Mielipiteitä kasvatustilanteeseen

Olisin varmaan sanonut, että selvä minä vien lasin, pilko sinä nämä hedelmät valmiiksi. Ja sitten vielä kysynyt haluaisiko kuitenkin viedä lasin mielummin.

Jos kumpikaan ei olisi kelvannut niin ei varmaan lapsi olisi jaksanut telkkariakaan katsoa ja lapsen olisi pitänyt mennä lepäämään.

Hei ap.

Pyysit mielipiteitä.

Ihan ensimmäiseksi kysyn sinun omaa mielipidettäsi. Nyt kun tilanteesta on jo aikaa ja olet kirjoittanut tapahtumakulun. Miltä se nyt hetken etäisyyden päästä katsottuna sinusta itsestäsi vaikuttaa? Tunteet ovat laantuneet, tekisitkö nyt toisin?

Itse pidän sanonnasta "Choose your fights" eli valitse, minkä puolesta taistelet. Osa jutuista on sellaisia, jotka kannattaisi vain ohittaa. Joka ainoa asia ei ole periaateasia eikä taistelun asia. Samalla kun oppii itse priorisoimaan tiukkoja paikkoja, opettaa myös lapsille, että asioilla on eri painoarvo, siis tilannetajua.

Minun mielipiteeni on tämä, kun nyt kerran pyysit mielipidettä, rohkaistuin sen laittamaan:

Lukemani perusteella (siis enhän ollut paikan päällä)

Kyse ei ollut varsinaisesta auttamisesta, jossa pulassa olevaa tuetaan, mitä tietenkin perheessä pitääkin toisten eteen tehdä.  Enemmänkin passaamisesta. Sohvatytär oli itse unohtanut lasinsa ja olisi sen varsin hyvin voinut hakea. Poikaa varmaan harmitti että hän joutuu sisarensa unohdukset hoitamaan. Jotenkin sinulla leimahti tässä Fight-asento päälle ja päätit että lasihan viedään. Ei tullut win-win-tilannetta vaan kaikki hävisivät tässä matsissa.  Olisiko asian voinut hoitaa keveämmin. Mitä vaihtoehtoja keksit?

a) Tytär: haepa itse lasisi b)Tuon sen kohta kun olen pilkkonut hedelmät c) Hei vieppä tuo lasi siskollesi niin saat sen jälkeen koristella nämä hedelmäkulhot d)??? e)???

Mitä tästä ajattelet?

Ap lellii tytärtä. Hän lepäsi sohvassa ja olisi voinut hakea sen itse. Ap pilasi illan käytöksellään.

Varsinkaan erityispiirteisen lapsen kanssa tuollaista ei pidä tehdä. Ei voi pyytää, jos ei ole mistä ottaa.

Kerroit, että pojalla on erityispiirteitä. Toimisin hänen kanssaan motolla "valitse taistelusi". Eli selvät säännöt ja tarvittaessa jämäkkä, mutta kannattaako joka tilanteessa alkaa vääntämään? Esim. kertomasi tv-ilta -esimerkki: nyt meni ilta pilalle kaikilta. Ehkä jossain tilanteissa voisi vain antaa olla (kun tietää, että jos alkaa taistella niin käy todennäköisesti niin, että on ilta pilalla koko porukalta)?

Itselläni on myös kaksi erityislasta. He tarvitsevat nimenomaan selkeät säännöt ja "kasvatusta" enemmän kuin ns. tavislapset. Mutta on tilanteita, joissa en edes lähde taistelemaan.

Toivottavasti kukaan ei nyt käsitä tätä väärin (pelkään pahinta, tällä palstalla kun ollaan...)

Juuri tällaisia vastauksia toivoinkin. Järkipuhetta, kun tuntuu että itse on niin vaikea hahmottaa siinä tilanteessa että miten toimia. Välillä tuntuu että olen täysin kyvytön kasvattaja. Tuleeko teillä muilla vastaavia ylilyöntejä, mistä sen järkevän toimintatavan saisi selkärankaan? Lisääkin keskustelua luen mielelläni. Kiitos vinkeistä. :) ap

Hmmm.

Minulla on asperger-poika, nyt jo yhdeksäsluokkalainen.

Tuota "valitse taistelusi" on pitänyt harjoittaa jo - mitä? - 15 vuotta, koska muuten elämä olisi yhtä tappelua, eikä mistään tulisi mitään.

TOISAALTA ymmärrän myös ap:n halun saada lapsi auttamaan, ja haluttomuuden aina antaa periksi. Toinen lapseni on tuota assia 2 vuotta vanhempi tyttö, ja kyllä tytärtä varmaan on vuosien mittaan vähän riipinyt se, että veikalta hyväksytään (jos ei nyt siis kehuin, mutta antamalla asian olla) sellaista käytöstä, jota häneltä ei olisi välttämättä hyväksytty.

Mutta kuten tuossa on jo muutama sanonutkin, poikaasi todennäköisesti ärsytti se, että sisko saa makoilla ja hänen pitää kuskata lasia, kun sisko ei itse viitsi.

Itse olisin varmaan sanonut pojalle, että "höpsistä rallaa" ja  vienyt sen lasin itse ja jättänyt jankuttamatta asiasta.

Erityislasten kanssa joutuu kyllä aika lailla miettimään paitsi sitä, miten saa luovittua karikoiden ohi ja elämän sujumaan, myös tasapuolisuutta ja sitä, että tärkeät asiat tulee opettaneeksi sille erityislapsellekin, vaikka se vaatiikiin paljon enemmän toistoja ja sitkeyttä vanhemmalta.