Omat synnytyskokemukseni (ja -pelkoni)
Heipsan,
En ole koskaan tänne kirjoittanut esikoisen syntymään liittyviä " kauheuksia" , mutta laitan nyt kirjoitusta, sillä kamalankin kokemuksen jälkeen voi saada hyvän kokemuksen (lapset ovat tietenkin olleet molemmilla kerroilla ihania palkintoja kaikesta ).
Minulle tuli raskausmyrkytys ensimmäistä odottaessani ja synnytys päätettiin käynnistää 39+3. Pari päivän jälkeen tilanteen edistymättä lääkäri päätti puhkaista kalvot, mutta siitä ei tullut muuta kuin tuskaiset 8h, synnytys ei edistynyt eikä poika ollut edes kiinnittynyt. Sitten vauvan sydänäänet laskivat ja sitten mentiinkiin kiireellä sektioon. Epiduraali ei onnistunut, joten minut nukutettiin. Haava tuli pystyviilloksi ja kaiken piti olla ok. Pääsimme 6pvää myöhemmin kotiin ja seuraavana päivänä oli tikkien poisto neúvolassa. Kun nousin pöydältä tikkien poiston jälkeen sektiohaava aukesi. Se tunne oli jotain aivan kamalaa... kuin nepparit olisivat auenneet. Sitten pillit soiden takaisin sairaalaan ja seuraavana päivänä uusintaleikkaukseen, jossa vanhaa haavaa korjailtiin ja ommeltiin kiinni. Kaikki meni tällä kertaa hyvin.
Mutta se pelko kuolemasta, huoli lapsesta ja miehestä ja pelko siitä, että haava aukeaa uudestaan oli jotain aivan kamalaa. Haava aukesi vatsapeitteisiin asti eli sisälmykset eivät tursunnet ulos (anteeksi huono sanavalinta), mutta auki se oli pystysuunnassa kokonaan ja ihan tarpeeksi syvältä. Oireita minulla ko. tapahtumasta ei ollut, en todellakaan edes osannut kuvitella, että niin voisi käydä. Haava ei vuotanut, oli siisti, jne. Esikoisen vauva-aika on minulla valitettavasti sumun peitossa, olin niin järkyttynyt ja peloissani, etten oikein osannut muuta kuin mekaanisesti hoitaa lasta ja pelätä haavaa. Nyt jälkeenpäin tajuan, että minulla oli masennus, johon olisin tarvinnut hoitoa, mutta enpä tajunnut hakea apua, harmittelen sitä nyt.
Haava siis piti tällä kertaa, eikä tikkien poiston jälkeen ollut mitään ongelmia. Vannoin etten enää lapsia halua, yksi kerta riitti.
Mutta, mutta... ihmismieli on hassu, niinpä minäkin aloin haaveilemaan toisesta lapsesta pojan ollessa vuoden vanha. Tulinkin yllättäen raskaaksi, mutta pikkuinen ei ollutkaan valmis tähän maailmaan ja raskaus keskeytyi vkolla 13.
Saimme tietää uudesta raskaudesta vain 2 kk:tta myöhemmin ja olenkin sanonut, että meidän pienellä enkelivauvalla oli tarkoitus, sillä kolmatta raskautta en enää pelännytkään niin, sillä olin käynyt pelkopolilla keskustelemassa asiasta ja synnytyksestä. Haavakaan ei ollut minulle enää peikko, sillä vasta 2. raskauteni aikana uskalsin koskea ihoa, missä haavani oli, siitä tuli normaali asia ja hyväksyin sen osaksi kehoani.
3. raskaus meni hyvin, kunnes 2vkoa ennen la:a minulle tuli taas raskausmyrkytys ja jouduin sairaalaan. Oli kamalaa olla erossa esikoisesta ja pelot synnytyksestä alkoivat todella nousta pintaan.
Kävi kuten esikoisen kanssa eli lapsukainen ei ollut millään tulossa itsekseen ja lääkärien kanssa päätimme ettei edes yritetä käynnistystä, sillä vauva ei ollut nytkään kiinnittynyt, vaan että vauva syntyy suunnitellulla sektiolla. Ja nimenomaan sektiota olin pelännyt koko raskausajan, sillä haavan kanssa eläminen tuntui painajaismaiselta!
Kaikki meni kuitenkin hyvin ja saimme kauniin tyttäremme turvallisesti maailmaan :o)). Halusin sektiohaavan tehtävän nimenomaan vaakasuoraan, sillä käsittääkseni siinä on pienempi riski aukeamisessa. Sainkin taistella asiasta leikkaavan lääkärin kanssa, sillä hän halusi tehdä viillon vanhan haavan mukaisesti. Juuri kun olin luovuttamassa, mieheni sanoi, että eiköhän tehdä sellainen, kumman kanssa on helpompi elää. Lääkäri totesi siihen, että no jos välttämättä haluat ankkurin mahaasi, niin tehdään vaakaviilto. Sanoin, että pelaa vaikka ristinollaa, kunhan haava pitää. Mulle ei todellakaan merkkaa mitään se, että mahassa on nyt " ankkuri" , pääasia että olen yhdessä kasassa ja olen saanut ihanat lapset, arvet ovat minun kunniamerkkejäni.
Tikkien poistoa pelkäsin aivan kamalasti, mutta kaikki meni hyvin. Suihkuttelin haavaa usein ja varoin nostamasta vauvaa painavampaa sekä harjoittelin jo ennen synnytystä sängystä nousua ja sänkyyn makuulle asettumista.
Eli halusin kirjoittaa tämän siksi, että itse opin sen, että elämässä voi tapahtua mitä hyvänsä, mutta asioilla on kuitenkin hassu tapa järjestyä. Ja opin kyllä myös kantapään kautta arvostamaan elämää ja läheisiäni, jokainen hetki on todellakin arvokas.
Tsemppiä kaikille odottajille, sektiota ei tarvitse pelätä, sillä kuten 2. synnytykseni minulle osoitti, voi se mennä todella hienostikin. Haavan aukeaminen on ERITTÄIN harvinaista, ja jos niin on käydäkseen, selviää siitäkin ihan hyvin. Olemme saaneet kaksi tervettä lasta ja se on tärkeintä.
Nyt sitä paitsi olen kuopuksen ollessa 7,5kk:n ikänen alkanut haaveilemaan vielä yhdestä lapsesta, joten kolmas sektio olisi silloin automaattisesti edessä, mutta ajatus siitä ei ole enää pelottava.