Lue keskustelun säännöt.
Onko muita yksinäisiä keski-ikäisiä, joilla kuitenkin perhe?
25.09.2017 |
Olen nyt viime aikoina tajunnut, että minusta on tullut superyksinäinen. Nuorena oli kavereita, nykyään ei. Olen asiaa paljon miettinyt ja tiedostan, että en varmasti ole mukavaa seuraa. En ole kovin sosiaalinen, todennäköisesti tylsä ja mitäänsanomaton persoona. Monet erilaiset vaikeudet elämässä eivät ole vahvistaneet, päinvastoin. Nuorempana olin kuitenkin sama ihminen muuten, ja minulla oli paljon kavereita. Olen itse ollut aktiivinen ystävyyssuhteissani, kyse ei ole siis siitä etten itse ottaisi koskaan yhteyttä tai ehdottaisi jotain. Olen viime aikoine vähän seurannut tätä sosiaalista elämääni. Viime kesäkuun alussa kukaan viimeksi soitti minulle, jos ei omaa lasta, äitiäni tai miestä lasketa. En ole siis saanut keneltäkään mitään yhteydenottoa noin neljään kuukauteen. Kun minulla oli syntymäpäivä, niin äitini muisti sen, kukaan muu ei onnitellut. Facebookista poistin. ko.asetukset, kukaan ei muistanut syntymäpäivääni. En nyt väitä, että kukaan aikuinen muistaisikaan, mutta silti. Olen myös pikkuhiljaa lopettanut kaikki päivitykset. Minulla on vähän kavereita Facebookissa ja juuri kukaan ei niitä kommentoi tai tykkäile, joten en kehtaa enää päivittää mitään.Kohtalotovereita?
Kommentit (36)
Sitten toisessa ketjussa ongelmana on ystäväksi yrittäjät, joita on liiaksi. Miten tässä pitäisi olla? Minä haluaisin ystäväksi yhden työkaverin, mutta onko sillä jo liikaa ystäviä (toiset haluavat vain 3 ja se kuulemma riittää). Ystävyyttä pidetään myös kuluttavana. Itse en koe ollenkaan niin, vaikka olen introvertti. Ystävistä saan voimaa ja se on ymmärtääkseni molemminpuolista. (Vaikka tuota toista ketjua lukiessani aloinkin epäilemään, olenko sittenkään toivottu ystävä vai takertuvainen häirikkö?)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Sitten toisessa ketjussa ongelmana on ystäväksi yrittäjät, joita on liiaksi. Miten tässä pitäisi olla? Minä haluaisin ystäväksi yhden työkaverin, mutta onko sillä jo liikaa ystäviä (toiset haluavat vain 3 ja se kuulemma riittää). Ystävyyttä pidetään myös kuluttavana. Itse en koe ollenkaan niin, vaikka olen introvertti. Ystävistä saan voimaa ja se on ymmärtääkseni molemminpuolista. (Vaikka tuota toista ketjua lukiessani aloinkin epäilemään, olenko sittenkään toivottu ystävä vai takertuvainen häirikkö?)
Siinä toisessa ketjussa puhutaan ihmisistä, jotka tarvitsevat paljon omaa aikaa, yksinoloa tai ihan vaan oman perheen kesken olemista. He ovat myös työssä, jossa tapaavat ihmisiä. Vapaa-ajalle siis riittää muutama ystävä. Kannattaa myös huomioida sekin, että joillain on muitakin ihmissuhteita kuin ystävät. Mulle riittää hyvin 3 ystävää, koska haluan olla tekemisissä oman perheeni kanssa. Ja perheeseeni lasken kuuluvaksi omat aikuiset lapseni perheineen, siskoni, siskoni lapset perheineen sekä omat vanhempani. Heitä on jo yhteensä 14 henkilöä ja tähän päälle 3 ystävääni. Ja lisäksi tarvitsen paljon omaakin aikaa. Jos nyt tulisi vielä lisää ystäviä, mun pitäisi vähentää nykyisten ystävieni kanssa viettämääni aikaa. Ystävyyssuhteet hiipuvat, jos ystäville ei ole aikaa. Kaikki kolme ystävääni ovat sellaisia, että en minä halua vähentää yhteydenpitoa heidän kanssaan. En halua ystävyyteni heidän kanssaan hiipuvan. Mulle ystävyys ei ole sitä, että uusien tullessa voidaan luopua vanhoista. Tiedän, että joillekin on. Siitäkin saa lukea paljon, miten pitkäaikainen ystävä lakkaa pitämästä yhteyttä. Noh, sillä on ehkä uusi ystävä eikä vanhalle ole enää aikaa.
Kuin omaa tarinaani olisin lukenut.
Mnä olen nyt muutaman kerran kokeeksi lähtenyt harrastustoimintaan mukaan, josko sieltä ystäviä löytyisi. Kyllä olo on kuin yläastelaisella. Kaikilla on siellä jo kaverit ja ovat ilmoittautuneet harrastukseen yhdessä kaverinsa tai kaveriporukan kanssa. Tauoilla juttelevat vaan keskenään ja minä olen edelleen yksin. Sama toistuu harratuslajista huolimatta. Ajattelinkin, että bubiruusuksi voisi alkaa, varmasti saisi kavereita..
Minä ymmärrän ihmistä, joka on saanut paljon turpiinsa. En syyttele enkä herjaa valittajaksi ja mielensäpahoittajaksi. Ihminen tarvitsee empatiaa. Minä uskon, että lehti kääntyy ja kaikki muuttuu vielä. Sanotaan, että asioilla on tapana järjestyä. Se on hyvä pitää mielessä. Voimia kaikille tällä palstalla vierailleille!
Vierailija kirjoitti:
Kuin omaa tarinaani olisin lukenut.
Mnä olen nyt muutaman kerran kokeeksi lähtenyt harrastustoimintaan mukaan, josko sieltä ystäviä löytyisi. Kyllä olo on kuin yläastelaisella. Kaikilla on siellä jo kaverit ja ovat ilmoittautuneet harrastukseen yhdessä kaverinsa tai kaveriporukan kanssa. Tauoilla juttelevat vaan keskenään ja minä olen edelleen yksin. Sama toistuu harratuslajista huolimatta. Ajattelinkin, että bubiruusuksi voisi alkaa, varmasti saisi kavereita..
Oletko kokeillut vapaaehtoistyötä? Esimerkiksi SPR:n ystävätoimintaa? Tai jotain muuta vapaaehtoistyötä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koda kirjoitti:
Mulla sama tilanne kuin näillä muilla.
En ole Facessa enkä halua sinne mennä. Pidän tuota jotenkin sairaana, että pitäisi mennä kuuluttamaan ystävien ja tykkääjien perään ja heittelemään jotain läppää. Olen työtön, joka ihmeen kaupalla saisi kyllä vammaisavustajan töitä, mutta henkinen kanttini ei enää kestä sitä työtä. Eikä fysiikka kestä. Ikäni on 5-kympin pahemmalla puolella. Olen siis kotona. Rahaa tehdä mitään ei ole.
Tilanteeni on se, että mies kuoli jo aikapäiviä sitten ja nyt alkavat välit olla poikki kahteen lapseeni, jotka ovat nuoria aikuisia. Joudumme tietystä syystä asumaan vielä jonkin aikaa samassa asunnossa.
En jaksa enää heitä, vaikka ovat lapsiani. Jo pari vuotta ovat suhtautuneet minuun kuin paskakasaan ja kuulemma negatiivinen varjo laskeutuu heti kun kotiin päin tulevat. Yrittävät nöyryyttää aina tilaisuuden tullen, vaikka en kynnysmatoksi ole asettautunutkaan. Katsovat ohi jos puhun heille. Ei ollut mahdollisuutta alkaa etsiä jotain uutta miestä. Enkä halua uutta miestä vain sen takia että sellainen pitäisi olla. Kyllä hellyyttä ja rakkautta ja yhdessä tekemistä kaipaisin.
Mutta tuosta yksinäisyydestä - ei ole minullakaan näköjään enää ketään. Aikoinaan oli paljonkin ja olin pidetty ihminen työpaikoilla ja muualla. Yksi ystävä lähettelee Whatsappi kuvia lapsenlapsestaan ja matkoistaan, joita tekee paljon (sai perintöä). Yleensä tulee vielä runsaasti kuvia kesämökistä, jossa en ole päässyt käymäänkään, vaikkei ole kaukana. Pyysin häntä kävelylle ehkä kuukausi sitten, mutta ei töiden vuoksi ole mahdollista kuulemma. Toinen ns. ystävä kiukkuaa Whatsapin kautta omista kakaroistaan (aikuisia). Kuuntelen ja yritän antaa toista näkökulmaa. Häntä olen pyytänyt nyt parin kuukauden sisään lähtemään kanssani Tallinnassa käymään ihan huvikseen vaan ja kerran kyselin kahville meille kotiin. Ei onnistu.
Päätin jo, etten ota kehenkään enää yhteyttä. Siitä oppii, kun saa turpiinsa jatkuvasti. Ollaan sitten erillään. Vanha äiti on elossa ja hänelle soitin joskus aiemmin useinkin, kun hänellä oli terveysongelmia. Sitten alkoi riittää. Nyt soittaa itse ja asiana on yleensä se, mitä ihmeellistä sisareni tai veljeni perheessä on tapahtunut. Soitti sunnuntaina ja puhui odottaneensa minun tulevan kaalikääryleille, joita oli tehnyt. Ei hän minulle ollut kutsua esittänyt, en tiennyt koko aiheesta. Hän kuulemma ajatteli minua (en ole mikään superkaalikäärylefani edes), mutta ensin tuli sisareni, jolle antoi niitä mukaan. Sitten tuli veljeni, joka söi niitä niin, ettei hänelle itselleenkään jäänyt kuin muutamia. Tämä oli pakko kertoa minulle.
Ihmiset ei enää välitä mistään. Ei tarvitse olla kohtelias tai huomioonottava, kunhan vaan porskuttaa oma napa edellä ja jos on epäystävällinen ja k-pää niin se selittyy niin, että tällä ihmisellä on kiire ja sehän antaakin kaiken anteeksi.
Ystäviä ei enää tässä iässä saa. Töitä ei ole, siellä oli aina sosiaalista piiriä yllinkyllin. Menen nykyisin lenkillekin iltamyöhällä, etten törmäisi naapureihin. Jotkut naapurit haluaisivat jutella, mutta tiedän heistä sen, että tahtovat itselleen lisäjuoruttavaa. Otetaan kantaa juttuihin ja arvioidaan, väännellään totuutta, vaikka tilannetta ei tiedetty.
Väsyttävää. En ole masentunut vielä, yritän pitää itseni käynnissä. Olen sen itselleni velkaa. MIKnulla on paljon asioita, jotka olisivat voineet lyödä minut maahan tai hirteen, mutta en jostain syystä luovuta. Katselen sitten sivusta.
Tästä tuli kurja fiilis. Sun lapset käyttäytyy todella huonosti. Laita ne ojennukseen.
Vierailija kirjoitti:
Koda kirjoitti:
Mulla sama tilanne kuin näillä muilla.
En ole Facessa enkä halua sinne mennä. Pidän tuota jotenkin sairaana, että pitäisi mennä kuuluttamaan ystävien ja tykkääjien perään ja heittelemään jotain läppää. Olen työtön, joka ihmeen kaupalla saisi kyllä vammaisavustajan töitä, mutta henkinen kanttini ei enää kestä sitä työtä. Eikä fysiikka kestä. Ikäni on 5-kympin pahemmalla puolella. Olen siis kotona. Rahaa tehdä mitään ei ole.
Tilanteeni on se, että mies kuoli jo aikapäiviä sitten ja nyt alkavat välit olla poikki kahteen lapseeni, jotka ovat nuoria aikuisia. Joudumme tietystä syystä asumaan vielä jonkin aikaa samassa asunnossa.
En jaksa enää heitä, vaikka ovat lapsiani. Jo pari vuotta ovat suhtautuneet minuun kuin paskakasaan ja kuulemma negatiivinen varjo laskeutuu heti kun kotiin päin tulevat. Yrittävät nöyryyttää aina tilaisuuden tullen, vaikka en kynnysmatoksi ole asettautunutkaan. Katsovat ohi jos puhun heille. Ei ollut mahdollisuutta alkaa etsiä jotain uutta miestä. Enkä halua uutta miestä vain sen takia että sellainen pitäisi olla. Kyllä hellyyttä ja rakkautta ja yhdessä tekemistä kaipaisin.
Mutta tuosta yksinäisyydestä - ei ole minullakaan näköjään enää ketään. Aikoinaan oli paljonkin ja olin pidetty ihminen työpaikoilla ja muualla. Yksi ystävä lähettelee Whatsappi kuvia lapsenlapsestaan ja matkoistaan, joita tekee paljon (sai perintöä). Yleensä tulee vielä runsaasti kuvia kesämökistä, jossa en ole päässyt käymäänkään, vaikkei ole kaukana. Pyysin häntä kävelylle ehkä kuukausi sitten, mutta ei töiden vuoksi ole mahdollista kuulemma. Toinen ns. ystävä kiukkuaa Whatsapin kautta omista kakaroistaan (aikuisia). Kuuntelen ja yritän antaa toista näkökulmaa. Häntä olen pyytänyt nyt parin kuukauden sisään lähtemään kanssani Tallinnassa käymään ihan huvikseen vaan ja kerran kyselin kahville meille kotiin. Ei onnistu.
Päätin jo, etten ota kehenkään enää yhteyttä. Siitä oppii, kun saa turpiinsa jatkuvasti. Ollaan sitten erillään. Vanha äiti on elossa ja hänelle soitin joskus aiemmin useinkin, kun hänellä oli terveysongelmia. Sitten alkoi riittää. Nyt soittaa itse ja asiana on yleensä se, mitä ihmeellistä sisareni tai veljeni perheessä on tapahtunut. Soitti sunnuntaina ja puhui odottaneensa minun tulevan kaalikääryleille, joita oli tehnyt. Ei hän minulle ollut kutsua esittänyt, en tiennyt koko aiheesta. Hän kuulemma ajatteli minua (en ole mikään superkaalikäärylefani edes), mutta ensin tuli sisareni, jolle antoi niitä mukaan. Sitten tuli veljeni, joka söi niitä niin, ettei hänelle itselleenkään jäänyt kuin muutamia. Tämä oli pakko kertoa minulle.
Ihmiset ei enää välitä mistään. Ei tarvitse olla kohtelias tai huomioonottava, kunhan vaan porskuttaa oma napa edellä ja jos on epäystävällinen ja k-pää niin se selittyy niin, että tällä ihmisellä on kiire ja sehän antaakin kaiken anteeksi.
Ystäviä ei enää tässä iässä saa. Töitä ei ole, siellä oli aina sosiaalista piiriä yllinkyllin. Menen nykyisin lenkillekin iltamyöhällä, etten törmäisi naapureihin. Jotkut naapurit haluaisivat jutella, mutta tiedän heistä sen, että tahtovat itselleen lisäjuoruttavaa. Otetaan kantaa juttuihin ja arvioidaan, väännellään totuutta, vaikka tilannetta ei tiedetty.
Väsyttävää. En ole masentunut vielä, yritän pitää itseni käynnissä. Olen sen itselleni velkaa. MIKnulla on paljon asioita, jotka olisivat voineet lyödä minut maahan tai hirteen, mutta en jostain syystä luovuta. Katselen sitten sivusta.
Tästä tuli kurja fiilis. Sun lapset käyttäytyy todella huonosti. Laita ne ojennukseen.
Kiitos sinulle. Ovat pyytäneet nyt jopa anteeksi ja haluaisivat tietysti että minusta tulisi taas se sama iloinen ja pälpättävä mutsi, joka ennen olin ja jota vaan oli kestettävä. Tunsivat olevansa turvassa, sen tiedän. Minä vain sain nyt tarpeekseni enkä enää jaksa. Pyysin heitäkin miettimään, olisiko mahdollista kunnioittaa minua ihan vaan ihmisenä, ei äitinä. Myöntävät olleensa ääliöitä.
Meillä oli kivaa, kun olivat lapsia ja pystyivät aina luottamaan minuun, että pidin heidän puoliaan ja taivuin vaikka mille mutkalle heidän takiaan. Saivat harrastaa ja saimme matkustella hieman jne eikä pahoja riitoja olllut koskaan. Heidän isänsä kuoli heidän ollessaan pikkulapsia.
En tarkoita, että nyt olisi joku payback-time, mutta sitä toivon, että mieltä ei osoitettaisi niin kovasti. Tässä on muutakin kestettävää ja mietittävää ja kun saa ympäri korvia lapsiltaankin, niin ei paljoa naurata. Ymmärrän heidän kyllästymisensä. Itselleni kävi niin, että mutsi heitti ulos, kun olin 17. Onneksi heitti, koska hulluksi olisin siellä tullut.
Mutta tosiaan - kaipaisin ystävää tai jotain perheen ulkopuolista kontaktia, kuulijaa ja näkökulmien valottajaa nyt pikku hiljaa. Ajattelin sitäkin, että menisin terkkariin saadakseni jotain kuuntelua ja terapiaa. Joskus aiemmin puhuin lääkärin kanssa asiasta (vuosia sitten) ja hän ehdotti masennusryhmää. Sellaista paikallista ryhmää. Olen asunut nyt tällä pienehköllä paikkakunnalla 20 vuotta ja tiedän vähintään ulkonäöltä lähes kaikki. En vaan halua leimaantua masennuspotilaaksi, koska en ole masentunut.
Olen sitkeä ihminen ja jaksan vielä vuoden-pari tässä liimassa. Hoidin lapsenikin samalla sitkeydellä ja opiskelut samoin. En todellakaan paahda hampaat irvessä harmaan kiven läpi, mutta mietin asioita ja analysoin niitä. Ja mielelläni pysyn sitten sivussa ennemmin kuin lähtisin huutamaan ja riehumaan omien tavoitteitteni eteen. Yritän saada asiat järjestymään muulla tavoin. Mutta aina ei pettymyksille voi mitään, vaikka tietääkin että mikään ei ikuisuutta kestä.
Siitä unelmoin, että saisin edes työpaikan ja sitä kautta edes vähän tavallista kanssakäymistä muiden aikuisten ihmisten kanssa. Tuolla harrastuksessa on näitä Suuria Taiteilijoita, joita muiden tulee kunnioittaa ja palvoa. Sen minkä kirjoitin muista ihmisistä,takaan ja alleviivaan, että totta puhun.
Toivotaan parempia päiviä tai edes hetkiä. En minä sysimusta mieleltäni ole, mutta en vaan jaksa nyt.
Sehän on selvää, että minut leimataan nyt entistä hullummaksi, mutta go girls - I don't mind!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin toivon saavani jonkun, jonka kanssa puhella ihan jokapäiväisiä juttuja, suunnilleen tyyliin Sohvaperunat. Teini-ikäiseni katsovat pitkin nenänvarttaan, eivät puhu kanssani, korkeinkaan kysyvät jotain että milloin ruoka on valmis.
Sitä väsyy, jos ei saa mitään takaisin keneltäkään. Kauhukuvana yritän muistaa pitää nyt jo kuollutta tätiäni. HÄn oli yksinäinen, tarrautui jokaiseen tapaamaansa ihmiseen eikä suunnilleen päästänyt irti millään. Vielä kilometrin päähänkin huuteli jutujaan. Se hävetti, vältän isosti.
Minulla on vanha naapurintäti, joka varmaankin puhuisi kanssani jotain. Usein ne aiheet ovat vain kovin läpinäkyvästi utelevia. Lisäksi hän ei ymmärrä nykyistä maailmaa sun muita digiaikoja. Ja alkaa valittaa kunnan terveyskeskusasioista ja vastaavasta. En halua alkaa hänelle vuodattaa omia asioitani, vaikka niitä ehkä haluaisi kuulla. Puhuu niitä omille ystävilleen ja sitten siunaillaan ...
Minäkin olen yksinäinen nelikymppinen perheenäiti. Lapset ovat kouluikäisiä, heidän kanssaan sentään puuhaa. Ammatissani minulla on asiakkaita mutta ei kollegoita. Sain jokunen vuosi sitten samanhenkisen ystävän jonka kanssa kahviteltiin ja käytiin lasten jutuissa porukalla. Molemmat ollaan kirjatoukkia ja siitä riitti puhuttavaa. Mutta hän muutti ulkomaille ja nyt olen taas yksin. Ystävä toisi elämään niin paljon valoa ja rentoutta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minäkin olen yksinäinen nelikymppinen perheenäiti. Lapset ovat kouluikäisiä, heidän kanssaan sentään puuhaa. Ammatissani minulla on asiakkaita mutta ei kollegoita. Sain jokunen vuosi sitten samanhenkisen ystävän jonka kanssa kahviteltiin ja käytiin lasten jutuissa porukalla. Molemmat ollaan kirjatoukkia ja siitä riitti puhuttavaa. Mutta hän muutti ulkomaille ja nyt olen taas yksin. Ystävä toisi elämään niin paljon valoa ja rentoutta
Kuulostaa tutulta. Olen tuo edellinen.
Kun lapseni olivat kouluikäisiä, heidän harrastuksissaan yms. riitti puuhaa minullakin ja siellähän sai jopa sosiaalisia kontakteja, kun futiskentän laidalla joutui pyörimään. MInä olen työtön, joten ei kontakteja minkän kautta. Töissä ollessa on edes jotain. Tuota minäkin tarkoitan, että jos voisi puhella jonkun aikuisen kanssa ihan muuten vaan, se toisi juuri tuota valoa ja rentoutta ja asettaisi monet ongelmat ja asiat ihan toisiin mittasuhteisiin.
Minulla on harrastus, josta pidän kovasti. Kanssaharrastajista pari ihmistä ei puhu kenellekään mitään, pari on ulkomaalaista, joiden suomenkielentaito on huono. Itse puhuvat kieltä, jota minä en osaa, englantia tai ruotsia on turha yrittää pistää peliin. Muutama on erittäin utelias ja joskus tyhmyyksissäni olin heille jotain henkilökohtaistakin puhunut. Nyt ovat tietävinään minusta kaiken. Yksi on ihminen, jonka pitää aina voittaa kaikessa. Hän on erittäin aggressiivinen, jos joku (en minä välttämättä) esittää jonkun muun näkökannan asioista ja suunnilleen suuttuu heti. Vaikea tyyppi; valmiina työntämään tikarin toisen rintaan.
Toivoisin, että vanhoista ystävyyssuhteista jokin edes elpyisi, koska niitä oli. Käytiin ulkomailla, ravintoloissa, konserteissa ja siellä täällä. Lankapuhelinten aikaan puhelut saattoivat kestää 2-3 tuntiakin ja sai purettua itsensä ja autettua muita.
Minä olen myös yksinäinen perheellinen. Olen myös yrittäjä, miehen kanssa kahden ollaan työpäivätkin.
Nuorena minulla oli paljon kavereita, iso tiivis kaveriporukka myös. Tutustun helposti ihmisiin ja saan kavereita ns helposti. Olen kuitenkin hyvin epävarma ihminen vaikkei sitä varmasti uskoisi. En osaa päästää ihmisiä lähelle enkä olla avoin. Tämä piirre jäähdyttää välit aika pian. Aloitin jokunen aika uuden harrastuksen ja sain heti kaverin jonka kanssa yritetään nyt tavata harrastuksessa mahdollisimman usein. Olen puhelias ja helposti lähestyttävä. Mutta jossain vaiheessa taidan itse pistää ns liinat kiinni.
Olen hyvin lojaali ihminen enkä siedä pahan puhumista ja muuta sellaista ollenkaan. Tämän takia on enää hyvin harvoja ihmisiä keiden kanssa edes viitsisin yrittää ystävyyttä. Elämässäni oli pitkä aika hyvin rankkaa aikaa joka näytti oikeat ystävät. Niitä jäi yksi. Ja nyt kun minulla menee selkeästi paremmin, on alkanut tulemaan aika piikikkäitä kommentteja. Tuntuu aika paskalta ettei ystävä voi sitten kuitenkaan olla puolestani aidosti iloinen. Aiheena kuitenkin ihan vain kyky liikkua kivutta.
Itsetuntoni on aika romuna, aika pitkälti sen takia että aina on pitänyt pärjätä itse. Jo lapsuuden ajoista alkaen. Ikinä en ole saanut päätöksiini tai mihinkään tukea tai tsemppiä, aina on pitänyt pärjätä itse. Minut on hylätty monta kertaa, ystävät ja sukulaiset. Minusta puhutaan pahaa ja elämääni ruoditaan, ivallisesti. Joka kerta muserrun mutta nousen entistä vahvempana vain huomatakseni että sama toistuu. Ehkä minussa ärsyttää tiettyjä ihmisiä jokin niin suuresti että joudun tälläisen kohteeksi. Välillä ajattelen että he ovat kateellisia mutta elän aivan tavallista elämää perheen kanssa. Ei olla rikkaita yms. Minulla on kyllä hyvä elämä, ei sillä. Työ on kivaa, lapset ihania ja saan tehdä melkein mitä vain haluan.
En enää edes etsi ystävyyttä enkä tavoittele sitä. Rakennan arkeni siten että teen asioita joista nautin. Jos joku lähtee messiin niin kiva mutta en edes odota sellaista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täältä vaan reippaasti etsimään tai jätätte oman ilmoituksenne:
Mä olin. Aloitin vapaaehtoistyön eläinsuojelussa ja ystäviä en ole saanut, mutta siellä on tekemistä niin paljon kuin jaksaa tehdä ja näkee ihmisiä. Se riittää minulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hah, minä kun perustin mieheni kanssa perheen, niin mitä tekikään silloin sinkkuna elelevä ns. paras ystäväni?
Ystäväni kävi vain harvoin kylässä muuta kuin kummin tehtävän puitteissa lapseni synttäreillä ja nimppareilla, muulloin näimme hyvin harvoin, vaikka hänellä sinkkuna olisi ollut aikaa käydä kylässä useimminkin. Sitten ystäväni sattui löytämään itselleen miehen, ja tilanne muuttui sen jälkeen radikaalisti kanssakäymisiemme puitteissa, sillä sitten ystäväni aika meni miehensä kanssa työn ulkopuolella. Ja ajatella, kun itsekkin kävin töissä lastemme ollessa vielä lapsia, niin ei minua olisi haitannut yhtään tavata ystävääni useimminkin, mutta ei, hänellä ei ollutkaan aikaa, vaikka ei edes omia lapsia saanneet, olisivat kylläkin halunneet, mutta kun ei tärpännyt niin ei. Sitten ottivat koiran, ja kaikki ystäväni elämässä alkoikin pyöriä koiran ja miehensä ympärillä.
Nyt tilanne on sellainen, että minun lapseni ovat vuosia asuneet muualla, ja ystäväni tilanne on muuttunut niin, että ilmeisesti lapsettomuutensa vuoksi ovat lisänneet koirakenneliinsä koiria, ja nyt emme enää ole tavattu vuosiin, koska ystäväni vapaa-aika päivätyönsä ohelle menee puuhatessa kotitöitä ja hoitaen koiriaan ja työtöntä miestään. Puhelimessa olemme silloin tällöin yhteyksissä, kun ystävälleni sopii.
Onneksi on omat aikuiset lapset perheineen ja muut lähisukulaisemme sekä muut ystävät. Sillä parhain ystäväkin voi olla todellakin ikävä ihminen, ja alkaa tökkimään ihan todellakin paljon!!!! En oikeastaan itsekkään enää ole edes kaivannut nähdä ja tavata ystävääni. Paljon saisi ystäväni tehdä ennen kuin boikottini hänen suhteen raukeaisi, ja haluaisin innolla hänet tavata.