Lue keskustelun säännöt.
Pelottaa, jos muutan mieleni lapsettomuudesta
19.09.2017 |
Olen 35 ja minulla ei ole lapsia. Syyt ovat ihan järkisyitä, enkä ole koskaan lapsia halunnutkaan. Minulla ei ole miestä, enkä haluakaan. Minulla on myös autoimmuunisairaus, joka tunnetusti pahenee raskaudesta, ja yleensä tekee raskaaksi tulemisenkin vaikeaksi. Ja kuten sanottua, en ole koskaan erityisesti halunnut lapsia. Joskus parikymppisenä ajattelin etäisesti, että kaipa minulla on joskus perhe, mutta asia sitten jäi, elämäntilanne kehittyi miksi kehittyi eikä se perheettömyys ole mitenkään vaivannutkaan. En ole kovin lapsirakas. Itse asiassa pienet lapset ahdistavat minua - se tuntuu niin älyttömältä vastuulta!
Nyt minulla on kuitenkin alkanut tulla ihan omituisia ajatuksia. Ei vauvakuumetta, ainakaan sellaisena kuin vauvakuumeen olen ymmärtänyt. En katsele vauvoja tyyliin oijoi miten suloisia ja hertsileijaa miten söpöiset pikkutöppöset on pikkuisissa jaloissa, tui tui. Mutta siis minulla on kummallisia ajatuksia itse raskaudesta. Katson välillä netistä kuvia raskaana olevista naisista, ja se tuntuu oudolla tavalla kiihottavalta. Minulla on aika suuret rinnat, ja joskus huomaan että kuvittelen mielessäni miltä tuntuisi imettää. Välillä minulla on fantasioita tietyistä mieshenkilöistä, että sattuisi "vahinko" tai että minut jopa pakotettaisiin raskaaksi. Sitten havahdun ja mietin että mitä helvettiä minä nyt ajattelinkaan.
Voiko tämä olla jokin "esiaste" vauvakuumeelle, vai onko kyseessä vain omituisia fantasioita ilman todellisuuspohjaa? Pelottaa, että rupean jossain vaiheessa oikeasti haluamaan lasta. Sitä enemmänkin pelottaa, että haluan sitä sitten, kun on liian myöhäistä. Itse asiassa liian myöhäistä alkaa olla jo nyt. Minulla ei ole tässä elämäntilanteessa mitään mahdollisuuksia perustaa perhettä, eikä tilanne ole muuttumassa ainakaan parempaan suuntaan.
Kokemuksia?
Kommentit (24)
Itse olen 38 -vuotias vela. Minulla on hyvin usein mielikuvitelmia raskaana olosta ja synnytyksestä. Lapsiperhe-elämää en missään nimessä haluaisi mutta jos olisi mahdollista jotenkin larpata raskaus ja synnytys, varmaan tekisin niin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täällä on tullu jo esiin hyviä pointteja. Haluaisin vielä lisätä sen, että pelkäät katuvasi sitä, että et hanki lapsia. Ja se on ok. Sitä voikin vähän sillä lailla kaiholla ajatella. Mutta lapsen kanssa sulla ei ikinä koskaan tule olemaan enää sitä vaihtoehtoa, että voisit toivoa, että "voi kunpa en olisin tehnyt toisin". Se lapsi sitten on ja pysyy riippumatta mistään krapulapäivästä, flunssasta, ulkomaanmatkasta, putkiremontista yms. Lapsia ei kannata hankkia ellei siihen oikeasti ole todella palava into. Kyllä niitä silloin jaksaa hyvin melkein missä tahansa olosuhteissa Suomessa. Kaveri saa nyt talvella lapsen ja on päättänyt hankkia sen yksin 28-vuotiaana sairaanhoitajana. Ja mun mielestä juuri tommoiseen lähtökohtaan jokaisen pitäisi olla valmis. Haluaisitko vielä lapsen, jos sairaus yhtäkkiä pahentuisi ja elintasosi muuttuisi alhaisemmaksi? Haluaisitko lapsen, jos lapsi onkin autistinen. Yms. Jos varautuu worst case scenarioon ja edelleen halututtaa, niin silloin varmasti oikeasti haluaakin sen lapsen.
Vierailija kirjoitti:
Täällä on tullu jo esiin hyviä pointteja. Haluaisin vielä lisätä sen, että pelkäät katuvasi sitä, että et hanki lapsia. Ja se on ok. Sitä voikin vähän sillä lailla kaiholla ajatella. Mutta lapsen kanssa sulla ei ikinä koskaan tule olemaan enää sitä vaihtoehtoa, että voisit toivoa, että "voi kunpa en olisin tehnyt toisin". Se lapsi sitten on ja pysyy riippumatta mistään krapulapäivästä, flunssasta, ulkomaanmatkasta, putkiremontista yms. Lapsia ei kannata hankkia ellei siihen oikeasti ole todella palava into. Kyllä niitä silloin jaksaa hyvin melkein missä tahansa olosuhteissa Suomessa. Kaveri saa nyt talvella lapsen ja on päättänyt hankkia sen yksin 28-vuotiaana sairaanhoitajana. Ja mun mielestä juuri tommoiseen lähtökohtaan jokaisen pitäisi olla valmis. Haluaisitko vielä lapsen, jos sairaus yhtäkkiä pahentuisi ja elintasosi muuttuisi alhaisemmaksi? Haluaisitko lapsen, jos lapsi onkin autistinen. Yms. Jos varautuu worst case scenarioon ja edelleen halututtaa, niin silloin varmasti oikeasti haluaakin sen lapsen.
Tuo on hyvä kysymys. Mutta käsi sydämellä, kuinka moni lapsia hankkiva oikeasti ajattelee noin? Kuinka moni oikeasti haluaa lapsia niin palavasti, että haluaa sydämen palolla jopa sitä worst case scenariota?
Luulisin, että se worst case scenario on enemmänkin riski, jonka mahdollisuus pitää myöntää, ja jos niin käy niin sitten sen kanssa eletään, totta kai. Useimmat miettivät lisääntyessään varmasti pikemminkin best case scenariota, kun eihän siinä muuten olisi mitään järkeä. Ja onhan lasten hankkimisessa normaali lapsiperheen elämä kuitenkin todennäköisempi kuin pahimmat vaihtoehdot.
Ihan kuin tämä ketju toimisi käänteispsykologian voimin, sillä tämän luettuani mietin, että mitä jos sittenkin haluaisin lapsen. Huoh.
No, eiköhän se mene ohi.