Sairas isä ja kuolemantoiveet?

Ketään kuulolla?

Paha tilanne kieltämättä. Onko isälläsi joku oikein läheinen omahoitaja tai vastaava? Itse puhuisin tälle hoitajalle isän kuolemapuheista ja pyytäisin hoitajaa keskustelemaan isän kanssa. Siis hoitaja varovasti sanoisi isälle tyyliin "tyttärellesi on raskasta jatkuvasti kuunnella sellaisia puheita". Tämä ratkaisu voisi toimia nimenomaan, koska ulkopuolinen selittäisi isällesi, ettei ole oikein KOKO AJAN puhua kuolemastaan. Se on omaisille raskasta/ahdistavaa. Isäsi tajuaisi tämän ja uskoisi, kun joku ulkopuolinen sen hänelle sanoisi.

Eiköhän se kuoleminen ole vielä raskaampaa. Älä nyt ainakaan estä puhumasta, ahdistuu enemmän. Anna puhua, pidä kädestä.

Ei minusta kuolevaa pidä syyllistää kuolemasta puhumisestaan. Se voi olla hänelle henkinen selviytymiskeino, ja hän voi myös siten ajatella lohduttavansa läheisiään luopumisen hetkellä - että hän itsekin ajatteli niin olevan parempi.

On se varmaan kamalan ahdistavaa koko ajan kuunnella, kun toinen toivoo kuolemaa. Vaikea on omaisen siihen mitään sanoa. Ymmärrän, jos tuska on kova kivusta tai hengenahdistuksesta, niin miettii, että olisi hyvä kuolla nyt äkkiä eikä hiljaa hivuttaen.

Olen miettinyt, että kamalaa sitten kun tänne tulee se eutanasia ja ihmiset sitä käyttävät, niin omaisilla on aikamoinen hätä. Varmaan etenkin silloin tuollaiset puheet voisi kokea ikäviksi. (Oletettavasti täälläkin päädytään lopulta siihen, että ei tarvita valtavan kivulloista sairautta, joka johtaa kuolemaan, vaan eutanasian saa tahdostaan valita)

Sairaalassa kerran tapasin vanhuksen, joka ei ollut kuolemansairas. Hänellä oli ollut jalkaleikkaus ja oli toipumassa siitä. Omaisia hänellä kävi paljon ja aina hän suorastaan hoki halutaan kuolla. Välillä juttelivat muuta ja kohta taas hän sanoi sen saman. Voin kuvitella, miten se omaisia ahdisti, kun se ahdisti ja harmitti minua, ihan sivullista. Omaiset yrittivät suhtautua vitsikkäästi aiheeseen.

Voisiko läheistäsi auttaa masennuslääkkeet? Keksisitkö hänelle mielekästä tekemistä? Keksisitkö, miten hän saisi elämäänsä sisältöä? Olisko tuota sairautta sairastavien vertaistukiryhmästä apua?

... kirjoitti:

Eiköhän se kuoleminen ole vielä raskaampaa. Älä nyt ainakaan estä puhumasta, ahdistuu enemmän. Anna puhua, pidä kädestä.

Ai raskaampaa kuin mikä? Kituminen?

Aika itsekästä tuossa tilanteessa läheisten ahdistua. Tietty jos ei ole hernettä enempää kapasiteettia käsitellä vaikeita aiheita... en siis tarkoita aloittajaa, hänhän on juuri valmis siihen. Koittaisin varmaan itse aika paljon vain kuunnella, enkä väistäisi sitä, että niin, sä kuolet. Itse inhoan turhan toivon ylläpitämistä jos se estää vaikean aiheen käsittelyn.

Vierailija kirjoitti:

... kirjoitti:

Eiköhän se kuoleminen ole vielä raskaampaa. Älä nyt ainakaan estä puhumasta, ahdistuu enemmän. Anna puhua, pidä kädestä.

Ai raskaampaa kuin mikä? Kituminen?

Häh? Eiköhän tarkoitettu, että isällä itsellään on raskaampaa. Ja läheiset keskittyvät valittamaan, miten ikävää heillä on kuunnellessa.

Luulisin että isä voisi rauhoittua, jos kokisi tulevansa kuulluksi. Joku oikeasti juttelisi ne kuolemajutut hänen kanssaan läpi hyväksyen hänen tunteensa. Ihmisellä on oikeus valmistautua kuolemaan ja jopa toivoa sitä.

Niin, mitä tarkoitin kommenttini ylempänä olevalle, jonka mielestä on kauhean raskasta omaisille kuunnella moisia puheita. Aloittaja kuulostaa todella fiksulta, tilanteessa jossa moni ei kykene toimimaan ollenkaan vaan jättää kuolevan yksin.

Minä olen keskustellut hautajaissuunnitelmat ym toiveet valmiiksi ja kun isä palaa kuolema-aiheeseen, muistutan, että tiedän jo hänen kuolemanjälkeisen tahtonsa, Kertaan niitä hänelle ja kysyn, onko muutettavaa. Sitten pyrin keskustelemaan perheemme elämästä, hänen sen päivän voinnistaan ja päivän uutisista. Voimme myös muistella menneitä. Pelkääkö isäsi kuolemaa? Oma isäni ei. Isäni on elämänhaluinen, käytyään rajalla jo useita kertoja.