Onko muita yksinäisiä keski-ikäisiä, joilla kuitenkin perhe?

Vierailija kirjoitti:

Olen nyt viime aikoina tajunnut, että minusta on tullut superyksinäinen. Nuorena oli kavereita, nykyään ei. Olen asiaa paljon miettinyt ja tiedostan, että en varmasti ole mukavaa seuraa. En ole kovin sosiaalinen, todennäköisesti tylsä ja mitäänsanomaton persoona. Monet erilaiset vaikeudet elämässä eivät ole vahvistaneet, päinvastoin. Nuorempana olin kuitenkin sama ihminen muuten, ja minulla oli paljon kavereita. Olen itse ollut aktiivinen ystävyyssuhteissani, kyse ei ole siis siitä etten itse ottaisi koskaan yhteyttä tai ehdottaisi jotain. Olen viime aikoine vähän seurannut tätä sosiaalista elämääni. Viime kesäkuun alussa kukaan viimeksi soitti minulle, jos ei omaa lasta, äitiäni tai miestä lasketa. En ole siis saanut keneltäkään mitään yhteydenottoa noin neljään kuukauteen. Kun minulla oli syntymäpäivä, niin äitini muisti sen, kukaan muu ei onnitellut. Facebookista poistin. ko.asetukset, kukaan ei muistanut syntymäpäivääni. En nyt väitä, että kukaan aikuinen muistaisikaan, mutta silti. Olen myös pikkuhiljaa lopettanut kaikki päivitykset. Minulla on vähän kavereita Facebookissa ja juuri kukaan ei niitä kommentoi tai tykkäile, joten en kehtaa enää päivittää mitään.Kohtalotovereita?

Jos nyt yhtään lohduttaa sinua keski-ikäisenä perheellisenä, niin aatteleppa keski-ikäisiä totaalisesti yksinäisiä, joilla ei ole edes perhettä puhumattakaan kovin montaa sukulaistakaan. Hyvä ja toimiva ystävyyskään kun ei ole monellekaan ihmiselle suotu tässä elämässä. Työpaikan puuttuessa ei ole edes työaikana olevia työkaveruuksia,vaikkakin välttämättähän työpaikallakaan ei ole yhtään työkaveria tai ei ainakaan mukavaa sellaista. Moni työstään eläkkeellekin jääneet ovat valitelleet, etteivät enää tapaa entisiä työkavereitaan kovin usein, ja toiset eivät enää koskaan. Mutta kaiken kaikkiaan yksinäisyys on melkoisen monimuotoista, sillä yksinäisyys on tunnetila, eikä välttämättä riipu yksinäisyyttä tuntevan ihmisen ihmissuhdeverkostosta.

Facebookia ei voi pitää minään aitojen ystävyyssuhteiden temmellyskenttänä. Tiedän monia Facebookissa mukana olevia ihmisiä, joilla saattaa olla satoja kavereita listallaan jopa tuhansia, mutta sellaisen profiilin takana saattaakin olla henkilö, jolla ei ole aidossa elämän menossaan yhtäkään tosiystävää. Toisaalta Facebookin ystävälista saattaa koostua hyvinkin pienestä kaverilistasta ja kyseisellä henkilöllä onkin facen ulkopuolella hyviä toimivia ihmissuhteita paljoltikin.

Miksi edes mennä mukaan naamakirjaan, jos ei ole ketään kaverilistalle laitettavakseen?

Eräskin ystäväni ei ole mukana naamakirjassa sen takia, ettei hänellä olisi kuulema siellä kuin noin kahteen kouraan mahtuva kaverimäärä eli oma puolisonsa, puolison ex.liiton tytär ja hänen miehensä, isänsä ja veljensä sekä pari ystävää.  Tottahan on, että noiden edellä mainittujen kanssa voi seurustella ilman facebookiakin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi edes mennä mukaan naamakirjaan, jos ei ole ketään kaverilistalle laitettavakseen?

Eräskin ystäväni ei ole mukana naamakirjassa sen takia, ettei hänellä olisi kuulema siellä kuin noin kahteen kouraan mahtuva kaverimäärä eli oma puolisonsa, puolison ex.liiton tytär ja hänen miehensä, isänsä ja veljensä sekä pari ystävää.  Tottahan on, että noiden edellä mainittujen kanssa voi seurustella ilman facebookiakin.

Facebookin ryhmien vuoksi, esim kirppisryhmät. 

Itsellä vähän sama tilanne ja olen kyllä sosiaalinen, mutta viime aikoina olen valmis ollut jäämään ulkopuolelle.

Miettinyt jopa ettei minua kyllä edes taida kaivata kukaan, edes oma perhe.

Täällä myös yksinäinen kohtalotoveri. Minulle ei kukaan soita - enkä minä soita kenellekään. En ole Facessa, enkä missään. Minulla on mies ja kaksi teini-ikäistä lasta. Olen pitkäaikaistyötön, ja mielenterveyteni sekä itseluottamukseni nolla. Menee päiviä, että en puhu oikeastaan kenellekään, en edes perheelle. Saatan sanoa moi ja terve, hyvää yötä, huomenta. Teinit eivät halua puhua tai viettää aikaani kanssani, koska olen kuulemma masentavaa, negatiivista seuraa. Sen uskon. Mies ei puhu, eikä kysy mitä kuuluu. En minäkään.

Olen tosiyksinäinen, olen aina ollut. Nyt minusta on tullut myös ihmisarka, koska häpeän voimakkaasti työttömyyttäni. En käy ihmisten ilmoilla, etten kohtaisi entisiä tuttuja, kurssikavereita. Aina he kyselevät, että missä olen. Vuodesta toiseen työttömänä.

Olen viettänyt lukuisia päiviä, jopa viikkoja, viikonloppuja ihan yksin tässä talossa. Eikä kukaan soita, enkä minäkään kenellekään. Minulla ei ole kenellekään mitään sanottavaa.

Nuorempana oli paljonkin kavereita. Nyt ovat jääneet vain ne muutamat lapsuudenystävät. Nään heitä muutaman kerran vuodessa. Miehen kautta en saanut yhtään ystävää. Omat vanhemmat ovat kuolleet ja sisaruksia ei ole. Uskon että ilman miestäni minulla olisi enemmän ystäviä.

Oon tylsä enkä jaksa draamaa, eli olen yksin. Perhekin kaipaa vain, kun haluaa jotain. En mieti asiaa, niin se ei harmita.

Teen yksin kaikkea mistä pidän. Joskus tunnen ohi menevää surua, kun huomaan, että muilla on yhdessä tekemistä, mutta en viitsi änkeä mukaan. Mielummin yksin kuin ei toivottuna seurassa.

Suosittelen, että lähtekää rohkeasti ulos ja jonnekkin harrastustoimintaan mistä tykkäätte. Varmasti löytyy edes yksi ystävä.

Mulla on ihana mies ja koira, en kaipaa muuta elämääni. Töissä tapaan työkaverit ja asiakkaita, mutta yksityiselämääni en heitä halua. Olen onnellinen ja tyytyväinen tähän elämään.

Minäkin olen yksinäinen keski-ikäinen perheenäiti. Luulin, että minulla on hyviä ystäviä, mutta eivät he pidä yhteyttä. Jos haluan tavata heitä, soitan, mutta he eivät koskaan soita minulle. Ymmärrän, että ovat kiireisiä, mutta silti olen alkanut ajattelemaan, että ehkä he eivät vaan välitä seurastani.

Perhe sentään on ja siitä olen onnellinen. Mutta kaipaisin ystävää.

Mulla sama tilanne kuin näillä muilla.

En ole Facessa enkä halua sinne mennä. Pidän tuota jotenkin sairaana, että pitäisi mennä kuuluttamaan ystävien ja tykkääjien perään ja heittelemään jotain läppää. Olen työtön, joka ihmeen kaupalla saisi kyllä vammaisavustajan töitä, mutta henkinen kanttini ei enää kestä sitä työtä. Eikä fysiikka kestä. Ikäni on 5-kympin pahemmalla puolella. Olen siis kotona. Rahaa tehdä mitään ei ole.

Tilanteeni on se, että mies kuoli jo aikapäiviä sitten ja nyt alkavat välit olla poikki kahteen lapseeni, jotka ovat nuoria aikuisia. Joudumme tietystä syystä asumaan vielä jonkin aikaa samassa asunnossa.

En jaksa enää heitä, vaikka ovat lapsiani. Jo pari vuotta ovat suhtautuneet minuun kuin paskakasaan ja kuulemma negatiivinen varjo laskeutuu heti kun kotiin päin tulevat.  Yrittävät nöyryyttää aina tilaisuuden tullen, vaikka en kynnysmatoksi ole asettautunutkaan. Katsovat ohi jos puhun heille. Ei ollut mahdollisuutta alkaa etsiä jotain uutta miestä. Enkä halua uutta miestä vain sen takia että sellainen pitäisi olla. Kyllä hellyyttä ja rakkautta ja yhdessä tekemistä kaipaisin.

Mutta tuosta yksinäisyydestä - ei ole minullakaan näköjään enää ketään. Aikoinaan oli paljonkin ja olin pidetty ihminen työpaikoilla ja muualla. Yksi ystävä lähettelee Whatsappi kuvia lapsenlapsestaan ja matkoistaan, joita tekee paljon (sai perintöä). Yleensä tulee vielä runsaasti kuvia kesämökistä, jossa en ole päässyt käymäänkään, vaikkei ole kaukana. Pyysin häntä kävelylle ehkä kuukausi sitten, mutta ei töiden vuoksi ole mahdollista kuulemma. Toinen ns. ystävä kiukkuaa Whatsapin kautta omista kakaroistaan (aikuisia). Kuuntelen ja yritän antaa toista näkökulmaa. Häntä olen pyytänyt nyt parin kuukauden sisään lähtemään kanssani Tallinnassa käymään ihan huvikseen vaan ja kerran kyselin kahville meille kotiin. Ei onnistu.

Päätin jo, etten ota kehenkään enää yhteyttä. Siitä oppii, kun saa turpiinsa jatkuvasti. Ollaan sitten erillään. Vanha äiti on elossa ja hänelle soitin joskus aiemmin useinkin, kun hänellä oli terveysongelmia. Sitten alkoi riittää. Nyt soittaa itse ja asiana on yleensä se, mitä ihmeellistä sisareni tai veljeni perheessä on tapahtunut. Soitti sunnuntaina ja puhui odottaneensa minun tulevan kaalikääryleille, joita oli tehnyt. Ei hän minulle ollut kutsua esittänyt, en tiennyt koko aiheesta. Hän kuulemma ajatteli minua (en ole mikään superkaalikäärylefani edes), mutta ensin tuli sisareni, jolle antoi niitä mukaan. Sitten tuli veljeni, joka söi niitä niin, ettei hänelle itselleenkään jäänyt kuin muutamia. Tämä oli pakko kertoa minulle.

Ihmiset ei enää välitä mistään. Ei tarvitse olla kohtelias tai huomioonottava, kunhan vaan porskuttaa oma napa edellä ja jos on epäystävällinen ja k-pää niin se selittyy niin, että tällä ihmisellä on kiire ja sehän antaakin kaiken anteeksi. 

Ystäviä ei enää tässä iässä saa. Töitä ei ole, siellä oli aina sosiaalista piiriä yllinkyllin. Menen nykyisin lenkillekin iltamyöhällä, etten törmäisi naapureihin. Jotkut naapurit haluaisivat jutella, mutta tiedän heistä sen, että tahtovat itselleen lisäjuoruttavaa. Otetaan kantaa juttuihin ja arvioidaan, väännellään totuutta, vaikka tilannetta ei tiedetty. 

Väsyttävää. En ole masentunut vielä, yritän pitää itseni käynnissä. Olen sen itselleni velkaa. MIKnulla on paljon asioita, jotka olisivat voineet lyödä minut maahan tai hirteen, mutta en jostain syystä luovuta. Katselen sitten sivusta.

Olen Koda edelleen. Tytötön ei voi harrastaa mitään rahaa kuluttavaa. Lenkkeilen, marjastan, sienestän ja laulan kirkkokuorossa. Kuoronjohtaja on mukava ja pitää minua kaverinaan, mutta on kaksinaamainen. Muutama samassa stemmassa oleva on todella yrittänyt näyttää minulle paikkani. Nykyisin käyn vain laulamassa enkä odotakaan mitään muuta. Melko usein en edes vastaa mitään, jos minulta jotain kysytään. Hymyilen vain hieman ja hymähdän, etten antaisi aihetta mihinkään. Naiset ovat susia toisilleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi edes mennä mukaan naamakirjaan, jos ei ole ketään kaverilistalle laitettavakseen?

Eräskin ystäväni ei ole mukana naamakirjassa sen takia, ettei hänellä olisi kuulema siellä kuin noin kahteen kouraan mahtuva kaverimäärä eli oma puolisonsa, puolison ex.liiton tytär ja hänen miehensä, isänsä ja veljensä sekä pari ystävää.  Tottahan on, että noiden edellä mainittujen kanssa voi seurustella ilman facebookiakin.

Facebookin ryhmien vuoksi, esim kirppisryhmät. 

Onko esim.kirppisryhmä jokin ystävä?  Kauppaa voi käydä muuallakin kuin facebookissa.

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ihana mies ja koira, en kaipaa muuta elämääni. Töissä tapaan työkaverit ja asiakkaita, mutta yksityiselämääni en heitä halua. Olen onnellinen ja tyytyväinen tähän elämään.

Oletko koskaan ajatellut, jos miehesi kuolisi?

Kannattaisiko ystäviä kuitenkin hankkia ihan vaan pahimman varallesi?

Eikö elämäsi ole melkoisen kurjaa, jos vaan panostat pelkästään yhteen ihmissuhteeseen eli omaan mieheesi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi edes mennä mukaan naamakirjaan, jos ei ole ketään kaverilistalle laitettavakseen?

Eräskin ystäväni ei ole mukana naamakirjassa sen takia, ettei hänellä olisi kuulema siellä kuin noin kahteen kouraan mahtuva kaverimäärä eli oma puolisonsa, puolison ex.liiton tytär ja hänen miehensä, isänsä ja veljensä sekä pari ystävää.  Tottahan on, että noiden edellä mainittujen kanssa voi seurustella ilman facebookiakin.

Facebookin ryhmien vuoksi, esim kirppisryhmät. 

Onko esim.kirppisryhmä jokin ystävä?  Kauppaa voi käydä muuallakin kuin facebookissa.

Ei tietenkään ole, mistä tuollaista sait edes päähäsi? Kommenttini oli edelliselle kirjoittajalle hänen tekstistään lihavoimaani kohtaan eli miksi edes mennä mukaan naamakirjaan, jos ei ole ketään kaverilistalle laitettavaa. Siihen kysymykseen vastasin. Tiedän useitakin ihmisiä, joilla on Facebookissa profiili ainoastaan erilaisiin ryhmiin kuulumista varten. Siis ihmisiä, joilla ei ole profiilissaan yhtään kaveria. Ja tottakai kauppaa voi käydä muuallakin kuin Facebookissa, mutta itse en ole löytänyt mistään yhtä paljon ja yhtä helposti retrotavaroita kuin Facebookin retroryhmistä. 

14/14 kirjoittaa: " Mulla on ihana mies ja koira..."

Siis koira?  Koira on eläin, ei ihminen, ja minullakin on ollut joskus koira,ja vaikka koira oli ihan jees lemmikkinä, mutta ei se poistanut mitenkään minun tarvettani ihmisystäviin. 

Ei koira osaa puhua, eikä heistä ole seuralaiseksi esim. elokuviin tai ravintolailtaa viettämään.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksinäinen kohtalotoveri. Minulle ei kukaan soita - enkä minä soita kenellekään. En ole Facessa, enkä missään. Minulla on mies ja kaksi teini-ikäistä lasta. Olen pitkäaikaistyötön, ja mielenterveyteni sekä itseluottamukseni nolla. Menee päiviä, että en puhu oikeastaan kenellekään, en edes perheelle. Saatan sanoa moi ja terve, hyvää yötä, huomenta. Teinit eivät halua puhua tai viettää aikaani kanssani, koska olen kuulemma masentavaa, negatiivista seuraa. Sen uskon. Mies ei puhu, eikä kysy mitä kuuluu. En minäkään.

Olen tosiyksinäinen, olen aina ollut. Nyt minusta on tullut myös ihmisarka, koska häpeän voimakkaasti työttömyyttäni. En käy ihmisten ilmoilla, etten kohtaisi entisiä tuttuja, kurssikavereita. Aina he kyselevät, että missä olen. Vuodesta toiseen työttömänä.

Olen viettänyt lukuisia päiviä, jopa viikkoja, viikonloppuja ihan yksin tässä talossa. Eikä kukaan soita, enkä minäkään kenellekään. Minulla ei ole kenellekään mitään sanottavaa.

Huom: Työttömyydessä ei ole mitään häpeämistä, sillä työttömiä on jo niin paljon, että hukut massaan:)  Toisaalta lapset ovat lapsia, ja kyllä heistäkin saa seuraa, kunhan aikuistuvat, ja lähtevät omilleen.  Omat lapset menevät kaikkien ystävien edelle. Se on vaan niin totta.

Miehesi on kyllä aivan totaalisesti sellainen, että ulkoistaisin pikimiten.  Miehen voi aina vaihtaa toiseen, lapsiaan ei.

Hei Koda! Nyt on pakko sanoa kirjoituksesi luettuani, että jopa palstan Ammattivalittaja kuulostaa sinuun verrattuna ilopilleriltä. Kirjoitustesi perusteella suhtaudut muihin ihmisiin epäluuloisen vihamielisesti, pidät tavallisia asioita (kuten Facebook) sairaana ja oletat ihmisten haluavan sinusta vain juoruiltavaa. Jopa lastesi mielestä luot negatiivisen varjon heidän päälleen. 

Ymmärrän, että elämässä tapahtuvat asiat voivat katkeroittaa ja tehdä kyyniseksi. Se on inhimillistä. Kuitenkin tuollainen lähes käsinkosketeltava negatiivisuus ja vihamielisyys on ihan huipputehokas este ystävystyä kenenkään kanssa. Ikä ei ole este (olen itsekin yli 50 v), mutta asenteesi ja suhtautumisesi muihin on. 

Tuohonkin ehkä pitäisi kiinnittää huomiota silloin 25 veenä, kun alkaa perhettä perustaa. Täällä monet ovat sanoneet, ettei ole enää energiaa viettää aikaa kavereiden kanssa ja mieluummin viettää kaiken vapaa-ajan perheen kanssa. No sitten se keski-ikäisenä kostautuu, kun ei kaverit jaksa odotella, että milloinkohan sitä taas voitaisiin nähdä. Useimmissa tapauksissa pienellä panostamisella tuokin olisi vältettävissä.

No jo on. Suosikkiaiheeni - perheelliset, jotka ovat ah niin yksinäisiä.

Auttaisko teitä miettiä, että millä keinoin sen miehen ja perheen kerran onnistuitte hankkimaan?

Ei teitä kotoa tulla hakemaan. Ja kuten sanottua, se yksinasuva työtön keski-ikäinen on todnäk paljon enemmän yksin kuin te, mutta toisaalta, voisin kuvitella, vähemmän yksinäinen kuin te, jotka olette tottuneet elämään toisten kautta ja siten, kun yhteiskunta ns. määrittää.