Onko teillä kuinka paljon kokemusta ulkopuolisuudesta yhteisöissä?

Ulkomailla opiskellessa. En kuulunut mihinkään porukkaan. Oli kyllä yksinäistä aikaa.

Aina. Kyse on tosin ollut tietoisesta syrjinnästä muiden osalta, mutta näin ollen olen aina jäänyt ulkopuolelle. Sattuu ja kovaa kehitysvaiheessa. Nykyään en jätä ketään muuta yksin.

Suomessa asuessani olen kokenut erittäin kovia kolahduksia yksinäisyydestä enkä puhu kylmästä talvesta tai mistään ihmisistä. Puhun pahimmasta asiasta mitä yhteiskunnassa ihminen voi tehdä.

Toivon kumminkin parasta vaikka monet pelkäövät sekä olen kyllästynyt.

Parikymppisenä vietin aikaa eräässä porukassa opiskeluiden takia. Jossain vaiheessa muut siinä porukassa alkoivat keskenään viitata joihinkin yhteisiin kokemuksiin, esim. illanistujaisiin edelliseltä viikonlopulta, joista en ollut tiennyt mitään, tai mainitsivat ohimennen jotain suunnitelmastaan lähteä yhdessä jonnekin festareille kesällä tms.

Vaikka en edes ollut kiinnostunut viettämään vapaa-aikaa heidän kanssaan, se tuntui silti vähän pahalta. Jos he olisivat pyytäneet minua vaikka sinne festareille, en olisi lähtenyt! Ulkopuolisuus tuntui pahalta periaatetasolla: mietin, miksi minua ei edes pyydetty...

Aiemmin nuoruudessani en ollut kokenut ulkopuolisuutta enkä myöskään sen jälkeen. Tuo kokemus oli ainoa, ja sen vaikutus tunteisiini yllätti minua. Olin aina ajatellut olevani sellainen ihminen, joka ei tarvitse muita ihmisiä, hyväksyntää jne.

Sana kirjoitti:

Parikymppisenä vietin aikaa eräässä porukassa opiskeluiden takia. Jossain vaiheessa muut siinä porukassa alkoivat keskenään viitata joihinkin yhteisiin kokemuksiin, esim. illanistujaisiin edelliseltä viikonlopulta, joista en ollut tiennyt mitään, tai mainitsivat ohimennen jotain suunnitelmastaan lähteä yhdessä jonnekin festareille kesällä tms.

Vaikka en edes ollut kiinnostunut viettämään vapaa-aikaa heidän kanssaan, se tuntui silti vähän pahalta. Jos he olisivat pyytäneet minua vaikka sinne festareille, en olisi lähtenyt! Ulkopuolisuus tuntui pahalta periaatetasolla: mietin, miksi minua ei edes pyydetty...

Aiemmin nuoruudessani en ollut kokenut ulkopuolisuutta enkä myöskään sen jälkeen. Tuo kokemus oli ainoa, ja sen vaikutus tunteisiini yllätti minua. Olin aina ajatellut olevani sellainen ihminen, joka ei tarvitse muita ihmisiä, hyväksyntää jne.

Kaikki tarvitsevat hyväksyntää. Aivan kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Sana kirjoitti:

Parikymppisenä vietin aikaa eräässä porukassa opiskeluiden takia. Jossain vaiheessa muut siinä porukassa alkoivat keskenään viitata joihinkin yhteisiin kokemuksiin, esim. illanistujaisiin edelliseltä viikonlopulta, joista en ollut tiennyt mitään, tai mainitsivat ohimennen jotain suunnitelmastaan lähteä yhdessä jonnekin festareille kesällä tms.

Vaikka en edes ollut kiinnostunut viettämään vapaa-aikaa heidän kanssaan, se tuntui silti vähän pahalta. Jos he olisivat pyytäneet minua vaikka sinne festareille, en olisi lähtenyt! Ulkopuolisuus tuntui pahalta periaatetasolla: mietin, miksi minua ei edes pyydetty...

Aiemmin nuoruudessani en ollut kokenut ulkopuolisuutta enkä myöskään sen jälkeen. Tuo kokemus oli ainoa, ja sen vaikutus tunteisiini yllätti minua. Olin aina ajatellut olevani sellainen ihminen, joka ei tarvitse muita ihmisiä, hyväksyntää jne.

Kaikki tarvitsevat hyväksyntää. Aivan kaikki.

Eivät kai aivan kaikilta aivan joka hetki?