Elän outoa kulissi-rinnakkaiselämää. Se on ollut minun puolustusmekanismini ja selviytymiskeinoni.

Kaikkien ikävien tapahtumien ja huonojen ihmissuhteiden takia en avaudu työpaikalla kenellekään mistään asiostani ja kuvittelen itselläni olleen aivan erilaisen elämän jotten muistelisi vanhoja. Kahvipöytäkeskustelut ovat piinaavia mutta niihin on osallistuttava ellei halua jäädä ulkopuolelle kaikesta muustakin.

Jos joku kysyy perheestäni niin valehtelen että me olemme todella läheisiä ja että matkustamme jopa yhdessä silloin tällöin. Työkaverit olettavat vanhempieni olevan älykkäitä ja että tulen hyvästä perheestä (akateemisten tutkintojen ja hillityn tyylini puolesta, uskoisin) enkä ole oikaissut asiaa ja olen vaan maininnut että ovat aina olleet urakeskeisiä vanhempia, ja että pyrkivät eläköitymään etuajassa jotta pääsisivät muuttamaan ulkomaille jonnekin etelään. Tuo oli itse asiassa heidän suunnitelmansa joskus mutta totuus on se että vanhempani ovat nykyään pahasti alkoholisoituneita, ja ovat lisäksi katkeria minulle koska olen pärjännyt hyvin, ja he asuvat kaupungin laidalla olevassa murjussa. Olen nähnyt heitä ohimennen muutama vuosi sitten, minua paljon nuorempi siskonikaan ei välitä enää käydä heidän luonaan katkeria kännipuheita kuuntelemassa.

Työkaverit juttelevat usein tehneensä sitä sun tätä kavereidensa kanssa, ja kertovat kavereistaan nimeltä. Joskus kuulen itseni kuin ulkopuolelta, toteavan heille jotain tyyliin että "Minä kävin myös kaverini Katan kanssa siinä ravintolassa josta kerroit, taisin ottaa jotain kalaruokaa silloin" vaikken tunne ketään Kataa enkä tiedä edes missä kyseinen ravintola sijaitsee. Koska minulla aikuisella ihmisellä ei ole hyviä kavereita, niin minun täytyy keksiä niitä. Ihan kuin lapsi keksisi itselleen mielikuvituskavereita!

Tunnen voimakasta syyllisyyttä tästä kaikesta vaikka tiedän ettei se ole minun vikani ja että yritän koristella jotain ikäviä asioita menneisyydestäni. Terapiaa yritettiin mutta siitä ei tullut mitään, en pystynyt avautua enkä halua avautua vieraille ihmisille. En edelleenkään. Netissä se on paljon helpompaa, anonyyminä. Näin viime yönä painajaisia asiasta, ja siksi päätin kirjoittaa.

Te muut joilla kokemusta vastaavasta tai tunnette vastaavanlaisia tapauksia. Miten pystyn luottaa muihin ihmisiin kuin mieheeni, ja miten pääsisin eroon syyllisyydentuneista ja menneisyyden painajaisista?

Lisäksi minusta tuntuu etten ole ansainnut tätä nykyistä hyvää elämääni, ja että kaikki viedään minulta pois. Näen siitä joskus painajaisia.

Ap.

Mun isä oli alkoholisti, ja kun olin lapsi hän poltti kotitalonsa jossa äitinsä asui, ja isoäitini kuoli siinä tulipalossa. Isä oli tietysti vankilassa ym. enkä ollut hänen kanssaan juurikaan tekemisissä, enkä muidenkaan isän suvun kanssa. Vanhempani erosivat kun olin ihan pieni.

En ole koskaan hävennyt sitä että mikä isäni oli, enkä salannut sitä, päinvastoin sillä on joskus kiva "järkyttää" jotain puolituttuja ihmisiä. Minä en isäni teoille mitään mahda, enkä minä ole niistä vastuussa, eikä se myöskään minua huonommaksi tee että minulla on isäni geenit. Vaikka joku mulkkero niin ajattelisi, niin en välitä, mulle on ihan se ja sama mitä joku minusta ajattelee. En tunne mitään tarvetta siloitella mitään.

Mun elämässä on ollut niin paljon muitakin vastoinkäymisiä, ja samoin läheisillä ihmisillä, että en jaksa kantaa huolta mistään pikkuasioista, ja mun mielestä muiden puheet ja ajatukset on pikkuasioita, koska ne eivät vaikuta minun elämääni.

Jos minä olisin sinä, ap, niin antaisin vanhempien/sukulaisten pitää tunkkinsa, ja kavereille kertoisin totuuden tai olisin kertomatta yhtään mitään, mitään velvollisuutta ei ole kertoa elämästään yhtään mitään. Luulen että sillä saisi ehkä pari hyvää ystävää kun olisi rehellinen, meillä kaikilla on omat vastoinkäymisemme elämässä ja jokaiselle ne on kipeitä asioita joista ei välttämättä ole helppo muille puhua, mutta jos joku kertoo ensin, niin voi rohkaistua itsekin.

^ Toisaalta rehellisyydessä sekin puoli, että ihmiset saattavat kuvitella että olet samanlainen kuin sukulaisesi eli alkoholisti, ja alkavat vältellä seuraasi esimerkiksi työpaikolla ja menetät mahdollisuuksia urallasi. Muutama työkaveri saattaa alkaa kyttäämään pikkujoulujuhlien juomistasi vähän tarkemmin ja lyövät vetoa että kohta se sekoaa ja sillä alkaa takuuvarmasti putki koska sen sukulaisetkin on alkoholisteja :-/

Suurin ongelmasi on valehtelu, joka ajaa sinut nurkkaan. Kaikiöla meillä on luurankomme kaapissa, eikä täydellistä elämää olekaan. Käsittele menneisyytesi ongelmat ja yritä löytää aito yhteys ihmisiin. Ei sen tarvitse mitään valtavaa olla, kunhan rupattelet vaikka ruoanlaitosta tai tv-ohjelmista.

En minä ainakaan työpaikalla käy mitään sukuhistorioita läpi, enkä tiedä muidenkaan perhetaustoista mitään. Miksi sepität turhaan?

Minusta on suorastaan rasittavaa kun osa kollegoista kertoo omista ja vanhempiensa asioista, jopa omista ja vanhempiensa sekä sisarustensa raha-asioista tai muusta henkilökohdaisesta kuten vanhempien tai sisarustensa sairauksista! Jos ei lähde mukaan tuollaiseen, niin on vaikea, hankala tai kummallinen ihminen. Työpaikka on työpaikka, tarvitseeko sitä omaa elämää sinne sen kummemmin tuoda ja märehtiä sitä muiden kanssa? Ohimennen voi mainita jotain.

Minua ahdistaa jopa se jos näen työkavereita jossain tietyssä marketissa työpäivän jälkeen, tai viikonloppuna. Vaikkeivät asuisi siinä lähellä :D En välitä  tervehtiä heitä ja puolisoitaan eikä minun puolisoa voisi vähempää minun työkaverit kiinnostaa, tai omansa. Sitten piileskelen siellä marketissa hyllyjen välissä ja toivon etteivät bongaa minua :DD

Minulla ei samanlainen tarina, mutta ei myöskään kehuttava lapsuus. Vanhempani veivät minut isovanhemmille hoitoon vauvana, jossa asuinkin 3v. Erona oli että isovanhempani pitivät minusta, jopa se sodan käynyt joidenkin mielestä pelottava ja aiemmin onneton isänä ollut pappani. Kotiin palasin vastentahtoisesti, kuten myös äitini ensimmäisestä avioliitosta ollut 8v siskopuoleni, joka oli toisilla isovanhemmilla vastaavasti jatkuvassa hoidossa. Uusperhe-elämä ei toiminut, vanhemmat riitelivät ja isä joi ja äiti ripustautui. Myöhemmin he erosivat, jonka jälkeen isä alkoholisoitui pahemmin ja äiti etsi miestä ja seurusteli. Me olimme siskon kanssa kotona, kunnes sisko muutti pois. Elämäni oli aika erilaista kuin kavereilla.

Kieltämättä olin aika rikkinäinen nuori, mutta koulu meni ihan hyvin ja fyysistä uhkaa ei ollut, tunsin itseni vain perheettömäksi. Lukion loputtua tapasin nykyisen mieheni ja hänen kanssaan olen kasvanut jo melko normaaliksi. Mieheni ja lapseni ovat minulle tärkeintä ja priorisoin perheen omien menojen ohi. Lapsena löysin kavereita helposti, mutta iän myötä olen huomannut olevani myös hitusen etäinen. Minulla on ystäviä, mutta ei hirveän montaa ja näen heitä harvakseltaan. Koen olevani usein hieman erilainen kuin muut. Ongelmana en koe ettenkö voisi luottaa, vaan en löydä helposti yhteistä säveltä. Lisäksi elämässäni ei ole mitään sellaista minkä eteen päin puhuminen vahingoittaisi minua. Se että muut tietävät mielipiteeni ei minua haittaa, vaikka kaikki mielipiteeni eivät niin positiivisia olisikaan. Samoin se että joku tuttava tietää perhetaustani ei minua haittaa, se tausta on juuri tehnyt minusta sellaisen kuin olen. Sen läpikäyneenä tiedän selviäväni.

Vierailija kirjoitti:

En minä ainakaan työpaikalla käy mitään sukuhistorioita läpi, enkä tiedä muidenkaan perhetaustoista mitään. Miksi sepität turhaan?

En minäkään, kunhan kysyttäessä vastaan ja sanon (valehtelen) lauseen tai korkeintaan pari. Ympäripyöreästi. Sen jälkeen vilkaisen muita sen näköisenä että oliko vielä jotain muuta, tai vaihdan aihetta.

Minusta tulisi varmaan hyvä politikko...

Ap.

Vierailija kirjoitti:

^ Toisaalta rehellisyydessä sekin puoli, että ihmiset saattavat kuvitella että olet samanlainen kuin sukulaisesi eli alkoholisti, ja alkavat vältellä seuraasi esimerkiksi työpaikolla ja menetät mahdollisuuksia urallasi. Muutama työkaveri saattaa alkaa kyttäämään pikkujoulujuhlien juomistasi vähän tarkemmin ja lyövät vetoa että kohta se sekoaa ja sillä alkaa takuuvarmasti putki koska sen sukulaisetkin on alkoholisteja :-/

En usko että minua ainakaan on koskaan kukaan juopoksi epäillyt, kun en juo ollenkaan alkoholia tai edes kahvia, ja sanon kyllä suoraan miksi en, eli siksi ettei mulle tule alkoholista hyvä olo, vaan alkaa väsyttää ja sekä alkoholi että kahvi on vaan helvetin pahaa.

Muutenkin on aika kaukaa haettua alkaa kyttäämään että onko joku alkoholisti, jos ei päivittäin näe kyseisen henkilön juovan alkoholia tai vähintään joka maanantai krapulaisena. Kun sanoo rehellisesti että sukulaiseni on alkoholisti, niin ihmiset yleensä pitävät sitä positiivisena asiana, koska lähes jokaisella ihmisellä on joku sukulainen alkoholisti, ja kun myöntää asian, on sinut sen kanssa, ja osaa itse varoa alkoholisoitumasta.

Vierailija kirjoitti:

Suurin ongelmasi on valehtelu, joka ajaa sinut nurkkaan. Kaikiöla meillä on luurankomme kaapissa, eikä täydellistä elämää olekaan. Käsittele menneisyytesi ongelmat ja yritä löytää aito yhteys ihmisiin. Ei sen tarvitse mitään valtavaa olla, kunhan rupattelet vaikka ruoanlaitosta tai tv-ohjelmista.

Minä en ole periaatteeltani sellainen ihminen joka valehtelisi eli olen hyvin tunnollinen, siksi jopa muutama valhe, liioittelu tai peittely tuntuu minusta itsestäni pahalta tai isolta asialta. Toisaalta en usko että kukaan välittää siitä sen kummemmin mitä sanon eikä muista niistä mitään, enemmän se ärsyttää itseäni että yritän olla mahdollisimman normaali muiden silmissä.

Ap.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

^ Toisaalta rehellisyydessä sekin puoli, että ihmiset saattavat kuvitella että olet samanlainen kuin sukulaisesi eli alkoholisti, ja alkavat vältellä seuraasi esimerkiksi työpaikolla ja menetät mahdollisuuksia urallasi. Muutama työkaveri saattaa alkaa kyttäämään pikkujoulujuhlien juomistasi vähän tarkemmin ja lyövät vetoa että kohta se sekoaa ja sillä alkaa takuuvarmasti putki koska sen sukulaisetkin on alkoholisteja :-/

En usko että minua ainakaan on koskaan kukaan juopoksi epäillyt, kun en juo ollenkaan alkoholia tai edes kahvia, ja sanon kyllä suoraan miksi en, eli siksi ettei mulle tule alkoholista hyvä olo, vaan alkaa väsyttää ja sekä alkoholi että kahvi on vaan helvetin pahaa.

Muutenkin on aika kaukaa haettua alkaa kyttäämään että onko joku alkoholisti, jos ei päivittäin näe kyseisen henkilön juovan alkoholia tai vähintään joka maanantai krapulaisena. Kun sanoo rehellisesti että sukulaiseni on alkoholisti, niin ihmiset yleensä pitävät sitä positiivisena asiana, koska lähes jokaisella ihmisellä on joku sukulainen alkoholisti, ja kun myöntää asian, on sinut sen kanssa, ja osaa itse varoa alkoholisoitumasta.

Riippuu työpaikasta. Jotkut työpaikat ovat viimeisen päälle sellaisia kyräilymestoja, että jos et juo niin olet joko toipuva alkoholisti tai raskaana. Siksi minä ja muutama muu kollega kierretään ne firmabailut kaukaa, emmekä ole toipuvia alkoholisteja emmekä raskaana =D

Vierailija kirjoitti:

^ Toisaalta rehellisyydessä sekin puoli, että ihmiset saattavat kuvitella että olet samanlainen kuin sukulaisesi eli alkoholisti, ja alkavat vältellä seuraasi esimerkiksi työpaikolla ja menetät mahdollisuuksia urallasi. Muutama työkaveri saattaa alkaa kyttäämään pikkujoulujuhlien juomistasi vähän tarkemmin ja lyövät vetoa että kohta se sekoaa ja sillä alkaa takuuvarmasti putki koska sen sukulaisetkin on alkoholisteja :-/

Mutta tarvitseeko sitten niille työkavereille kertoa kaikkia ikäviä yksityiskohtia ja elämänsä traumoja. Hyviin ja läheisiin ystäviin voi luottaa ja sellaisessa seurassa avautua, mutta ei työpaikalla ole mikään tarve tuulettaa luurankojaan ja kertoa kaikista mahdollisista kipukohdista.

Ap, sinuna ottaisin vaikka printit tähän tästä avauksesta ja ehkä jopa koko keskustelusta, ja lähtisit niiden kanssa tapaamaan jotain uutta terapeuttia. Voi olla, että sinun on helpompi ilmaista itseäsi kirjoittamalla, ja hyvän terapeutin kanssa pääsette käsiksi sinua vaivaaviin asioihin sitä kautta, että kirjoitat mitä tunnet, ja sitten yhdessä käytte tekstiä läpi. Kukaan ammattilainen ei tuomitse sinua ja käytöstäsi, eli ainakaan siitä ei enää kannata tuntea mitään ylimääräistä häpeää. Tsemppiä sinulle!

Minulla on vähän samankaltainen tausta, ja parikymppisenä yritin ylläpitää jotain etäistä kulissitarinaa itsestäni. En varsinaisesti valehdellut, mutta annoin ihmisten jäädä vääriin mielikuviinsa esim. taustastani. Kunnes jotenkin lakkasin täysin häpeämästä taustaani, varmaan sen takia, että aloin vihdoin tuntea vihaa taustaani kohtaan ja vihaa sitäkin kohtaan että minut oli laitettu tilanteeseen jota moni häpeää. Häpeä katosi ja nykyään puhun ihan avoimesti ihmisille totuuden enkä vain välitä piirun vertaa mitä muut minusta ajattelevat. Minua pidetään nykyään oudon suorana ihmisenä, ja ehkä siksi vähän pelottavanakin, eli laajaa ystäväpiiriä en ole tällä saanut, vaikka muille olenkin aina kohtelias ja huomaavainen ja mukava.

Omille sukulaisilleen ja lapsuudelleen ei kukaan voi mitään. Minullakin alkoholistiperhe ja itse taas olen todella tunnollinen sekä akateeminen ja ulkoasulta aina hyvin siisti. Peittelin pitkään taustaani niin ystäviltä kuin itseltäni, kunnes lopulta päätin avata silmäni asialle. Aluksi oman taustan hyväksyminen tuntui vaikealta, mutta kun lopulta sain sanottua asian ääneen lähimmälle ystävälleni, ei se asia tuntunutkaan niin suurelta. Nyt pystyn jo kertomaan tuosta läheisille ihan arkisesti. En kyllä työpaikalla edelleenkään kertoisi tällaisia asioita, koska kahviporukat on täynnä kaikenlaisia juorukelloja, jotka oikein nauttivat toisten asioilla mässäilystä. Mutta älä enää turhaan valehtele perheestäsi tai ystävättömyydestä, toteat vain jotain ympäripyöreää tai vaihdat aihetta. Suosittelen kokeilemaan uudelleen terapiaa jonkun sinulle sopivamman terapeutin kanssa. Toivottavasti saisit ystäviä:)

Minulla taas on työminä ja kotiminä. Tämä työminä menee päälle myös silloin kun on vieraita ihmisiä läsnä ylipäätään, siis muuallakin kuin töissä. Työminä on positiivinen, nauravainen, herjaa heittävä ja itsevarma sekä sosiaalinen. Kotiminä on surullinen, hiljainen, epävarma ja luultavasti myös masentunut sekä ajoittain hieman itsetuhoinen.

Kotiminä on se oikea minä, mutta alkoholistiperheen lapsena opin jo varhain että mitään ei näytetä vieraille. Mistään pahasta olosta ei puhuta vieraille, ja vieraita ovat kaikki muut paitsi ne, jotka ovat perhettä. Eikä perheellekään itseasiassa puhuta kyllä mitään mistään pahasta olosta, koska se on heikkoutta. Tärkeää on varmistaa, että kaikilla on koko ajan hyvä mieli ja jos mieli jollakulla on paha mieli, se on varmasti seurausta jostain sellaisesta mitä minä olen tehnyt.

Kukaan ei ikinä usko miten paha minun on olla, koska kukaan ei tunne minua. Enkä minä halua että kukaan tuntee minua. En lähtökohtaisesti halua olla tekemisissä ihmisten kanssa, koska minulla on koko ajan valtavat paineet olla "normaali" ja se on uuvuttavaa. Tiedän, että minua pidetään ajoittain etäisenä ja hyvä niin, koska en kestäisi sitä jos joku näkisi millainen olen oikeasti.

Toisaalta tämä yksinäisyys on musertavaa, mutta myös luottamukseni ihmisiin on täysin nollissa, joten koen että on parempi vain olla yksin. Olen jumissa tässä tilanteessa, mutta toisaalta myös riippuvainen tästä. Olen rakentanut elämäni niin, että jos näin ei olisi, pelkäisin hajoavani täysin.

No, ensinnäkin, sinun pitäisi sisäistää se, että sinä ja vanhempasi ette ole sama asia. Toisten ihmisten tekoja tai tekemättömyyksiä ei tarvitse eikä kannata hävetä.

Toiseksi irroitat hauskasti itsesi tuosta valehtelusta, sanomalla ettei se ole sinun vikasi. Se ei ole sinun vikasi, mitä muut ihmiset ovat sinulle tehneet, mutta kyllä asiasta valehtelu on ihan sinun vastuullasi. Sitähän se siis on, eikä mitään "joidenkin ikävien asioiden koristelua". Se on toki ihan ymmärrettävää, ettei ikävistä asioista halua puhua, eikä niistä missään työpaikan kahvitunnilla edes kannata avautua. Sekin on ymmärrettävää, että tuossa tilanteessa on jo vähän niinkuin myöhäistä enää paukauttaa totuuttakaan tuntematta menettävänsä kasvonsa, joten niitä valheita alkaa pulppuamaan suusta vähän niinkuin itsestään.

En tiedä avauduitko vain kertoaksesi, että näin on nyt näkkärit vai haluatko oikeasti neuvoja. Itseäsihän sinun on valitettavasti työstettävä, niin epäreilulta kuin se tuntuukin, että sen joka vääryyksistä on kärsinyt, on tehtävä töitä korjatakseen vauriot. Niin se vain on.

Terapiassa kannattaa keskittyä siihen, mistä ja miksi tunnet niin suurta häpeää, että automaattisesti valehtelet, jos meinaa tulla tilanne jossa joutuisit menneisyyden muistoja muistelemaan. Sitten tuo valehtelukierre pitäisi saada katki, sillä se vain lisää kuormitusta mitä enemmän joudut kannattelemaan kulisseja. Tähänkin auttaisi se terapia, koska sen kautta pääsisit sinuiksi menneisyytesi kanssa. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että pitäisi alkaa itsestään ja menneisyydestään kertomaan kaikki ikävät asiat kaikille. Niitä asioita mitä ei halua jakaa eikä muistella, voi yksinkertaisesti jättää kertomatta. Tuolla työpaikalla ei nyt tällä hetkellä voi varmaan muuta kuin olla kertomatta enempää valeita ja pikkuhiljaa lakaista maton alle piiloon jo kerrotut. Voihan olla, että vaihdat työpaikkaa ja saat uudet työkaverit, jolloin voit aloittaa puhtaalta pöydältä. Tällöinkään sinun ei tarvitse mainostaa vanhempiesi olevan alkoholistiluusereita ja olleesi perheväkivallan uhri jne.. vaan yksinkertaisesti et sano juuta tai jaata, kun puhe kääntyy tällaisiin aiheisiin. Asioista voi valita todenmukaisestikin eri puolia mitä kertoo. Vanhemmista voi vaikkapa kertoa, että he asuvat paikassa X ja alkavat olla kohta eläkeiässä, isovanhempien kanssa olit lapsena paljon tekemisissä...

Itselläni on paljon kipeitä kokemuksia elämässä, joskus puhun niistä joillekin, joskus en. Sen tiedän, että elämäni vapauttavin kokemus oli se kun ensimmäisen kerran sanoin ääneen ystävälleni, että isälläni on ongelma alkoholin kanssa, hän on alkoholisti ja näin on ollut vuosia. Siitä päästiin sitten eteenpäin siihen, että lapsuuteni on aina "markkinoitu" onnellisena ja turvallisena, ei se sitä ollut, mutta se oli se mitä minut oli opetettu kaikille sanomaan. No ei auttanu lääkitys masennukseen, eikä terapiassa päästy eteenpäin, kun se aina tyssäs siihen, että eihän mulle oo koskaan tapahtunu mitään ikävää lapsena tai nuorena. Sen jälkeen, kun ensimmäisen kerran puhuin asiasta niinkuin se todellisuudessa on ollut, niin kummasti on mielikin oiennut. En silti näistä asioista työpaikan kahvipöydässä puhu, enkä tule varmaan koskaan puhumaankaan. Ei ne sinne kuulu.

Minun valehtelu ei siis ole jokapäiväistä, vaan jos joku alkaa joskus utelemaan minulta jotain niin kierrän, vääristelen totuutta, sanon sen ääneen ja toivon että asia annetaan olla. Näitä valehtelulauseita ollut muutaman vuoden aikana ehkä reilu kymmenen. Uskon että minulla on sen verran viileähkön oloinen ulkokuori ettei moni uskalla alkaa sen syvempiä kyselemään. Minun olemukseni ja tyylini on tänä päivänä sellainen että vaikka kertoisin noista taustoista jollekin, niin he uskoisivat minun pikemminkin valehtelevan esimerkiksi sen että minulla on alkoholistivanhemmat, ja yrittävän kerjätä sillä säälipisteitä. Minun vanhat kaverini vanhalta kotipaikkakunnaltani eivät uskoisi tuota vanhemmistani ja väittäisivät että yritän vain mustamaalata heitä.

Ap.

Aika harvojen ihmisten teoille sä mitään mahdat. Se on summapeliä, kenen kanssa joudut tekemisiin. Jokainen on itse vastuussa siitä kuinka pitkälle menee.

No en minä ainakaan työkavereilleni kerro mitään, että  olen kasvanut väkivallan ja alkoholismin keskuudessa. En juurikaan käy vanhempieni luona, vaikka välimatka on alle 10 km. Kyllähän tilanteissa "miten meinaisitte joulun viettää" saattaa hieman valkoista valhetta lipsahtaa, tai sitten hyvin ympäripyöreästi "sukulaisissa".

En siis mitenkään erikoisesti esitä, että olisi läheiset välit. En tiedä jättäisinkö kertomatta kokonaan, jos ihan suoraan kysyttäisiin millainen lapsuus. Sehän oli jatkuvaa pelossa elämistä.