Muita joilla ei ole kehittynyt normaalia kanssakäymistä vastakkaisen sukupuolen kanssa?

Yhdenyönjutut ne vasta epänormaaleja ovat. Missä tahansa muualla maailmassa olisit normaali.

En minäkään osaa olla miesten seurassa vaikka minulla ei edes ole mitään negatiivisia kokemuksia. En esim. tiedä mistä miehille voi puhua.

Jään luultavasti ikisinkuksi.

Mä olin vielä lukiossa aivan kyvytön olemaan luontevasti tai puhumaan miesten seurassa. Lapsuudessa oli sellaista, että vanhemmat konservatiivisesti kauhistelivat mikäli vaikkapa jonkun kaverin syntymäpäivillä oli herranjestas poikiakin mukana. Ei tullut kuuloonkaan vastakkaista sukupuolta olevat kaverit, ei niin että olisi kielletty mutta ilmapiiri vaan oli tuollainen poikakammoinen, joten yliherkkänä lapsena tuli imettyä se asenne itseensä. Oli implisiitti oletus, että kaikenlainen kontakti poikiin tarkoittaa heti jotakin "enemmän"'. Pikkuhiljaa se ujous ja patologinen jäykkyys karisi, varmaan tärkeänä sysäyksenä toimi se kun aloin elämään eli parikymppisen maailmassa bilettämään. Kännissä oli rohkeampi. Silti pitkän aikaa esim työpaikalla olin edelleen jäykempi miesten kuin naisten seurassa. Tuli juuri tuo ettei osannut puhua mitään ja ehkä myös tuli katsottua miehiä vähän ylöspäin, naurettua kaikille huonoimmillekin jutuille jne jännittyneenä. Kyllä se itsevarmuus ja terve suhtautuminen sieltä sitten löytyi kuitenkin vähitellen. Varmaan pitkä parisuhde jollaiseen joskus vajaat 30-veenä päädyin vaikutti paljon ja lisää vaikutti kun myöhemmin tutustuin ihmiseen joka entisestään sai minut vapautumaan.

Että toivoa on. Kun en tiedä elämästänne mitään tarkempaa en osaa heittää mitään täsmällistä analyysia.

Niin ja juu, muakin kiusattiin yläasteella ja pikkuisen lukiossakin.

3

Sama ongelma, tosin ei niin pahana enää, mutta muutama vuosi sitten pojat olivat minulle ihan avaruusolioita. Pikkulapsena tulin todella hyvin toimeen poikienkin kanssa, mutta jouduin 10-16-vuotiaana, herkässä iässä, miespuolisten luokkakavereideni rankasti kiusaamaksi ja se aiheutti hirveän poikakammon pitkäksi aikaa. Vasta lukion vikalla aloin ottaa kontaktia niihin rauhallisimpiin poikiin ja siitä on lähdetty, tosin vieläkään itsevarmuuteni ei riitä seurustelun aloittamiseen. Itse asiassa romanttinen suhde kuulostaa vieläkin hirveän vastenmieliseltä ja työläältä ajatukselta. Olen siis ollut sinkku koko ikäni ja ollut lähinnä ylpeä siitä :D

N23

Sama juttu. Lohduttaudun sillä, ettei mun tarvitse löytää miehiä, tulla miesten kanssa juttuun. Riittää kun löytää miehen, siis yhden. Kyllä tästä maailmasta nyt yksi kunnon kaveri on löydyttävä. Tietysti se vaatii vähän sitä, että ottaa kontaktia... Ja hyväksyy sen, että se on vaikeaa. Jossain vaiheessa osunee kohdalle se, jonka kanssa ei olekaan vaikeaa vaan luontevaa.

Itsellä myös samanlaista taustaa. Koulukiusaamista, kotona lievästi sanottuna haastavaa. Ottaen huomioon, että olen nainen jolle isä on lapsena sanonut että "toivottavasti joku raiskaa sut kun lähdet ulos", niin olen suht täysipäiseksi onnistunut itse itseni kasvattamaan. Jouduin myös 10-vuotiaana seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, voitte ehkä kuvitella millainen riemu asiasta repesi kotona. En pysty edes ajattelemaan tätä. Pahempaa kuin itse ahdistelu.

Up, olis kiva saada myös miesten kokemuksia. :D