Lue keskustelun säännöt.
Vaikeudet isovanhempien kanssa
Väsähtänyt äiti
23.09.2017 |
Taas on paha mieli. En jotenkin saa asiallista keskusteluyhteyttä aikaiseksi vanhempieni kanssa koskien lastenlasten hoitamiseen tai meidän kanssa olemiseen. Minulla on kaksi pientä lasta, kaksi ja neljävuotiaat ja olen heidän totaaliyksinhuoltajansa. Meidän perheen käytännössä ainoa tukiverkko ovat minun vanhempani. He ovat seitsemänkymppisiä ja on erilaista fyysistä vaivaa, joten vaivaan heitä erittäin vähän millään avunpyynnöillä. Asuvat lähellä. Siitä tulee sanomista, jos ei käydä tai en ehdota lastenhoitamista. Kuitenkin kun sen harvan kerran ehdotan, on aivan selvää etteivät he oikein pidä siitä. Jos mennään kylään, heitä tuntuu rasittavan meidän oleminen siellä ja myöhemmin jonkun riidan yhteydessä saan kuulla että "asutaan siellä". Yritän aina olla mahdollisimman vähän vaivaksi, siivota kaikki lasten levittelevät jutut ja lähteä pian. Olen maininnut siitä, että minusta ei tunnu luontevalta pyytää heiltä apua, kun eivät tunnu jaksavan lapsia. Siihen isäni on kommentoinut, että täytyykö siitä pitääkin, se on kohtuuton vaatimus.
Heitä rasittaa, kun minulle ei "kelpaa" sellainen apu mitä haluaisivat itse antaa. Minua rasittaa, etteivät ikinä kysy millaista apua minä tarvitsisin. Äitini esim kokee, että hänelle kävisi sentyyppinen apu, mitä antoivat aikanaan laajasti veljeni perheelle kun heillä oli pieniä lapsia. Että soittaisin vaikka päivällä ja sanoisin että kokous menee pitkäksi, voivatko hakea lapset päivähoidosta. Se on sinänsä ok, kiva tietää että on se perälauta jos jotain kävisi. Silti, ei minulla ole tuollaisia tilanteita (no kerran, kun olin ketjukolarissa). En ikimaailmassa voisi järjestää elämääni yksinhuoltajana sellaiseksi, että tollainen tilanne edes tulisi eteen, että yllättäen jotain aivan pakollisia menoja tulisi enkä pääsisi hakemaan lapsia päivähoidosta. Toisena hän on ehdottanut, että pyytäisin häntä sinne tunniksi kun kävisin ruokakaupassa. Sekään ei ole sellaista apua mitä tarvitsen ja mihin haluaisin käyttää niitä vähiä apuja mitä heiltä saisi. Itse kaipaisin ennaltasovittuja aikoja, jolloin voisin käyttää x-määrän aikaa johonkin itselleni tärkeään. Kaikkein mahtavin olisi jos olisi joku vakipäivä, jolloin minä ja he tietäisimme että sinä päivänä he hakevat lapset hoidosta ja ovat heidän kanssaan pari tuntia. Se on kuulemma täysin poissuljettua. Nyt meillä on näitä lastenhoitotilanteita vain hyvin harvoin poikkeustilanteissa, kun on vaikka vanhempainilta tms. Mielellään myös antavat joka kerta nähdessä kaikenlaista tavaraa ja vaatteita lapsille, mutta järjestään vääränkokoisina tai sellaista meille tarpeetonta, kun eivät halua kysyä mitä tarvitaan vaan tehdä kuten haluavat.
Ymmärrän että ovat iäkkäitä ja ovat omat lapsensa hoitaneet, eikä meidän arki todellakaan pyöri heidän varassaan millään lailla, mutta ei voi mitään että harmittaa todella paljon ettei saada mitään järkevää vuorovaikutusta tässä asiassa aikaan, kun kuitenkin lapset tykkäävät isovanhemmistaan ja hekin varmaan pienissä annoksissa lapsenlapsistaan ja minä tarvitsisin apua. Luulisi että saataisiin jotain kaikillesopivaa aikaan, mutta jotenkin vaan ei. Eikä pitäisi vertailla, mutta väkisinkin harmittaa se, miten nihkeästi minä saan sitä apua ja miten laajasti taas veli, joka on myös puoliso, on vain jokin vuosi sitten sitä saanut (useita kertoja viikossa, osa lasten harrastuksista pyöri isovanhempien panoksella).
No niin, hyökätkää.
Kommentit (36)
Kyllä minä ainakin olen ihan sinun puolella tässä. Itse tiedän mitä se on kun isovanhemmat eivät hoida tai halua viettää edes aikaa lapsen kanssa. Omat isovanhemmat ovat toimineet juuri niin. Kerran olen heidän kanssaan ostoksilla ollut ja pari kertaa kesässä ovat päivän ajan hoitaneet. Ovat monet kerrat toimineet törkeästi äitiäni kohtaan, arvostelevat joka asiasta. Juuri sitä mistä joku kertoi, että miten noin kallis takki ja taas ollaan tuhlattu jne. Minuun ei mummu oikeastaan koskaan ole kiinnittänyt mitään huomiota, kun olen kuulemma ollut liian hiljainen. Sitten, kun joskus olen suuni avannut niin olen ollut hankala ja ilkeä. Nykyisin käynnit ovat maks puolituntia kerrallaan ja sen ajan mummu puhuu koko ajan omista asioistaan. Pappa on taas luonteeltaan niin kiltti, että on aina mennyt mummun mukaan eikä ole pystynyt puoliaan pitämään. Sen takia en voi häntä niin syyttää, koska tiedän kyllä mummun luonteen kuinka kamala hän saattaa olla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jonkin verran tuttua.
Sinuna en jaksaisi stressata noiden asioiden kanssa enää, vaan antaisin olla vanhusten tekemässä mitä ikinä haluavatkaan tehdä.
En edes odottaisi heiltä mitään, mutta en antaisi heidänkään odottaa minulta mitään.
Sellainen hiljaisuus, melkeinpä välit poikki mutta ilman mitään draamaa.
Ja silloin kun tarvitsisin omaa aikaa, palkkaisin hoitajan.
Jonkunlaista varamummoakin voisit harkita?
Ihan oikeasti helpottaa, kun ei tarvitse koko ajan miettiä että mitä ovat mieltä mistäkin.
Jos pitävät sinua kiittämättömänä, voit toki rauhallisesti kertoa mitä olet mieltä, mutta yleensä tuollaisille se on turhaa. Lopulta sinullekin alkaa olemaan ihan sama mitä ajattelevat.
Ne väärän kokoiset vaatteet, odotukset siitä että pitäisi olla niin hurjan kiitollinen turhasta tavarasta ja valitukset kuinka olette vaivaksi, eivät ole sen arvoisia että he ehkä joskus saattavat olla hätätilanteessa avuksi.
Ovatko lapsesi kovin hankalia?
Ja missä on isä? Entä isänpuoleinen suku?
Minä myös symppaan. Olin aikoinaan samassa tilanteessa kuin sinä.
Se satutti, että esikoiseni kanssa samanikäinen sisareni poika oli mummulassa vanhempieni luona jonkin harrastuksen ajan aina. Siis aina. Hän myös yöpyi siellä eikä tarvinnut mennä päikkäriin kuin vasta seuraavana kokonaisena päivänä.
Veljeni esikoinen oli minun kuopukseni kanssa saman ikäinen. Hän melkein asui mummulassa. Äitinsä oli mentävä töihin (?) kun lapsi oli noin 6 kk Tosiasiassa ei jaksanut pyöriä enää kotona. Kyseessä oli hänen 4. lapsensa, aiemmat olivat edellisestä suhteesta. Hommattiin virolainen lastenhoitajakin. Piti kuulemma mennä töihin, että saa rahaa. Veljelläni on rahaa ihan tarpeeksi kyllä. Lapsi vain kätevästi heitettiin mummulaan ilman isompia kyselyjä.
Mummu ei kiellellyt, vaan lässytteli. Oli 63 tuolloin eikä sairaudet painaneet. Papalla oli sairauksia, mutta hänkin halusi veljeni esikoisen sinne.
Kerran kysyin veljeltäni tuosta järjestelystä ja hoitamisista. Hän sanoi ettei siinä mitään. Tee sinäkin niin, että tuot vain lapsen sinne ja sanot että täytyy käydä jossain, viipyy vaikka 4 tuntia. Ja sitten soittaa, että nyt venyy homma, voiko lapsi olla yötä. En voinut. En mitenkään.
Veljelläni on siis vaimo ja sisareni ainokaisella isä kotona.
Muutaman kerran omat lapseni pääsivät mummulaan viikonlopuksi. Olivat ehkä 3 ja 5 ja nauttivat hirveästi. Siihen saakka minun piti olla aina siellä mukana. En saanut jättää heitä kahdestaan sinne. Mummu puhui, että hän ei jaksa hoitaa kahta samaan aikaan. Minä jo melkein itkin. Järjestin niin, että se yhdessäolo olisi sitten lyhyt. Itse en todellakaan tehnyt muuta kuin menin kotiin, siivosin vähän ja otin pari kaljaa ja nukahdin. Ei ollut eväitä lähteä mihinkään, koska olin niin loppu.
Se oli erityisen mukavaa, että kun minun lapseni vihdoin saivat luvan tulla, niin puolen tunnin sisään sinne roudattiin myös sisareni ja veljeni tenavat, että hihhih serkukset saavat leikkiä ja tutustua. Minun lapseni saivat luvan jakaa mummun ja papan niiden lasten kanssa, joita muutenkin siellä pidettiin. Minua se loukkasi, että aina piti niitä muitakin olla samaan aikaan.
Siitä oltiin kohdallani tarkkana, etten nyt vain syötä omilleni jotain tuppua, vaan oikeata ruokaa. Lapseni eivät olleet nirsoja ja ihailivat pappaa, joka söi esim silliä ja yrittivät syödä perässä. Kerran jäi mieleeni, että veljen esikoinen ei tykännyt pöydässä olevasta ruuasta. Mummu heti riensi tiputtamaan banaania.
Se ei ollut mikään syy, että minä tarvitsisin lepoa. En ollut omavalintaisesti totaaliyksinhuoltaja, vaan lasten isälle tapahtui jotain.
Voimia sulle!
Minkä ikäisiä veljesi lapset ovat? Etkö voisi pyytää heiltä apua esim 1-2x kuussa apua, jos heillä ei tyyliin pientä vauvaa satu olemaan? Miten olisi lastenhoitajan palkkaaminen välillä? Olisiko sinulla yhtään ystävää, joka voisi edes silloin tällöin auttaa?
Kirjoituksesi perusteella vanhempasi kuulostavat vaikeilta, passiivis-aggressiivisilta ja sellaisilta että haluavat enemmänkin tuottaa pahaa mieltä kuin iloa teille. Siis juurikin tuo, että mökötetään jos ei käydä kylässä, mutta sitten kun menette kylään niin se onkin niin raskasta ja kamalaa :(
Tämä on helpommin sanottu kuin tehty, mutta jos olet moneen kertaan jo yrittänyt asiasta keskustella, niin ehkä kannattaisi unohtaa ajatus isovanhempien lastenhoitoavusta kokonaan ja lopettaa vanhempiesi miellyttäminen. Kuulostaa kovin vaikealta ja ristiriitaiselta, että isovanhemmat loukkaantuvat siitä kun et pyydä apua, mutta heille ei missään nimessä käy se että kysyt sitä etukäteen. Kuulostaa jopa vähän häiriintyneeltä, mutta ehkäpä ovat niin tapojensa vankeja. On ihan ymmärrettävää ettet voi yksinhuoltajana luoda itsellesi sellaisia hätätilanteita joissa pyydät apua juuri sillä hädänhetkellä. Tietenkään et voi sellaisia tilanteita tekemällä tehdä isovanhempien "iloksi", olisit vastuuton.
Kuulostaa siltä, että teit niin tai näin, niin aina sinulle loukkaannutaan. Joko olisi aika sanoa piutpaut mielensäpahoittajille, ja olla ottamatta stressiä kyläilyfrekvenssistä ja hoitoavun pyytelystä. Keskittäisit energian muun hoitoavun hankkimiseen? Jos isovanhemmat loukkaantuvat että käytät muiden apua, niin ovat lapsellisia, kun eivät kerta itse suostu auttamaan niin että etukäteen sovitaan. Sellaisesta sinun ei täydy välittää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ap taas
Kiitos tsempeistä teille! Tilanne on tosiaan hankala. Olen yrittänyt välillä viritellä vastavuoroista lastenhoitoa esim pihan muiden perheiden kanssa, esim. kutsumalla meille lapsia kylään leikkimään omieni kanssa. Meillä on trampoliini ja mielellään tulevat. Jostain kumman syystä vastaavia kutsuja ei koskaan tule. Ylipäätään sama ilmiö tulee näkyviin kaikkien pariskunnallisten kanssa. Heillä ei ole samanlaisia tarpeita kuin minulla, he pääsevät yleensä hyvin menoihinsa. Ei synny vastavuoroisuutta kun vain minä tarvitsisin apua. Kummit ja veljen vaimo ovat jonkun kerran puhuneet että lapset voisivat tulla heille, mutta käytännössä tätä ei ole koskaan tapahtunut. Eivät kutsu ja ovat aina kiireisiä kun on paljon harrastuksia. Eivätkä ihan ymmärrä tätä tilannetta. Sitä kuvaa hyvin se, että sain veljen perheeltä lahjaksi haitarin leffalippuja kun lapset olivat 1 ja 2. En päässyt koskaan sinne leffaan. Olen huomannut, että sitä on pariskuntien tosi vaikea ymmärtää, miten yksin se täysin ainoa vanhempi on, kun tietysti se päivittäisarki rullaa normaalisti ja siitä varmaan tulee sitten vaikutelma, että mikäs siinä. Meitä ei myöskään ikinä kutsuja minnekään muiden perheiden kanssa. Hengaamme sitten toisten yksinhuoltajaperheiden kanssa. Kaikilla muuten sama kokemus, yksinhuoltajia ei oteta mukaan pariskunnallisten perheiden kanssa puistotreffeille, Korkeasaareen, mökkeilemään tai oikein mihinkään. Ehkä sitten siksi ettei isällä ole seuraa?
Lastenhoitajan palkkaamiseen on kynnystä. Kahden lapsen hoito on kallista. Melkein mieluummin luovun menosta. Tätä ehdotetaan mulle paljon, samoin kuin siivoojan palkkaamista että olisi helpompaa. Ajatus on kaunis ja varmasti hyväntahtoinen, muttei ihan realistinen. Vaikka olen ihan keskituloinen, ei mulla ole tollaiseen varaa. Maksan yksin aivan kaiken päivähoidoista lähtien, enkä saa mitään tukia tai alennuksia. Tästä muuten saisi oman aiheen: kombinaatio yksi aikuinen ja kaksi lasta jää todella monien perhealennusten ulkopuolelle, koska ne on laskettu niin että on kaksi aikuista. Esim meidän perheen ulkomaanreissu maksaisi aivan saman tai enemmän kuin nelihenkisen perheen (joskus olen katsonut, ei olla menty).
Tähän se sitten käytännössä nyt jää, että meidän perheen todellinen tukiverkko ovat minun vaikeat vanhempani tai hätätilanteessa joku naapuri tai lähellä asuva kaveri. Jos tätä satunnaista lastenhoitoa olisi ja elleivät lapset kuitenkin tykkäisi kovasti isovanhemmistaan, meillä olisivat varmaan jo hyvin etäiset välit. Lapsenlapset ovat oikeastaan ainoa side. Eivät kysy meidän kuulumisia puhelimessa, pälättävät vaan omia juttujaan.
Myöskään veljeni perhe ei tule toimeen vanhempieni kanssa. Eivät vietä heidän kanssaan aikaa kuin jouluna ja joskus, veljen vaimo ei juuri koskaan. Hakevat ja noutavat lapset mummolasta ovensuusta. Me sentään välillä käydään siellä. Valittavat minulle sekä siitä että veljeä tai meitä ei näy, sekä siitä että me ollaan liian pitkään. Kun mennään sinne, laittaa ukki heti lastenohjelmat päälle, sitten syödään ja sitten lähdetään.
Jos minun vanhemmiltani kysyisi tilanteesta, mutsi vastaisi että olen kohtuuton, kiittämätön ja he ovat omat lapsensa hoitaneet. Jos kysyisi että mites he jaksavat kuitenkin veljen lapsia hoitaa ja kuskata, niin sanoisi vaan jotain että he yrittävät parhaansa eivätkä enempään pysty tms ja suuttuisi. Isä ei sano ikinä oikein mitään, paitsi sen että säännöllistä apua eivät anna (paitsi antavat veljelle).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
no älä oleta mitään apua käy sillo tällö kavilla lasten kanssa tai syönämässä. vanhukset näkee sua ja lapsia ja ovat tyytyväisiö
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
no älä oleta mitään apua käy sillo tällö kavilla lasten kanssa tai syönämässä. vanhukset näkee sua ja lapsia ja ovat tyytyväisiö
Jee, ongelma ratkaistu! Pääasia että vanhukset ovat tyytyväisiä.
Vierailija kirjoitti:
Ap taas
Kiitos tsempeistä teille! Tilanne on tosiaan hankala. Olen yrittänyt välillä viritellä vastavuoroista lastenhoitoa esim pihan muiden perheiden kanssa, esim. kutsumalla meille lapsia kylään leikkimään omieni kanssa. Meillä on trampoliini ja mielellään tulevat. Jostain kumman syystä vastaavia kutsuja ei koskaan tule. Ylipäätään sama ilmiö tulee näkyviin kaikkien pariskunnallisten kanssa. Heillä ei ole samanlaisia tarpeita kuin minulla, he pääsevät yleensä hyvin menoihinsa. Ei synny vastavuoroisuutta kun vain minä tarvitsisin apua. Kummit ja veljen vaimo ovat jonkun kerran puhuneet että lapset voisivat tulla heille, mutta käytännössä tätä ei ole koskaan tapahtunut. Eivät kutsu ja ovat aina kiireisiä kun on paljon harrastuksia. Eivätkä ihan ymmärrä tätä tilannetta. Sitä kuvaa hyvin se, että sain veljen perheeltä lahjaksi haitarin leffalippuja kun lapset olivat 1 ja 2. En päässyt koskaan sinne leffaan. Olen huomannut, että sitä on pariskuntien tosi vaikea ymmärtää, miten yksin se täysin ainoa vanhempi on, kun tietysti se päivittäisarki rullaa normaalisti ja siitä varmaan tulee sitten vaikutelma, että mikäs siinä. Meitä ei myöskään ikinä kutsuja minnekään muiden perheiden kanssa. Hengaamme sitten toisten yksinhuoltajaperheiden kanssa. Kaikilla muuten sama kokemus, yksinhuoltajia ei oteta mukaan pariskunnallisten perheiden kanssa puistotreffeille, Korkeasaareen, mökkeilemään tai oikein mihinkään. Ehkä sitten siksi ettei isällä ole seuraa?
Lastenhoitajan palkkaamiseen on kynnystä. Kahden lapsen hoito on kallista. Melkein mieluummin luovun menosta. Tätä ehdotetaan mulle paljon, samoin kuin siivoojan palkkaamista että olisi helpompaa. Ajatus on kaunis ja varmasti hyväntahtoinen, muttei ihan realistinen. Vaikka olen ihan keskituloinen, ei mulla ole tollaiseen varaa. Maksan yksin aivan kaiken päivähoidoista lähtien, enkä saa mitään tukia tai alennuksia. Tästä muuten saisi oman aiheen: kombinaatio yksi aikuinen ja kaksi lasta jää todella monien perhealennusten ulkopuolelle, koska ne on laskettu niin että on kaksi aikuista. Esim meidän perheen ulkomaanreissu maksaisi aivan saman tai enemmän kuin nelihenkisen perheen (joskus olen katsonut, ei olla menty).
Tähän se sitten käytännössä nyt jää, että meidän perheen todellinen tukiverkko ovat minun vaikeat vanhempani tai hätätilanteessa joku naapuri tai lähellä asuva kaveri. Jos tätä satunnaista lastenhoitoa olisi ja elleivät lapset kuitenkin tykkäisi kovasti isovanhemmistaan, meillä olisivat varmaan jo hyvin etäiset välit. Lapsenlapset ovat oikeastaan ainoa side. Eivät kysy meidän kuulumisia puhelimessa, pälättävät vaan omia juttujaan.
Myöskään veljeni perhe ei tule toimeen vanhempieni kanssa. Eivät vietä heidän kanssaan aikaa kuin jouluna ja joskus, veljen vaimo ei juuri koskaan. Hakevat ja noutavat lapset mummolasta ovensuusta. Me sentään välillä käydään siellä. Valittavat minulle sekä siitä että veljeä tai meitä ei näy, sekä siitä että me ollaan liian pitkään. Kun mennään sinne, laittaa ukki heti lastenohjelmat päälle, sitten syödään ja sitten lähdetään.
Hei ap, jäit mieleeni niin palasin lukemaan. Ehkä sinun pitää suoraan kysyä veljeltäsi ja kummeilta apua. Jos he ovat sitä tarjonneet, niin voivat ajatella on että ikävää sitä erikseen vielä "tyrkyttää". Odottavat että sinä kysyisit ihan suoraan sitä apua. Minä olen kummi ja täti, ja aina lapset ovat tulleet hoitoon niin että äitinsä on sitä suoraan kysynyt, eikä niin että minä olen avuntarjoamisen jälkeen sitä vielä uudestaan tarjonnut. He voivat ihan oikeasti ajatella, että sinä kysyt jos apua tarvit.
Jospa miettisit alkuun 1x/vko harrastuksen ja ehdottaisit veljelle ja kummille joka toinen viikko hoitoa? Kertoisit tilanteesi, ettet oikein saa muualta apua. Älä mieti vastavuoroisuutta liikaa, ostat silloin tällöin avulle suklaata, pullon viiniä jne. Sanon tämän paljon toisten lapsia hoitaneena. Sinun pitää luottaa siihen, että toiset haluavat auttaa ja kyllä sanovat suoraan, jos avunanto rasittaa liikaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä ole turhan vaatimaton pyytämään apua. Kierrätä vuoroin isovanhempiasi, veljeäsi ja kummeja sekä naapureita. Aika harvalla varmaan on vakituisia vapaita ja niille sovittuna hoitajaa. Etkö voisi hyödyntää päivähoitoa aivan täysimääräisesti ja käyt jumpassa, kaupassa, kampaajalla jne. tarha-aikana tai lounastunnilla? Ei ne töissä sua aina kaipaa (arvelisin, että työnkuvasi on hieman vapaampi kuin kassalla, jos tulosi ovat niin hyvöt, että olet kaikkien tukien ja alennusten ulkopuolella). Tämä ei tietenkään auta perimmäiseen mielipahaan omien vanhempien käytöksen vuoksi. Olen joskus itse hieman vastaavassa puun ja kuoren välissä miettinyt mikä on tärkeintä, se vittuilun saattelema apu vai ei apua ollenkaan. Kyllä pyysin ja vaadin apua, useimmiten sitä sain vaikkakin pitkin hampain ja hyväksyin tämän.
Kysyitkö ap suoraan koskaan leffaillan ajaksi veljesi perhettä hoitamaan? Tuli mieleeni tuosta, että veljesi vaimo on tarjonnut sinulle apua, ja sanojesi mukaan tämä on jäänyt käyttämättä, sillä hän ei ole sen jälkeen kutsunut suoraan lapsia teille, ja sinä et ole ilmeisesti kysynyt suoraan voivatko tulla(?). Sitten olet saanut heiltä leffalippuja lahjaksi. Minun mielestä tuo on kyllä jo selvä vihjaus, että voisivat hoitaa lapsiasi. Jos apua on tarjottu ja sulle ostettu lippuja. Siis ulkopuolisen korvaan kuulostaa siltä, että sinulle on tarjottu apua, mutta et osaa tarttua tilaisuuteen. Voin totta kai olla väärässäkin.
Vanhempiesi käytös kuulostaa todella kurjalta, olen pahoillani puolestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma äitini on arvaamaton ja sitoutumishaluton. Tämä johtuu jostain persoonallisuuden kiertymästä tai lievästä mt-ongelmasta. Vasta kun todella ymmärsin olla odottamatta häneltä yhtään mitään ja hyväksyä hyvät päivät ja valitukset huonoina, niin sillä säästin omaa mielenterveyttäni paljon. Joskus naisten oletetaan hoitavan omat asiansa ja miehiä paapotaan. Voisitko pyytää enemmän apua veljesi perheeltä?
Ap
Ehkä voisin kysyä vielä. Näiden kummien ja veljen kanssa on käynyt niin, että ovat joskus ihan alussa siitä puhuneet ja olen ilahtuneena osoittanut että tosi mielellään tällainen kelpaisi, niin homma on jäänyt aina siihen että he palaavat kun olisi sopiva hetki. Olen jonkun kerran kysynyt ihan suoraan jotain ajankohtaa, mutta ei ole heille sopinut, eikä sieltä tullut mitään vastaehdotusta. Pari tällaistä kertaa niin ymmärtää että se avuntarjous on ollut retorinen. Leffalippujen kanssa kävi just näin. Ne annettiin saatesanoilla että hoitavat lapsia, mutta ikinä ei heille käynyt, oli aina joku harrastus tms. Kerroin että kohta menevät vanhoiksi, ei vastausta. En usko että kukaan heistä tekee näin tahallaan, mutta ehkä silloin sitä apua alunperin tarjotessa ei ole ajateltu loppuun sitä mitä se konkreettisesti vaatisi. Siitä avunantamisesta puhutaan yleisesti tyyliin "kysy vaan jos tarvitset", mutta sitten kun kysyy, se ei onnistu eikä keskustelu jatku siinä hengessä että yritettäisiin löytää joku ratkaisu tai toinen ajankohta. Ei kannusta kysymään montaa kertaa.
Mutsi ihmettelee kun en kysy heitä lastenhoitajaksi. Ja taas palataan alkuperäiseen ongelmaan, jossa en kysy koska se apu jota olisivat valmiit tarjoamaan meille on sellaista mitä en tarvitse. Mutsin mielestä olen kiittämätön ja hankala. En kaipaa niitä liian pieniä vaatekasoja mitä tuovat eikä minulle tule sellaisia lyhyitä hätätilanteita mitkä kelpaisivat heille.
Työaikaliukumia käytän hoitaakseni asioita, joihin lapsia ei voi ottaa, mutta pitempää päivää en voi tehdä. Lapset ovat nyt jo työmatkoineen 9,5 h päivässä päivähoidossa.
Ap jatkaa
Veljen perheen lapset ovat viisi ja kolme vuotta vanhempia kuin oma esikoiseni. Isovanhemmat ovat hoitaneet heitä valtavasti, hoitaneet säännöllisesti viikottaisia harrastuskuljetuksia ja sen lisäksi näitä samana päivänä tulleita ilmoitusluontoisia pyyntöjä hoitaa, kun pitäisi olla töissä pitempään, oli salia tai veli ja vaimo kaipaavat omaa yhteistä aikaa. Kummatkin lapsista ovat viettäneet viikkoja mökillä isovanhempien kanssa kesäisin koulujen kesätauolla.
Minun lapsiani vaikuttaisivat olevan omien puheidensa mukaan valmiita hoitamaan hätätilanteissa tai hyvin lyhyesti esim mainittujen ruokakauppakäyntien ajan. Tähän viittaa myös käytös. Kaikki hoitaminen on niin nihkeää ja rasittavaa, että välttelen pyytämästä. Puhuttu on, ei muutosta. Ei saisi olla mitään säännöllistä tai paria tuntia pitempää ja mieluusti vain yksi lapsi kerrallaan. Satunnaisesti pääsee esikoinen yökylään mummolaan, molempia eivät ota. Säästelen sitten sitä lastenhoitoa niille kerroilla kun todella tarvitsen. Ei tulisi mielenkään enää edes yrittää kysyä vaikka siksi, että pääsisin elokuviin yksin. En käy missään yksin, omista harrastuksista on turha unelmoida. Menen työajalla ja kuittaan menneen työajan pois iltaisin. Minun omaa aikaani on aika kotona klo 21-23, ei muuta. Jos joku haluaa kuvailla tässä tilanteessa lastenhoidontarvetta hemmotteluksi, niin ok. Me kyllä vietämme perheenä kolmistaan aikaa yhdessä riittämiin, kaiken ajan työaikaa lukuunottamatta. Ei ole kyse siitä ettenkö viihtyisi lasteni kanssa tai pärjäisi ilman lastenhoitoa. On ollut pakko järjestää elämä niin että pärjää. Sitä se ei tarkoita etteikö sitä tarvitsisi. Tukiverkot meillä ovat minun vanhempani, yksi naapuri jonne olen kerran hätätilanteessa vienyt nuoremman kun vanhempi piti kiidättää ensiapuun, sekä pari yh-kaveria. On kummeja, serkkuja jne, mutta sieltä ei saa lastenhoitoapua. Kaikilla on elämä niin täynnä omia menoja.
Mitään tasa-arvoista tässä tilanteessa ei ole veljen ja minun saamani avun osalta. Se ero nyt on, että minun lapseni ovat nuorempia.
Hankalat välit ovat aina olleet äidin kanssa. Olen esikoinen kolmesta sisaruksesta (kaksi veljeä) ja jotenkin aina joutunut vastuunkantajaksi ja herkästi kritisoinnin kohteeksi vähän kaikessa. Keskusteleminen on aina jotenkin vaikeaa äidin kanssa. Hänellä on valtavasti mielipiteitä siitä miten asioiden pitäisi olla, lähtien vaikka siitä ketä saa kutsua lapsen ristiäisiin tms.