Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Elän outoa kulissi-rinnakkaiselämää. Se on ollut minun puolustusmekanismini ja selviytymiskeinoni.
menneisyys piinaa
04.09.2017 |
Minut heitettiin pienenä isovanhemmilleni, koska isä ja äiti halusivat bilettää.
Mummo ja vaari olivat tiukkoja kristittyjä ja etenkin mummo vahti jokaista askeltani.
Lähdin pois heti 18v täytettyäni, ja löysin itseäni vähän vanhemman miesystävän ja muutimme saman katon alle. Otin yhteyttä vanhempiini jotka olivat yllättäen iloisia puolestani. Seurustelua kesti vuoden verran. Tuo miesystävä oli kuitenkin vainoharhainen ja mustasukkainen, jopa siitä kun juttelin naispuolisten kavereideni kanssa, puhumattakaan siitä jos moikkasin miespuolisia lukiokavereitani kaupungilla, sanomalla hei. Tuo miesystävä hakkasi minut kihlajaispäivän jälkeisenä päivänä sairaalakuntoon. Palasin kotiini naama edelleen ruhjeilla ja muuttokamat paketeissa, mutta vanhempieni vastaanotto oli viileä ja haukkuivat minut ihan lyttyyn että kun oli niin mukavan oloinen mies ja että itse pilasit teidän suhteenne, ja että olet aivan varmasti provosoinut hänet lyömään itseäsi ja että olet ansainnut tulla hakatuksi. Kaikki syyt minun niskaani. Eivät edes kysyneet miten voin. Eivät tarjoutuneet tekemään pahoinpitelysyytettä kanssani, koska heidän oma maine voisi mennä.
Päätin etten halua enää olla tuollaisten ihmisten kanssa missään tekemisissä jotka ovat olevinaan vielä vanhempani, ja muutin toiselle paikkakunnalle jossa aloitin myös opiskelut. Olin silti pärjännyt lukiossa hyvin ja pääsin yliopistoon. Vanhat kaverini hylkäsivät minut koska en tyytynyt jäämään kotipaikkakunnalle perustamaan perheitä, kuten he itse tekivät, ja he piikittelivät kun lähden "oikein yliopistoon" että "mikä tärkeilevä hienostoihminen sinusta oikein tulee?" Kiva asenne heillä, heti opiskelujeni alkuvaiheessa.
En saanut yliopistossa kavereita koska en pidä kuppikunnista enkä toisten haukkumisesta tai selän takana puhumisista. Olin sopivasti kaikkien kaveri, sen verran mitä muita ihmisiä jaksoin. Kuulin mm. nurkan takaa että minua kuvailtiin että "se on muuten ihan kiva tyyppi ja silleen mutta jotenkin kylmän ja etäisen oloinen".
Minulla oli kiire suorittaa tutkinto jotta pääsin pois sieltä, toisaalta ihan hyvä etten jäänyt sinne vuosiksi istumaan ja ihmettelemään.
En voinut luottaa perheeseen (paitsi pikkusiskooni joka muutti hänkin toiselle paikkakunnalle emmekä enää pitäneet yhtä paljon yhteyttä kuin aiemmin), en entisiin kavereihin, en keneenkään. Tunsin olevani yksin vuosikaudet, kunnes tapasin nykyisen mieheni. Sain hyvän työpaikan ja opiskelin toisen tutkinnon samalla.
jatkuu...
Kommentit (24)
mua ainakin alkaa ahdistaa kun työkaverit joita en tunne muualla kuin työpaikalla ja siinä ympäristössä, alkaa avautumaan omista ongelmistaan ja kertomaan jotain arkoja juttuja perheestään tai lapsuudestaan. ei kaikesta tartte avautua kaikille. mulla tulee sellanen fiilis että no mitä mä asialle voin, tai että yrittääkö henkilö selittää tuollaisella jotain omaa huonoa käytöstään muille eli käyttää sitä tekosyynä, enkä haluaisi kuunnella lisää.
on taas aivan eri asia jos joku selittää muille tilannekohtaisia asioita omaan olotilaan vedoten kuten että anteeksi jos olen huonolla tuulella tänään mutta se ei johdu teistä vaan siitä että auto sammui tuonne maantielle aamulla kun olin tulossa töihin ja jouduin odottaa hinausautoa yli tunnin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole valehdellut isästä, mutta en kyllä ala avaamaan mitään traumoja kahvipöydässä. Saatan mainita vaikka että olin isän kanssa kahvilla ja oli mukavaa, mutten erittele sen olleen mukavaa siksi että äijä ilmestyi paikalle vaihteeksi selvänä. Työyhteisössä on tultava toimeen jopa vuosikymmeniä, joten omat rajat on sallittua pitää. En pidä pieniä valkoisia valheita kovin tuomittavina.
Sen sijaan olen huolestunut siitä, että aloittajalla tuntuu menevän vähän pidemmälle kuin tahdikkaaksi silotteluksi. Ap keksii itselleen esimerkiksi kavereita koska on niin yksinäinen, se kertoo pahasta olosta.
Minusta aloittaja vaikuttaa herkältä, vaikka särkyneeltä. Nettikaverit ja kirjoittelu voisivat ehkä olla eka askeleesi, tekstistä ainakin välittyy kuva suloisesta ihmisestä, ei etäisestä?
Vierailija kirjoitti:
En ole valehdellut isästä, mutta en kyllä ala avaamaan mitään traumoja kahvipöydässä. Saatan mainita vaikka että olin isän kanssa kahvilla ja oli mukavaa, mutten erittele sen olleen mukavaa siksi että äijä ilmestyi paikalle vaihteeksi selvänä. Työyhteisössä on tultava toimeen jopa vuosikymmeniä, joten omat rajat on sallittua pitää. En pidä pieniä valkoisia valheita kovin tuomittavina.
Sen sijaan olen huolestunut siitä, että aloittajalla tuntuu menevän vähän pidemmälle kuin tahdikkaaksi silotteluksi. Ap keksii itselleen esimerkiksi kavereita koska on niin yksinäinen, se kertoo pahasta olosta.
Minusta aloittaja vaikuttaa herkältä, vaikka särkyneeltä. Nettikaverit ja kirjoittelu voisivat ehkä olla eka askeleesi, tekstistä ainakin välittyy kuva suloisesta ihmisestä, ei etäisestä?
Kiitos kannustuksestasi :)
Tuosta kavereiden keksimisestä näin yli kolmekymppisenä, se alkoi siitä kun minun täytyy heittää nopeasti jotain kommenttia jotta ihmiset eivät kyselisi enempää, ja pelkään että he alkavat pohtia ettei minulla ole oikean elämän kavereita. Siksi vastaan esimerkiksi saman tien kysymykseen ja samalla lisään että kenen kanssa kävin ja mitä söin ravintolassa, ja se on siinä.
En kehtaa aina selittää että olemme taas olleet jossain mieheni kanssa. "Oletteko te aina yhdessä" jotkut kyselivät joskus hieman tuohtuneen oloisesti. Emme jatkuvasti mutta olemme toistemme parhaat ystävät, hänellä on muutamia kavereita ja sukulaisia joihin pitää yhteyttä. Mieheni ei painosta minua hankkimaan kavereita, hän tietää että olen pettynyt kavereihin elämäni aikana ja että minun on vaikea luottaa ihmisiin.
Eräs kolaus tuli aikoinaan siitä kun luulin vihdoin tutustuneeni mukavaan ihmiseen josta ajattelin tulevan hyvä ystävä koska meillä oli samanlaiset ajatukset ja samanlainen huumorintaju. Tämä sanoi minulle ettei hän pysty olla enää minun kaverini "koska sinä olet niin täydellinen ja tunnen itseni aina huonommaksi sinun seurassasi". Tuo tuli ihan puskista koska en käyttäydy kuin olisin muiden yläpuolella, en viisastele, eikä minulla ole mitään pätemisen tarvetta asioiden suhteen. Ehkä hän huomasi etten halua juoruilla ihmisistä pahantahtoisesti ja kuvitteli että haluan sen vuoksi olla pyhimys, ja hän kaipasi nimenomaan sellaista juoruseuraa?
Etäinen, kova, viileä, asiallinen mutta mukava ja ystävällinen ja muut huomioon ottava. Näin minua on kuvailtu.
Mietin ensin viitsinkö kirjoittaa tänne, mutta onneksi täällä on mukavia ihmisiä, eikä kaikki ole täällä vain aukoakseen päätään toisille.
Olen ollut kiireinen työssäni, mutta olen miettinyt uuden harrastuksen aloittamista ja uusien ihmisten tapaamista.
Ap.
Alue: Aihe vapaa
Isäni kuoli alkoholinkäyttöön 56-vuotiaana, välillä sanon syyksi sairaskohtauksen ja välillä alkoholin, riippuen henkilöstä jolle puhun. Nykyään on helpompi olla rehellinen, kun kuolemasta on aikaa. Pienissä kaupungeissa ihmiset vaan juoruaa enemmän, niin ei halua olla tuijoteltavana... Pääsääntöisesti kyllä uskoisin, että ihmiset eivät tuomitse toisia perheen ja juurien perusteella, kun ovat muuten tutustuneet vaikkapa töissä. Eivätköhän ne katso sitä ihmistä, millaiseksi olet kasvanut. Luultavasti avoimuus myös poistaisi taakkaa hartioiltasi, kun voisit olla se oma itsesi, joka oikeasti olet! Kaikilla meillä on usvaa menneisyydessä, ei niille voi mitään.