisenkin toiveet ja unelmat huomioon mutta itsekkäistä syistä ei toista saa muokata haluamakseen tai estää rakentamasta elämäänsä. Rohkeutta sinulle isoihin päätöksiin! Sitä ei ole minulla ollut ja mennyttä aikaa ei saa takaisin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sietämättömän hylkäämisen pelon ja yksinäisyyden pelon takia ei pidä jättää opiskelupaikkaa ja roikkua miehessä vaan mennä terapiaan. Et voi käyttää elämää roikkuen miehessä toisensa jälkeen.
Eiköhän se nyt ole ihan normaalia pelätä toisen menettämistä jos oikeasti toisen kanssa haluaa olla. Lähinnä nyt pohdin, että onko meidän suhteella mitään tulevaisuutta jos mieheni ei kykene joustamaan vai onko se asia minkä vain tulevaisuus näyttää.
Aikomuksenani ei siis todellakaan ole lopettaa koulua kesken! Vaan löytää tasapaino näiden haaveideni kesken ja lähinnä mietin, että onko se sitten tuo kumppani josta on pakko luopua jos hän ei ala kyetä kompromisseihin.
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sietämättömän hylkäämisen pelon ja yksinäisyyden pelon takia ei pidä jättää opiskelupaikkaa ja roikkua miehessä vaan mennä terapiaan. Et voi käyttää elämää roikkuen miehessä toisensa jälkeen.
Eiköhän se nyt ole ihan normaalia pelätä toisen menettämistä jos oikeasti toisen kanssa haluaa olla. Lähinnä nyt pohdin, että onko meidän suhteella mitään tulevaisuutta jos mieheni ei kykene joustamaan vai onko se asia minkä vain tulevaisuus näyttää.
Aikomuksenani ei siis todellakaan ole lopettaa koulua kesken! Vaan löytää tasapaino näiden haaveideni kesken ja lähinnä mietin, että onko se sitten tuo kumppani josta on pakko luopua jos hän ei ala kyetä kompromisseihin.
Ap
Kyllä terveessä parisuhteessa molempien osapuolien pitää kyetä joustamaan, ei homma voi mennä niin, että vain toinen uhrautuu ja luopuu aina jostakin. Se katkeroittaa ja kasvattaa vihaa ihmisessä.
Lisäksi kuulostaa huonolta, jos poikaystävä on jo nuorena jumiutunut kotiseudulleen, häntä voi olla vaikea saada sieltä pois myöhemminkään.
Nuorena opiskelijana kannattaa ehdottomasti nauttia opiskelijaelämästä ja -toiminnasta ja luoda kaverisuhteita, niistä on hyötyä työelämässäkin, eikä vain nyhjätä kotona sen nyrpeän seurustelukumppanin kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sietämättömän hylkäämisen pelon ja yksinäisyyden pelon takia ei pidä jättää opiskelupaikkaa ja roikkua miehessä vaan mennä terapiaan. Et voi käyttää elämää roikkuen miehessä toisensa jälkeen.
Eiköhän se nyt ole ihan normaalia pelätä toisen menettämistä jos oikeasti toisen kanssa haluaa olla. Lähinnä nyt pohdin, että onko meidän suhteella mitään tulevaisuutta jos mieheni ei kykene joustamaan vai onko se asia minkä vain tulevaisuus näyttää.
Aikomuksenani ei siis todellakaan ole lopettaa koulua kesken! Vaan löytää tasapaino näiden haaveideni kesken ja lähinnä mietin, että onko se sitten tuo kumppani josta on pakko luopua jos hän ei ala kyetä kompromisseihin.
Ap
Minäkin olen nelikymppinen, ja sittemmin avioitunut uudestaan aivan eriluonteisen miehen kanssa (mm. tukee opintoja, jopa näin "vanhoilla päivillä"). Nähdäkseni epäreiluuden tunne ja sitä seuraava katkeroituminen on se, mikä myrkyttää epätasa-arvoisen suhteen, ja niiltä on hankalaa välttyä, jos tekee ainoana suhteessa niitä kompromisseja. Päätös on tietysti sinun, mutta osaisitko arvostaa kumppania, joka ei jousta ja vaatii sinua luopumaan omista tavoitteistasi - ilman sitä ei rakkauskaan elä?
Voidaan myös kysyä, onko toisen osapuolen kohdalla kyse rakkaudesta, jos ei halua kumppanilleen parasta, vai kontrollista ja omistushalusta, kuten meillä oli. Mutta oppia ikä kaikki, nekin merkit oppii tunnistamaan ja välttämään niitä jatkossa. Itsetunnon kasvulla on iso merkitys. Kaikkea hyvää, mitä päätätkin.
4
Olin sinun ikäinen, kun sain hyvän työpaikan 500 kilometrin päästä kotipaikkakunnalta. Olin seurustellut jo parin vuoden ajan ja mietin, miten etäsuhde toimii. Mies kannusti minua lähtemään. Suhde kesti ja palasin myöhemmin takaisin, kun sain oman alan työtä.
Omat lapset ovat nyt sinun ikäluokkaa ja annan sinulle saman neuvon, mitä olen antanut lapsilleni: älä hylkää unelmiasi toisen vuoksi, siinä katkeroituu ajan mittaan. Pahinta, mitä itsellesi voit tehdä, on jämähtää nyt paikoilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkällä tähtäimellä et tule onnelliseksi suhteessasi vaan katkeraksi, jos nyt jämähdät sinne kotikylille. Suret siellä sitten menetettyjä mahdollisuuksia, tai siis niitä, jotka nyt olisit valmis ihan itse heittämään pois! Mene opiskelupaikkakunnallesi asumaan, suhde kyllä kestää jos on kestääkseen. Elämä jatkuu.
Alue: Aihe vapaa
Missään nimessä ei pidä miehen vuoksi opiskelupaikasta, se on tyhmintä mitä voit tehdä ja katuisit sitä paljon. Kuulostaa muutenkin siltä että olet rakastuneempi ja sitoutuneempi osapuoki joten eroatte kuitenkin ennen pitkää.