Teini-ikäinen lapseni moittii minua työttömyydestäni

Johtaisi tietenkin rikollisuuden kasvuun, pollareitakaan kun ei nytkään palkata lisää vaikka tarvittaisi, mutta mitäpäs väliä millään.

Eräs maakuntalehti kuuluu erään tunnetun, varakkaan liikemiehen omistukseen. Sanovat sitä kokoomuksen lehdeksi.  Mene ja tiedä, mutta lehden linja on erittäin yritysmyönteinen. Ja samalla erittäin kielteinen asenne työttömyyteen. Paikkakunnalla maan pahimmat työttömyysluvut. Teollisuuden paikkoja jonkun verran. Jo pidemmän aikaa olen miettinyt, että sanotaanko nykyään suoremmin ja avoimemmin työttömistä, että "oma vika" - vai onko niin, että yhteiskuntaluokkien erot ovat roimasti kasvaneet? Tai siten, että työttömät luokitellaan automaattisesti luusereiksi.

Kun ei jaksa olla enää vahva vanhempi. Voimat lopussa.

Miksi ap et näytä lapsellesi mallia ja opiskele ja kehitä itseäsi. Työnsaantimahdollisuudet paranisivat.

Hienoa!

Nuorisossa on tulevaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Kun ei jaksa olla enää vahva vanhempi. Voimat lopussa.

Koita nyt kuitenkin edes lapsesi vuosi jaksaa hakea keskusteluapua. Siitä saat voimaa vanhemmuuteen ja kenties itseluottamusta, jota työnhaku vaatii ja työttömyys nakertaa.  

Ymmärrän aloittajan tilanteen täysin. Uhriutumisesta ei ole kysymys ollenkaan. Jos joutuu kotona ns. piilottelemaan, se johtuu siitä että kaikki menot maksavat eikä rahaa ole. Muutamankin euron meno tuntuu.

Muistan myös tuon koulun vanhempainiltahomman. Olin aina se tuulitakkinen, kun sisään purjehti töistä suoraan tulevia hyvinpukeutuneita vanhempia korot kopisten. Kerran muistan, että olin saanut vihdoin hankittua uuden ulkoilupuvun ja heti nousi itsetunto.

Tiedän omien lasteni hävenneen työtöntä yh-äitiään. Joskus pienempänä kysyivät miksen ole töissä niinkuin muut äidit. Se sattui ja paljon. Kun yritin päästä takaisin töihin niin joskus harvoin pääsin haastatteluun ja siinä kaikki. Lopulta aloitin avustajana ja siivoojana, jota työtä en enää jaksa tehdä. Ikä tulee vastaan. Ja hermot. Sain töitä vain ammattitaidottomana vammaisavustajana ja se työ on raskasta, nimenomaan henkisesti. Viime syksynä otin tosin taas sitä samaa työtä vastaan siis keikkaluonteisesti. Ennemmin sitä kuin istua kotona, vaikka se ei rahallisesti kannattanut kuin muutaman kympin edestä. Viimevuotiset avustettavat olivat niin raskas kokemus, että yritän vielä pärjätä muulla tavoin.

Hain apua kunnalta, seurakunnasta, EU-ruokajakelusta ja mm nuoremman lapseni urheiluharrastukseen tukea Lionseilta. Eräänä kesänä myin mustikoita ja syksyllä suppilovahveroita. En olisi ikinä uskonut, että näin kävi. Tyhjät pullot ja purkit - jopa siistit käytetyt muovikassit otin talteen ulkoa.

Kotona piilottelu lasten vieraiden aikanakin on kamalaa. Hävettää, kun minä venynyt sohvalla tai jossain. Eivät vieraat lapset arvostele sitä, mutta ymmärtävät minun ylimääräisyyteni.

Olisin ollut onnesta pinkeä, jos olisin saanut tulla töistä kotiin kaupan kautta ja saanut lämmittää eineksiä tms lapsille. He kyselivät niitä ja jouduin sanomaan tai muuntamaan totuutta, että nämä mun tekemät ruuat on paljon terveellisempiä kuin ne einekset, joita kaverinne syövät, kun vanhemmillaan ei ole mahdollisuutta tehdä itse terveellistä ruokaa. Olisin kiljunut riemusta, jos olisin voinut ostaa pakastepizzat sen sijaan, että tein pizzaa itse, koska siitä riitti silloin enemmän ja pidempään.

Joskus sanoin lapsilleni, että joo en mä viitsi enää töitä tehdä. Tehköön ne, jotka eivät muuta keksi. Tämä nyt ei ollut totuus ollenkaan, mutta yritin viestiä sillä, ettei ole hätää tai huolta toimeentulosta tai mistään. Tiesin kyllä lasten stressaantunut, jos tilanne näkyy liian selvästi.

Yritä jaksaa. Meitä on muitakin.

Ala opiskella, ei paranna rahatilannetta, mutta ei oo teinistä niin noloo kun kotona loisiva. Erityisesti jokin yliopistojuttu ainakin kuulostaa hyvältä