Lapsuuden koti

Ei ehkä sitä kaikkein monimutkaisinta psykologiaa.

Pääsin tänä kesänä käymään lapsuudenkodissani. Muutimme tästä pienestä omakotitalosta pois vuonna 1969, kun olin 11 vuotias.. Talossa käynti oli koskettava elämys. Talo on pitkään toiminut nykyisen omistajan yrityksen toimistona ja henkilökunnan taukotilana, joten sitä ei oltu remontoitu kauttaaltaan. Oli oikein kesän kohokohta. Poikkesin pihalle, kun siellä oli liikettä, esittäydyin ja omistaja kutsui ilokseni minut sisälle käymään.

Mulle se on mummola, äitini lapsuudenkoti, vaikka en ole siellä koskaan asunut, mutta siellä olin aina onnellinen mumman kanssa, mumma kuoli jo 30 vuotta sitten, mutta vieläkin on ikävä. Missään asunnossa en ole asunut noin pitkää aikaa, eikä mihinkään ole tullut kovin tiivistä sidettä, ei edes omaan omakotitaloon, tätäkään en ole koskaan saanut "omannäköiseksi" ehkä se johtuu siitä. Rivitaloasunnon kun myytiin pois ikävöin pihaa johon olin istuttanut paljon kukkia, näin jopa painajaisia.

Mulla ei ole mitään tuollaista lapsuudenkotia. Asuttiin noin viidessä eri paikassa mun lapsuuden aikana. En muutenkaan ole erityisen nostalgista tyyppiä, enkä haikaile menneisyydestä mitään.

Mulla on lapsuudenkoti tallella, vanhemmat asuvat siellä edelleen. Hyvin pitkälti samassa asussa kuin lähtiessäni sieltä pois 2000-luvun alussa. Huoneeni kirjahyllyssä on vielä samat kirjatkin. Meidän leluilla leikkii siskonlapset kun ovat mummolassa.

Opettele yhdyssanat!

Lapsuudenkotini = traumojeni alkusyy.