HS: Mari ja Kaisa kävivät vuosia hoidoissa, jotka eivät auttaneet – mitkä 5 asiaa mielenterveys­palveluissa mättää

En. Kyse on koko aukeaman jutusta, jossa vähän kuvia. Itse artikkeli kuvaa hyvin mielenterveyshoidon alennustilan Suomessa. Hoito on sattumanvaraista riippuen kunnan lääkäritilanteesta, heidän ammattitaidostaan ja asenteestaan. Hoito voi olla 30 vuotta myöhässä; jopa puolet mielenterveyshäiriöistä on näkyvissä jo ennen 15 vuoden ikää. Varhainen auttaminen ontuu lapsiperheissä; hyvät käytännöt eivät leviä kunnasta toiseen, vasn hautautuvat yksittäisiksi toimenpiteiksi. Summa summarum:mielenterveyspotilaat on jätetty heitteille monin paikoin aivan tietoisesti; jos kyse olisi sydäntautisesta tai diabeetikosta asenne ja toimenpiteet olisivat aivan eri luokkaa.

Ongelma on siinä ettei tartuta ongelmaan oikeasti heti kun ongelmainen nuori yrittää saada apua. Pitäisi testata heti että minkä tason ongelma kunnollisilla menetelmillä js sitten apu sen mukaan. Sen sijaan lykätään resepti käteen ja kymmenen vuotta myöhemmin henkilö on syrjäytynyt ja sitten ruvetaan miettimään oikeasti mitä tarttis tehdä.

Usein mt-ongelmiin ei auta mikään hoito kuten kallis terapiakaan. Ongelmat pysyy hoidosta huolimatta. Vaikka yhteiskunta yrittäisi parhaansa mukaan auttaa, tilanne ei parane.

L

Vierailija kirjoitti:

Ongelma on siinä ettei tartuta ongelmaan oikeasti heti kun ongelmainen nuori yrittää saada apua. Pitäisi testata heti että minkä tason ongelma kunnollisilla menetelmillä js sitten apu sen mukaan. Sen sijaan lykätään resepti käteen ja kymmenen vuotta myöhemmin henkilö on syrjäytynyt ja sitten ruvetaan miettimään oikeasti mitä tarttis tehdä.

Esimerkki, tosin monen vuoden takaa. Nuori juuri työelämään mennyt ijminen tietää että hänellä on iso ongelma, hakeutuu uhkaavan romahduksen takia psykiatriselle polille. Saa rauhoittavien reseptin ja ajan SOSIAALITYÖNTEKIJÄLLE. Tämä pitää turhan puheen jonka nuori olisi voinut pitää itse itselleen, nuori toteaa että ei kai tässä ole mitään apua tulossa, yrittää jaksaa. Irtisanoutuu ja etsii huonomman työpaikan. Muutaman vuoden päästä romahdus uhkaa, henkilö ajattelee että nyt viimein apua, tilaa ajan psykiatrille. Psykiatri kirjoittaa mielialalääkkeet ja heittää ovesta ulos, jatkokäynneillä mietitään onko annostus oikea vaikka potilas yrittää sanoa että tämä ei auta, tämä ei riitä. Potilas jää pois töistä ja yrittää pärjätä keikkatöillä. Vuosien päästä, lähes syrjäytyneenä yrittää vielä saada apua, nyt terveydenhoitoa alkaa kiinnostaa tarjota terapiaa, vaikka ihmisen elämä on jo käytännössä pilalla, talous ja itsetunto raunioina jne. Kierre olisi pitänyt katkaista heti alussa kunnon tukitoimilla ja ongelmien syvyyteen paneutumalla.

Otsikossa oli että terapia oli turhaa. Minulle terapeutti antoi vääriä neuvoja ja ideoita joista oli haittaa oikeassa elämässä. Tapahtui 90-luvulla. Toisaalta saattoi pelastaa henkeni koska ei antanut vaipua täydelliseen epätoivoon. Lääkkeet tietysti auttoivat myös.

Mulla jäi niin vakava fyysinen kuin neurologinenkin sairaus vuosikausiksi diagnosoimatta, koska lykättiin aina vaan lisää masennus, särky- ja unilääkkeitä...vasta oikeiden diagnoosien ja hoitojen jälkeen selvisi etten ole lainkaan masentunut vaan ainoastaan sairastamisesta väsynyt ja toimintakyvytön. Ja tosiaan apua sain vasta yksityisiltä lääkäreiltä; julkisella puolella tulisi olla jo sinne mennessä tiedossa oma diagnoosi ja hoito, jotta saisi jotain apuja. Mun sairaudet nyt ei ollu edes mitään hyvin erikoisia, ainoastaan oireilut hiukan epätyypillisiä. Terapiassa myös kävin, mutta luonnollisesti vailla hyötyä, koska psyykkisesti olin ihan ok.