Onko epänormaalia? Miehen rakas äiti kuoli, mutta mies sanoo, ettei tunne mitään eikä osaa olla surullinen?

Oikeastaan on normaalia. Hän luultavasti jotenkin torjuu tuota tapahtumaa mielessään ja ei anna lupaa itsellensä surra. Jotkut ihmiset käsittelevät vaikeita asioita noin. On helpompi alitajunnassa kieltää tapahtunut kuin kohdata se. Saattaa olla jopa, että vasta pitkän ajan jälkeen hän voi "murtua" ja reagoida menetykseensä. Kaikki ajallaan. Jos tuosta ei ole mainittavaa haittaa hänelle itselleen, niin hän saa käsitellä tuota asiaa noinkin. Joskus tosin voi käydä niin, että jos patoaa tuollaisia asioita sisälleen, niin ne paisuvat ja aiheuttavat ahdistusta. Siksi usein onkin hyvä reilusti surra ja käsitellä tapahtunutta. Niin pääsee helpommin eteenpäin elämässä. Nyt tuo asia saattaa jäädä vellomaan miehesi mieleen ja jättää eräänlaisen jatkuvan tyhjyyden tunteen häneen.

Tuo on täysin normaalia. Jokainen käsittelee surua yms omalla tavallaan ja tunteiden kieltäminen on tapa käsitellä asiaa siinä missä itkeminenkin.

Normaalia. Minäkin itken vain hautajaisissa. Kaikki kuolevat kerran eikä itku myöhemmin auta. Voi muistella niitä hyviä asioita, miksi pitää itkeä.

Komppaan ylläolevia, ihan normaali reaktio. Voi olla että se suru tulee myöhemmin tai voi olla ettei se tule ollenkaan. Ja tuo miehesi kuvailema tyhjyys on myös reaktio siinä missä kyyneleetkin. Voimia koko perheelle!

Se saattaa itkeä yksin ollessaan. Niin minäkin tein ja kaikki ihmetteli miksen itke.

Normaalia on, ja psyyken puolustusmekanismien käyttäminen myös on normaalia (ainakin johonkin rajaan asti). Älä vaan syyllistä miestä siitä, ettei hän sure "tarpeeksi".

Hyvä kuitenkin, että katsot puolisosi perään ja seuraat vointia!

Mummoni oli pitkään sairas, ja kun hän kuoli, niin yksi tunne muiden joukossa oli myös helpotus. Ja oli sellainen turta shokki pitkään, en oikein tuntenut mitään. Varsinainen suru tuli sitten myöhemmin, ja mummoa mietin ja muistelen säännöllisesti ja kaipaankin. Mutta hänen oppinsa elävät minussa niin kauan kuin minäkin elän.

Minä en tule pitkään suremaan kun isäni kuolee. Hän pilasi kaikki viikonloput olemalla kännissä ja usein väkivaltainen. Nyt vanhuksena apu kelpaa kyllä.

N51 kirjoitti:

Minä en tule pitkään suremaan kun isäni kuolee. Hän pilasi kaikki viikonloput olemalla kännissä ja usein väkivaltainen. Nyt vanhuksena apu kelpaa kyllä.

Niinhän sitä luulee, mutta totuus voikin olla toista.

Jos sairastaa ja on kipuja voi kuolema olla jopa helpotus, vaikka toista rakastaa.

Ihan normaali suomalainen mies joka on lapsesta pitäen opetettu lokeroimaan ja hautaamaan tunteensa. Kun ne riittävän sitkeästi kieltää niin niitä ei ole. Ja suruhan esimerkiksi olisi heikkoutta, eihän suomalainen mies sellaista voi tuntea!