Teen hiljalleen pesäeroa ystävästä, koska en jaksa hänen mammavouhotustaan.

Ensimmäinen lapsi vielä, noh, menetteli, mutta hänkin on aivan hirvittävän rasavilli meuhkaaja ja kaikki yhteinen aikamme ystävän kanssa tahtoi mennä tämän meuhkaajan temppuilun hillitsemiseen ja seuraamiseen. En enää kutsunut heitä kylään enkä mennyt heille kylään, tahdoin kahdenkeskisiä aikuisten hetkiä ystävän kanssa. Väsyin niin kovasti tapaamisistamme kun tuo kuriton villi-ihminen oli aina mukana. Ja kun ystäväni on vielä kasvatuksellisissa asioissa aivan kuutamolla, niin tekee pahaa katsoa sivusta kun kasvattaa kersansa aivan pellossa eläjäksi. Moni on hänelle siitä vihjannut, mutta on sitten suuttunut aivan sydänjuuriaan myöten, joten en ole puuttunut asiaan mitenkään, vaikka asiaahan ovat puhuneet ja olisin toivonut että ystävä olisi ottanut opikseen. Puheet pyörivät pelkästään lapsen ympärillä, en jaksa puhua aina hänen jälkikasvustaan. Ja nyt sitten on tullut toinenkin lapsi kuvioihin ja hiljalleen olen vetäytymässä pois, en kerta kaikkiaan jaksa. Olen itsekin äiti, mutta aikoinaan mulla oli maalaisjärkeä kasvatusasioissa enkä todellakaan aikuisten ajalla paapattanut pelkästään lapsestani, vaan nautin lapsivapaasta ajasta, lisäksi omilla lapsillani oli olemassa kuri, eivät ipanat poukkoilleet kuin apinat. Yhtenä solkena saan kuvia näistä pirullisista palleroista, eikä oikeesti voisi vähempää kiinnostaa. Olenkin alkanut viettämään enemmän aikaani joko lapsettomien ystävieni tai täysi-ikäisten lasten äitien kanssa. Sitä vaan, että onko kenelläkään vastaavasta kokemusta? (Juu ja koska Vauva-lehden palsta, saan kuraa niskaani kun olen niin ...ka ystävä, mutta en ota siitä itseeni, kokemuksia lähinnä kaipailen. :)).