Lue keskustelun säännöt.
Onko normaalia, että tajuaa läheisen kuoleman vasta paljon tapahtuneen jälkeen?
18.09.2017 |
Äitini sairastui yllättäen (tietenkin yllättäen) syöpään, ja kuoli vielä enemmän yllättäen. Tuosta on nyt vuosi aikaa.
Tuntuu, että nyt vasta pystyn ajattelemaan asiaa pikkuhiljaa ja yleensäkin koko ikävä tulee vasta nyt. Ihmiset tietenkin luulevat, että olen jo käynyt nämä asiat läpi, mutta tosiasiassa alan vasta nyt heräämään kuin jostain horroksesta ja muutkin tunteet palailevat vasta nyt hiljalleen.
Olisiko pitänyt aiemmin käydä jossain puhumassa vai onko tämä normaalia? Olen nyt vasta pystynyt muistelemaan asioita, vanhoja juttuja joissa äiti oli oma itsensä eikä hengityslaitteessa oleva varjo itsestään. Ja niitä huonoja muistoja ja omia virheitä ja sitä sairastumisaikaa, kun itse yritti olla vahva ja mietin jälkeenpäin, että luuliko äiti että hänen kuolemansa ei tule tuntumaan missään :'(
Meillä oli huonohkot välit ennen hänen sairastumistaan ja vietin sen jälkeen päivittäin aikaa hänen kanssaan, mutta en näyttänyt juurikaan tunteitani ja se ehkä olikin osittain äidin toive, mutta silti... itkin vain kerran tai kahdesti hänen nähden.
Nyt itken ja ahdistaa todella paljon. Näitä hetkiä on tullut satunnaisesti, mutta pääsenkö joskus yli kaikesta..??
Kommentit (18)
Isäni itsemurhasta tulee kohta neljä vuotta. Minä löysin isän ruumiin muutama päivä kuoleman jälkeen. Vaikka näin isän ruumiin (oli jo ihan "ruumiin näköinen", hajoamistilassa) niin silti meni vuosia, että jotenkin pystyin tajuamaan isän todella kuolleen. Eli ihan normaalia on. Asian käsittely jatkuu mulla varmaan koko loppuelämän, oli se sellainen kokemus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on systematisoitunut amnesia seurauksena kolarin aiheuttamasta traumasta. Kolarissa kuoli 8 kk:n ikäinen poikamme. En muista poikaamme enkä raskaus- tai vauva-aikaa kuin satunnaisesti kun mieheni hänestä muistuttaa kuten juuri nyt viikonloppuna, kun keskustelimme asiasta.
Vierailija kirjoitti:
Isäni itsemurhasta tulee kohta neljä vuotta. Minä löysin isän ruumiin muutama päivä kuoleman jälkeen. Vaikka näin isän ruumiin (oli jo ihan "ruumiin näköinen", hajoamistilassa) niin silti meni vuosia, että jotenkin pystyin tajuamaan isän todella kuolleen. Eli ihan normaalia on. Asian käsittely jatkuu mulla varmaan koko loppuelämän, oli se sellainen kokemus.
...ja loppuelämäni mietin myös, olisinko voinut sanoa tai tehdä jotakin estääkseni sen. Miksi en huomannut ja puuttunut? Olivathan merkit olemassa kun jälkikäteen miettii. Mutta se on myöhäistä nyt.
Äidin kuolemasta on kolme vuotta ja se sairastaminen ja kuolema sairastutti minutkin. Nyt, kun olen alkanut saada itseäni kuntoon, olen saanut itku- ja suremiskohtauksia, joita ei ole ollut. Surun ollessa akuutti se jotenkin koteloitui vaan kehoo, tuntui lyijynraskaalta haarniskalta, oli vaikea hengittää ja pysyä skarppina tai edes hereillä. Uskon, että saan asian käsiteltyä nyt ja pääsen takaisin kiinni elämään ja saan terveyteni palautettua.
Mekään emme äidin kanssa puhuneet, enkä voinut hänelle näyttää omaa haavoittuvaisuuttani, vaikka tiesimme kuoleman lähestyvän. Muutenkin koko kuolema tuli vuosikymmeniä liian aikaisin. Itkin ensimmäisen kerran vasta sinä iltana, kun äiti kuoli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
2 ja 4, lämmin halaus teille molemmille. Rankkoja asioita on elämä tuonut eteenne.
Minusta vuosi on ihan "normaali" aika. Tosin yksilöllistä tämäkin on.
Uskon sen, mitä asiantuntijat aina sanovat, ettei ole mitään oikeaa aikataulua surulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunnistan saman sumussa kulkemisen. Johtui pitkälti varmaan siitä, että en käsitellyt asiaa silloin kun se tapahtui. Suosittelen siksi asiasta puhumista, vertaistukiryhmiä, itselleen ajan antamista, jotta asian kanssa voi selviytyä. Itsellä meni se melkein tasan kaksi vuotta että heräsin siitä horroksesta.
Isäni kuoli yllättäen keväällä ja löytyi niin huonossa kunnossa että pelkkään tunnistamiseen meni viranomaisilta 4kk. Hautajaiset saatiin pidettyä vasta nyt. Luulin ensin että huh ja helpotus, vihdoin saadaan edes hautaan. Mutta nyt ahdistus tuntuu pahempana kun koko kesänä. Kuolinsyykin vielä selvittämättä. Näen kamalia painajaisia ja herään siihen että isä on mun sängyn vieressä ja yrittää kertoa jotain. Siis tajuan senkin olevan unta mutta on todella ahdistavaa.
Töissäkin kaatuu ihan kaikki päälle ja jokaisesta pienestäkin vastoinkäymisestä itken. Tänään tippui voiveitsi lattialle ja ditä itkin (ja raivosin!?!) 20 min.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Oma isäni ei edes kuollut kovin yllättäen, vaan tiesimme kuukauden etukäteen että hän kuolisi. Siitä huolimatta romahdin vasta kun hautajaisistakin oli kulunut jo pitkä aika. Elin sitä ennen jonkinlaisessa sumussa, ymmärsin kyllä mitä oli tapahtunut, mutta kuvittelin silti jollakin tasolla että isä oli vain pitkällä matkalla ja palaisi pian. Se oli kuin jokin monta kuukautta jatkunut shokkireaktio.
Voimia kaikille jotka ovat joutuneet käymään näitä läpi <3
Minustakin tuntui, että äiti nimenomaan lähti pitkälle matkalle ja usein tulee vieläkin niitä hetkellisiä "pitääpä kysyä äitiltä"-juttuja.. En vielä ole sanonut ääneen ja saan varmasti jonkin shokkikohtauksen jos menen jollekin sanomaan.. :S Tai siis nyt vasta alan tajuta että ÄITIÄ EI OLE ENÄÄ. Toivon eka kertaa elämässäni, että on olemassa joku taivas, josta äiti näkee ettei se ollut minulle helppo ja hyvä asia, vaan oikeasti ja aidosti ikävöin ja olen ääneenkin puhunut hänelle. Olen siis kirkosta eronnut ja nyt vain mietin ja toivon, että oikeasti on tuollaisia yliluonnollisia asioita sittenkin olemassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin ja en kuulu niihin ihmisiin, joiden on julkisesti helppo näyttää tunteitaan, ja nyt olen itkenyt julkisesti (porukka hieman mietti, että mille se itkee) ja itkin myös haudalla, kun joku työtekijä oli siinä lähettyvillä ym.
Itse mietin sellaista, että mitä voi tehdä asialle, kun läheiseni ei ole käsitellyt isänsä kuolemaa. Kuten moni kirjoitti, ajattelee hänen olevan lomalla, ei ymmärrä, että hän ei oikeasti tule enää koskaan takaisin. Hän ei ole edes itkenyt kunnolla. Vähän itkeskellyt ja musta tuntuu tosi oudolta ettei ole hajoillut yhtään.
Mä veisin hänet jollekin ammattilaiselle puhumaan, mutta hänen äitinsä on eri mieltä, joten en oikein voi tehdä asialle mitään, kun kyse alaikäisestä.
Olen varma, että tässä käy samoin kuin sulle ap. Jossain vaiheessa se iskee tajuntaan pommin lailla ja kun kyse teini-ikäisestä, niin jälki voi olla ihan mitä vain.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mielestäni on "normaalia" ja luonnollista. Joidenkin konkreettisten toimenpiteiden suorittaminen kuten juttelua ammattilaisten kanssa voi joillekin auttaa mutta on hiukan eri asia. Mielestäni aivot sulattavat tuollaista asiaa sen yhden vuodenkierron vähintään. Sitten joskun monien vuosien kuluttua tulee se ensimmäinen kokonainen päivä eikä tämä kaivattu ole käynyt kertaakaan mielessä. Ainakin itsellä mennyt karkeasti järkytys ja ensisuru (ekat kk:t), ylivirkeys (ekat vuodet), suru ja kaipaus (eka kymmenen vuotta), hyväksyminen ja onnellisuus (tämän yhden asian suhteen) (loppuelämä).
Vierailija kirjoitti:
Minulla on systematisoitunut amnesia seurauksena kolarin aiheuttamasta traumasta. Kolarissa kuoli 8 kk:n ikäinen poikamme. En muista poikaamme enkä raskaus- tai vauva-aikaa kuin satunnaisesti kun mieheni hänestä muistuttaa kuten juuri nyt viikonloppuna, kun keskustelimme asiasta.
Olen todella pahoillani puolestasi, voimia sinulle <3
On. Läheinen kuoli muutama vuosi sitten ja meni todella kauan ennen kuin sisäistin asian. Oli sama tilanne kuin 12:lla, mietin tuon kuoleman jälkeen pitkään että "pitää kysyä X:ltä kun nähdään". Ostin kerran jopa extrapaketin kahvia, ajatellen että vien sen tälle henkilölle kun nähdään seuraavan kerran.
Vierailija kirjoitti:
Minustakin tuntui, että äiti nimenomaan lähti pitkälle matkalle ja usein tulee vieläkin niitä hetkellisiä "pitääpä kysyä äitiltä"-juttuja.. En vielä ole sanonut ääneen ja saan varmasti jonkin shokkikohtauksen jos menen jollekin sanomaan.. :S Tai siis nyt vasta alan tajuta että ÄITIÄ EI OLE ENÄÄ. Toivon eka kertaa elämässäni, että on olemassa joku taivas, josta äiti näkee ettei se ollut minulle helppo ja hyvä asia, vaan oikeasti ja aidosti ikävöin ja olen ääneenkin puhunut hänelle. Olen siis kirkosta eronnut ja nyt vain mietin ja toivon, että oikeasti on tuollaisia yliluonnollisia asioita sittenkin olemassa.
Kun minun isäni kuoli, aloin todella paljon toivoa että saisin jotain "merkkejä" siitä ettei hän ole poistunut kokonaan. En itsekään arvannut että alan käsittelemään kuolemaa tuolla tavoin, mutta näin todellakin muutamia selittämättömiä asioita (ja ekaa kertaa koko elämässä). Vaikea näitä asioita on vakuutella, mutta uskokaa että läheisenne käyvät luonanne <3
Olet blokannut tunteesi suojautumismekanismina. Keskustelu asiasta heti kuoleman jälkeen olisi auttanut käsittelemään asiat "oikeassa" aikataulussa, mutta turha enää jossitella. Voimia asian läpikäyntiin <3